Olen pitkään ihmetellyt rata-autoilun turva-autokäytäntöä, jossa saavutetut aikaerot kuihtuvat olemattomiin, kun onnettomuuden tai muun syyn takia radalle otetaan johtoauto, joka kokoaa kilpailijat siistiin nippuun. Urheilullisesti menetelmä on kaikkea muuta kuin oikeudenmukainen.

Ennen turva-autokäytäntöä Formula 1 -luokassa ajettiin kilpailut tarvittaessa kahdessa osassa ja laskettiin ajat yhteen. Tämä on kieltämättä hankala tapa katsojille ja ajajille - jälkimmäisille myös siksi, että lähtö on rata-autoilun vaarallisin vaihe.

Mielessäni on ollut, että jos autourheilupiirit seuraisivat kunnolla muita lajeja, he voisivat ottaa käyttöön ennen kaikkea yhdistetystä hiihdosta tutun Gundersen-menetelmän. Tällöin turva-auton radalle tulemisen sijasta kilpurit siirtyisivät ratavarikolle ja toimitsijat voisivat puhdistaa radan rauhassa. Kun radalle lähtö olisi turvallista, autot lähtisivät liikkeelle yksi kerrallaan keskeytyshetken mukaisin aikaeroin. Lähdön toteuttaminen tällä tavoin ei taatusti olisi ylitsepääsemätön pulma huipputeknisessä lajissa, jossa tekniikka ei tosin ole vieläkään niin pitkällä, että MM-sarjassa ajavien nimien å-, ä- ja ö-kirjaimet saataisiin tv-ruutuun, vaikka ralliajajien maailmanmestaruuksista suurin osa on mennyt "ääkkösmaihin" ja F1-mestaruuksistakin neljännes. Lähdön vaarallisuuden takia sääntöön olisi tosin perusteltua tehdä sellainen poikkeus, että jos varsinaisen kilpailun keskeyttämistä vastaava toimi olisi tarpeen esimerkiksi ensimmäisen kymmenen kierroksen aikana, turva-auto korvaisi Gundersen-menetelmän. Alkukierroksilla syntyneet aikaerot ovat yleensä niin pieniä, että autot pääsisivät matkaan hyvin pienin välein, joten radalle lähtö ei olisi kovin turvallista eikä urheilullisuuskaan juuri kärsisi.

Turva-auton käyttö lienee aloitettu Pohjois-Amerikassa, jossa urheilullinen oikeudenmukaisuus ei ole välttämättä ollut likikään niin tärkeä asia kuin show'n järjestäminen kansalle. Tosin ainakin yhdessä suhteessa rapakon takainen rata-autoilu on varsin vaatimatonta viihdettä; viime vuosina ainoita reilusti tapahtumia sisältäneitä F1-kilpailuja ovat olleet sadekisat, ja Atlantin länsipuolella ei ole tapana päästää kilpureita märälle radalle.

Kun lueskelin kotimaista Retro Auto Moto -lehteä 48 eli kuluvan vuoden ensimmäistä numeroa, havaitsin, että autourheilun sääntönikkarit voisivat löytää Gundersen-menetelmän myös oman lajinsa historiasta. Kun maailman ensimmäinen Grand Prix -nimen alla ajettu autokilpa käytiin Le Mansissa 26.-27.6.1906, toisen päivän lähtöajat määrättiin avauspäivän aikojen perusteella. Ensimmäisen päivän nopein - ja sittemmin kilvan lopullinen voittaja - oli ollut unkarilainen Ferenc Szisz, jonka aika 5.45.30 kertoi samalla lähtöhetken toisen päivän aamuna. Muiden lähtöajat määräytyivät samalla tavoin.

Gundersen-menetelmästä ei vuonna 1906 toki puhuttu, enkä missään nimessä yritä sanoa, että vastaavaa menettelyä ei olisi voitu käyttää jossain yhteydessä vieläkin varhemmin. Yhdistettyyn kilpailutavan toi v. 1930 syntynyt norjalainen Gunder Gundersen - MM-kisojen hopeamitalisti 1954 ja pronssimies 1958 sekä sittemmin kansainvälisen hiihtoliiton yhdistetyn valiokunnan puheenjohtaja. Koska Norjalla ei ole kovin huimia perinteitä rata-autoilussa, Gundersen tuskin tiesi Le Mansin vuoden 1906 kilvasta menetelmäänsä kehittäessään.

Talviurheilun tähdet -kirjan henkilöesittelyn mukaan Gundersen olisi luonut menetelmänsä 1970-luvulla. Oikea ajankohta lienee 1960-luku, minkä todistaa lainaus Hiihtäjä 1968-69 -kirjan sivulta 202, jossa käsitellään yhdistetyn pistetaulukoita mm. näin: "Myös voidaan, ja on kokeilumielessä toivottavaakin, että kilpailuissa käytettäisiin ns. Gundersenin menetelmää, jossa mäenlasku suoritetaan ensin ja hiihtämään lähdetään näin saatujen pisteiden määräämien sekuntierojen mukaan, jolloin maaliin ensimmäisenä tullut on myös koko kilpailun voittaja, toinen tulee toiseksi jne. Asiassa saatavissa tarkemmat ohjeet liitosta."

Gundersen-menetelmä helpotti merkittävästi yhdistetyn seuraamista, joten tuntuu hiukan oudolta, että viime vuosina on nähty myös kilpailuja, joissa hiihto on tapahtunut ennen mäkiosuutta, ja hurrikaanisprinttejä, joissa mäen tuomat piste-erot on muutettu hiihtomatkaksi ja kilpailijat ovat lähteneet hiihtoon yhtaikaa mutta eri kohdista. Niin yhdistetyn kuin monen muunkin lajin sääntönikkareilta on tainnut unohtua sanonta siitä, ettei pidä korjata sellaista, mikä ei ole rikki.

Yhdistettyhän ei ollut ensimmäinen laji, jossa Gundersen-menetelmää käytettiin olympiatasolla. Kunnian sai nykyaikainen 5-ottelu, jonka maastojuoksuun Los Angelesissa 1984 lähdettiin neljän lajin jälkeisen pistetilanteen antamin aikaeroin. Yhdistetyssä tapa tuli olympialaisiin vasta Calgaryssä 1988. Nykyaikaisen 5-ottelunkin sääntöjä on muutettu niin moneen kertaan, että ainakin tämän kirjoittaja on pudonnut kärryiltä aikoja sitten. Gundersen-menetelmästä luovuttiin 1989, kun viimeiseksi lajiksi tuli ratsastus, mutta viisi vuotta myöhemmin palattiin siihen, että ainakin arvokisoissa päätöslajina oli juoksu Gundersen-lähdöllä.