KIRJA-ARVIO
Antti Syrjäläinen: Miksi siksi loikkariksi? Huippu-urheilijoiden loikkaukset TUL:sta SVUL:oon 1919–1939, 161 sivua. Väitöskirja, joka on tarkastettu 16.8.2008 ja julkaistu sarjassa Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja. Internetistä löytyy teoksen tiivistelmä osoitteessa http://www.lts.fi/filearc/504_Syrjal_76-80.pdf. Koko teos on ladattavissa http://joypub.joensuu.fi/publications/dissertations/ syrjalainen_loikkariksi/-osoitteesta. Joypub ei muuten tarkoita ilopubia vaan viittaa Joensuun yliopiston julkaisuihin (julkaisut englanniksi publications) .

Joensuun yliopistossa tarkastettiin kesällä 2008 väitöskirja, jonka aihepiiriin olin törmännyt tehdessäni kahden äänekoskelaisen urheiluseuran historiat muutama vuosi sitten. Urheilijoiden seuran- ja liitonvaihdokset ovat olleet tuttu ilmiö äänekoskellakin: äänekosken Huimasta siirtyi muutama urheilija äänekosken Urheilijain riveihin 1930-luvulla, ja toisaalta äU:sta ja äänekosken Palloseurasta oli melkoisen voimakastakin muuttoliikettä Huimaan lähinnä 1950-luvulla. äänekosken Huiman satavuotisjuhlakirjassa oli oma lukunsa painija Otto Savolaisesta, joka vuonna 1932 siirtyi Vaajakosken Jyskeestä vasta perustetun äU:n jäseneksi. Savolaisesta tuonnempana enemmän.

Otto Savolainen ei aivan kuulu Antti Syrjäläisen huippu-urheilijaksi luokittelemiin, vaikka olikin työläisolympialaisten hopeamitalimies. SVUL:n kilpailuissa Savolainen ei noussut maaottelutasolle, vaikka hän osallistuikin muun muassa v. 1932 olympiakarsintoihin ja muutamiin SM-kilpailuihin. Ajallisesti Syrjäläisen väitöskirjan tutkimus on rajattu vuosiin 1919–39 eli aikaan TUL:n perustamisesta ensimmäisiin yhteistoiminnan vuosiin talvisodan aattona. Maailmansotien välisenä aikana ei muuten juurikaan tapahtunut ainakaan huippu-urheilutasolla loikkauksia oikealta vasemmalle päin vastoin kuin sitten toisen maailmansodan jälkeen. Kuriositeetti on myös se, ettei Syrjäläisen käsittelyaineistossa, 77 huippu-urheilijaloikkarissa, ollut yhtään naisurheilijaa.

Tartuin tähän aiheeseen senkin takia, että salaisissa haaveissani olen itse joskus ajatellut tekeväni tutkimuksen liitonvaihtajista tai loikkareista, joiksi nykyisin Oulussa sanataiteen opettajana toimiva Antti Syrjäläinen näitä urheilijoita nimittää. Väitöskirjan nimi, Miksi siksi loikkariksi? kertoo jo jotakin tutkijan mieltymyksestä suomen kielellä kikkailuun, samoin teoksen monet alkusointuun viritetyt alaotsikot. Syrjäläinen siis ehti ennen minua tutkimaan aihetta, josta aikanaan paljonkin taitettiin peistä sanomalehdissä ja jota Seppo Hentiläkin Suomen työläisurheilun historiassaan jonkin verran käsittelee. Mutta onhan urheilun historiassa vielä paljon tutkimista.

Arviossani tyydyn lähinnä selostamaan kirjan sisältöä. Pätevyyttä puuttua väitöskirjan menetelmälliseen puoleen ei ole, mutta arvelen tuntevani 1920- ja 30-luvun urheilijoita ja urheilupolitiikkaa sen verran, että jonkin kommentin uskaltaa sanoa.

Väitöskirjassa on seitsemän lukua, joista ensimmäisessä puhutaan tutkimuksen lähtökohdista. Tärkeimmäksi tutkimuskysymykseksi muodostui se, miksi loikkaukset tapahtuivat. Ensimmäisessä luvussa määritellään myös ne kriteerit, jotka tutkija asettaa huippu-urheilijaloikkarille. Hänen pitää olla maaottelutason urheilija rajalinjan molemmilla puolilla eli kaikki TUL-taustaiset huippu-urheilijat eivät sovi tutkimusaineistoon. Tällainen on esimerkiksi Arvo Askola, joka kyllä nuoruudessaan kuului Kymintehtaan Kisaan, mutta jonka osallistumisesta TUL:n kilpailuun ei ole paljonkaan tietoja. Epäilemättä on muitakin rajatapauksia eli sellaisia urheilijoita, jotka olisi voinut ottaa tutkittaviin.

Rajatapauksena sen sijaan ei voitane pitää Sulo Pärniä, joka voitti 1930-luvun alussa TUL:n mestaruuksia sekä moukarin- että painonheitossa ja oli liittoa vaihdettuaan viides EM-kisojen moukarissa 1934. Väitöskirjassa Pärniä ei kuitenkaan käsitellä.

Syrjäläinen mainitsee, että 77 huippu-urheilijan lisäksi liitonvaihtajia oli useita satoja. Mielestäni tästä suuresta tutkimuksen ulkopuolelle jäävästä joukosta olisi voinut erottaa vielä esimerkiksi kansalliselle tasolle päässeet, joiden toiminnan tutkiminen olisi ehkä antanut lisävalaistusta liitonvaihdon syihin. Sitä paitsi tilastollisissa analyyseissä 77 kappaletta tutkittavien kokonaismääränä on niin pieni luku, etteivät tutkimuksen taulukoissa lasketut prosenttiluvut oikein kerro mitään.

Ensimmäisessä luvussa esitellään myös lähteet. Arkistolähteitä on aika paljon tarjolla. Niistä tutkija on tyytynyt TUL:n ja SVUL:n ja muutaman niiden jaoston tai lajiliiton asiakirjoihin. Tutkimuksen luonteesta johtuen erikoisen paljon on käytetty Etsivän Keskuspoliisin arkistoa. Urheiluseurojen arkistoja edustavat vain Helsingin Jyryn ja Keravan Veikkojen paperit. Muutama yksityinen kirje (Volmari Iso-Hollo, Sulo Bärlund) on lisäksi ollut käytössä.

Tutkimuskirjallisuutta on käytetty 78 kirjan verran. Enemmänkin tietoja loikanneista olisi ollut tarjolla esimerkiksi urheiluseurojen historioissa. Jäin kaipaamaan kirjallisuusluettelosta esimerkiksi Juha Siltalan teosta Lapuan liike ja kyyditykset 1930 sekä Antti O. Arposen, Matti Hannuksen ja Juha Kanervan kirjaa Martti Jukola – Suomen urheilun suuri tulkki sekä seurahistorioiden puolelta Lapuan Virkiän, Tampereen Pyrinnön ja Turun Urheiluliiton historiateoksia. Lapualaisen olympiavoittajan, SKP:n maanalaiseen osastoon kuuluneen ja Alajärven Kuolemankorpeen muilutetun Lauri Koskelan vaiheista olisi ollut kiinnostavaa kuulla enemmänkin. Hän oli yksi loikkareista.

Martti Jukolaa koskevan kirjan otin esille sen vuoksi, että Syrjäläisen tutkimuksessa Jukolan "äärioikeistolaisuutta" on korostettu ehkä liikaa. Syrjäläinen kirjoittaa seuraavasti: "Jukolan uskottavuutta järsi voimakkaasti hänen oikeistolaistaustansa, eikä hän lausunnoissaan määritellyt, mitä hän politiikalla urheilussa tarkoittaa. Todellisuudessa Jukola nimittäin olisi halunnut kaikkien suomalaisurheilijoiden edustavan yhtäläistä poliittista suuntausta, äärioikeistolaisuutta. Suhtautuihan kyseinen kiihkoisänmaallinen urheilufanaatikko ainoastaan yhteen kilpailuyhteistyökumppaniin, kansallissosialistiseen Saksaan, myötämielisesti."

Martti Jukola -kirjan kolmesta kirjoittajasta Juha Kanerva – joka itse on TUL-taustainen urheilumies – luonnehtii Jukolaa näin: "Vaikka Jukola käytti militaristisia vertauksia ja huokui kansallista paatosta, hänen maalailunsa oli sittenkin enemmän esteettistä kuin poliittista. Lastensa mukaan hän oli pasifisti, joka vihasi sotaa." Kannattaa lukea Jukola-kirja, ja jos erityisesti haluaa tietoja edellä käsitellystä aihepiiristä, erityisen tarkasti Juha Kanervan luvut Suhde työläisurheiluun ja Urheilu nationalismin lyömäaseena. a ovat tarjonneet sanomalehdet, joista Syrjäläinen on käyttänyt pääkaupungissa ilmestyneitä Helsingin Sanomia, Suomen Sosialidemokraattia ja Uutta Suomea sekä hyvin paljon Suomen Urheilulehteä, TUL-lehteä ja Työväen Urheilulehteä. Tutkijanotteensa Antti Syrjäläinen näyttää sillä, ettei aina usko kaikkea lukemaansa. On muuten vaikea uskoa, että lehtinikkaritkaan aina olisivat todella uskoneet kirjoittamaansa. Eräs värikkäimmistä kirjoittajista oli Demarin Eero A. Pulli. Tutustuminen Helsingin ulkopuoliseen lehdistöön olisi ehkä tuonut lisäväriä tutkimukseen. Mutta loikkaukset olivat kyllä aika kaupunkikeskeinen ilmiö.

Toisessa luvussa, Taustakuohuja, väitöskirjan tekijä esittelee Suomen työväenliikkeen alkuvaiheita ja työväen urheiluliikkeen syntyä. Suomen ensimmäinen työväen urheiluseura oli 1887 perustettu Ponnistus ja ensimmäinen työväenyhdistyksen alainen ja työväenliikkeen tavoitteita palvelemaan perustettu seura Helsingin Jyry (1902). Työväen Urheiluliitto perustettiin 1919 sen jälkeen, kun vuoden 1918 sodan jälkeen työväen urheiluseurat oli erotettu SVUL:sta. TUL lähti omille teilleen katkaisten kaikki yhteydet porvaripuolen urheilujärjestöihin. Kuopion liittokokouksessa 1921 tehtiin päätös, jolla liiton jäseniltä kiellettiin kilpaileminen kaikkien koti- ja ulkomaisten porvariurheilijoiden kanssa. (Väitöskirjan tekijä muuten käyttää sujuvasti termejä porvariurheilija, porvariliitto ja porvariseura. Tiedän, että kaikki, esimerkiksi Vesa-Matti Peltola, eivät hyväksy tällaista kielenkäyttöä, mutta minua se ei häirinnyt, koska siihen on niin tottunut sen 60 vuoden ajan, jolloin allekirjoittanut on ollut tekemisissä urheilupolitiikan kanssa. Peltola ja kumppanit ovat tietysti siinä mielessä oikeassa, että SVUL:n urheiluseuroissa oli muitakin kuin oikeistolaisia esimerkiksi Maalaisliitosta, mutta porvari-sanan merkitys on myös moneen otteeseen laajentunut ja tarkoitti jo 1956 ilmestyneen Nykysuomen sanakirjan IV osan mukaan muun muassa "puoluesuhteita ajatellen henkilöä, joka on mielipiteiltään keskusta- tai oikeistolainen". Toinen asia on se, että monella urheiluseuraan kuuluvalla ihmisellä ei ollut eikä ole minkäänlaista poliittista mielipidettä.)

Yllä mainittu kielto aiheuttikin sitten jatkossa erottamisia TUL:n seurasta aivan vähäpätöisestä syystäkin. Esimerkiksi äänekosken Huima erotti jäsenyydestään nuoria urheilijoita, jotka olivat osallistuneet partiolaisten jääpalloharjoituksiin tai kilpailleet joillakin kesäjuhlilla porvariliittoon kuuluvan urheilijan kanssa tietämättä edes tämän kilpailijan nimeä tai seuraa.

Hieman toisenlaisiakin seurasta erottamisia alkoi tapahtua TUL:ssa. Liitto nimittäin jakautui erittäin selvästi sosiaalidemokraattiseen ja kommunistiseen siipeen. Tämä jako sai pontta kansainvälisen työväenliikkeen ryhmittymistä ja näkyi sekä puoluepolitiikassa että urheiluliikkeessä. Sosiaalidemokraatit perustivat kattojärjestökseen Sosialistisen urheiluinternationaalin (SUI) ja kommunistit Venäjän johdolla Punaisen urheiluinternationaalin (PUI).

Suomessa käytiin 1920-luvun lopulla kovaa valtataistelua Työväen Urheiluliitossa sosiaalidemokraattien ja kommunistien välillä. Sosiaalidemokraattien voitto johti henkilövaihdoksiin liiton johdossa ja muun muassa toisen työväen urheilulehden perustamiseen. Kommunistinen suurseura Helsingin Jyry kannatti yhteistyötä PUI:n kanssa, ja jyryläisten johdolla TUL:n urheilijoita osallistuikin vuonna 1928 Moskovan spartakiadeihin vastoin liiton johdon kieltoa. Tämä tottelemattomuus johti sitten siihen, että TUL:sta erotettiin 80 seuraa eli sellaiset, joiden jäseniä oli osallistunut spartakiadeihin tai jotka hyväksyivät spartakiadiosanoton.

Sosiaalidemokraattien asema vahvistui vielä vuoden 1930 jälkeen, jolloin eduskuntavaalien jälkeen äärioikeiston voimakkaasti painostaessa kaikki kommunistijärjestöt Suomessa lakkautettiin. TUL oli erityisen ahtaalla vuosina 1932–34, kun litolta oli lakkautettu valtionapu. Suomalaista urheilupolitiikkaa selvitellessään Syrjäläinen puhuu tietysti myös suojeluskuntaurheilusta, jota Erkki Vasarakin on ansiokkaasti tutkinut. Mutta Syrjäläisen väitöskirjassa ei ole mainintaakaan vuonna 1929 perustetusta Vapaasta Työväenliitosta eikä sen alaisesta, myöhemmin perustetusta Vapaasta Työväen Urheiluliitosta. Vapaiden työväenyhdistysten yhteyteen perustettiin koko joukko urheiluseuroja, joihin entisiä TUL:n urheilijoita liittyi. Yksi tällainen seura oli äänekosken Urheilijat ja yksi sen työläisurheilija oli Otto Savolainen.

Väitöskirjan kolmannessa osassa kerrotaan siitä, missä kaikissa urheilumuodoissa huippu-urheilijoiden loikkauksia oli. Eniten liitonvaihtajia oli yleisurheilussa (22) – tunnetuimpina Eino Borg (Purje), Sulo Bärlund, Volmari Iso-Hollo, Väinö Muinonen, Aki Tammisto, Uuno Veidt (Veirilä) ja Lauri Virtanen. Nyrkkeilijöitä loikkasi 20, kärkiniminä Bruno Ahlberg, Gunnar Bärlund, Veikko Huuskonen, Hannes Koivunen ja Olli Lehtinen. Painijaloikkarit (12) olivat lähes kaikki huippumiehiä: loikkausten jälkeen he yksin saavuttivat 11 olympiamitalia, 13 Euroopan mestaruutta ja 38 Suomen mestaruutta. Painijaloikkareihin kuuluivat Anselm Ahlfors, Elmer Härmä, Jussi Juhola, Väinö Kajander, Väinö Kokkinen, Lauri Koskela, Mikko Nordling, Onni Pellinen, Väinö Perttunen, Aarne Reini, Hannes Stenberg ja Eino Virtanen.

Jalkapalloilijoita oli 16, joukossa muun muassa Jonne Alho, Ernst Grönlund, Viljo Halme, Frans Karjagin, Aatos Lehtonen, Kaarlo Oksanen ja Kurt Weckström. Antti Syrjäläinen muuten arvelee, että TUL:n joukkue olisi ennen loikkauksia voittanut Palloliiton joukkueen. Kyllähän loikkareissa olikin tulevien maajoukkueiden kantavia voimia.

Hiihtäjistä (5) tunnetuimmat olivat Kalle Jalkanen ja Heikki Norojärvi. Kahdesta luistelijasta, Jaakko Frimanista ja Antero Ojalasta, tuli molemmista olympiamiehiä.

Tässä luvussa väitöskirjan tekijä pyrkii myös taulukoiden avulla kertomaan, minkälaisia meriittejä loikkareilla ennen loikkaustaan ja sen jälkeen oli, minkä ikäisinä liitoa vaihdettiin ja millainen oli loikkareiden panos TUL:n mestaruuksista ennen loikkauksia ja millainen panos oli kilpailtaessa Suomen mestaruuksista loikkausten jälkeen. Yritykset mitata liittojen paremmuutta noiden taulukoiden tulosten perusteella tuntuvat epäonnistuneilta lukumäärien vähäisyyden takia. Liittojen tasoeroista olisi kai saatu paremmin selvyyttä mittaamalla tuloksia ainakin yleisurheilussa tai luistelussa.

Väitöskirjan keskeinen tavoite oli selvittää loikkausten syyt. Antti Syrjäläinen on tutkinut huippu-urheiluloikkareiden ensisijaisia motiiveja näiden vaihtaessa liittoa ja päätynyt siihen, että 29 tapauksessa suurin syy oli TUL:n sisäisissä riidoissa, joista spartakiadikiistojen jälkeinen erottamisaalto oli aivan keskeinen. Reilulla viidesosalla (16) ensisijaisena syynä oli halu päästä olympialaisiin. Peräti 32 tapauksessa ensisijaista syitä ei voi määritellä. Tämä on ymmärrettävää senkin takia, että noita 70–80 vuoden takaisia loikkareita ei enää ole haastateltavina. Syrjäläinen on kyllä haastatellut nyrkkeilijä Olli Mäkeä, mutta hänen juttunsa oli ajankohtainen 1950–60-luvulla. Joissakin tapauksissa kirjantekijä oli ottanut yhteyttä esimerkkihenkilön omaisiin tai seuratovereihin. Tällaisia tarkemmin tutkittuja asioita olivat esimerkiksi Eino Purjeen, Volmari Iso-Hollon ja Sulo Bärlundin taustat.

Sekä luvussa 4 että tiivistelmässä Antti Syrjäläinen tuo esille sen, että TUL:sta lähdön syy oli monen tekijän summa. Analyysissä hän jakaa syyt työntäviin ja vetäviin (push and pull). Ensiksi mainituista keskeinen oli kyllästyminen TUL:n puoluepoliittiseen riitelyyn ja joissakin tapauksissa myös epäusko työläisurheiluväen aatteellisimman osan korostamaan sanomaan terveestä, kilpailuttomasta joukkourheilusta. Monen mielestä työläisurheiluliitto ei tarjonnut kilpaurheiluhenkisille riittävän tasaisia ja tasokkaita kilpailuja.

Vetopuolella olivat SVUL:n tarjoamat mahdollisuudet päästä mukaan kansainvälisiin kilpailuihin, olympialaisiin, MM- ja EM-kisoihin sekä maaotteluihin. Työläisolympialaisia oli vain joka kuudes vuosi ja niissäkin vastus heppoista luokkaa. Tärkeä tekijä oli liitonvaihdon tuoma parantunut toimeentulo, työpaikka, parempi palkka tai joissakin tapauksissa jonkinlainen pimeä siirtokorvauskin. Propagandassa tosin liioiteltiin näitä urheilijain ostoja, mutta ainakin Suomen yleisurheilussa elettiin jo tuolloin ruskeitten kirjekuorien aikaa. Lauri Virtasen saamaksi kerrottua 30 000 markan siirtokorvausta voidaan pitää uskottavana.

Loikkausten määrä liittyi Suomen yleispoliittisiin suhdanteisiin. Yhteiskunnan oikeistolaistuminen lisäsi loikkauksia 1930-luvun alussa. Kiihkoisänmaalliset aatteet levisivät ja vaikuttivat jopa työläispuolella. (Tässä tekijä olisi voinut käsitellä Vapaata Työväenliittoa.) Sosiaalidemokraattien ja Maalaisliiton lähentyminen 1930-luvun lopulla vähensi loikkaushalukkuutta. Mutta Syrjäläinen toteaa, että "vaihtuvista poliittisista suhdanteista huolimatta loikkaamisen perusteet eivät yleensä olleet urheilijan henkilökohtaiselta kannalta poliittisia vaan taloudellisia, sosiaalisia ja urheilullisia".

On selvää, että huippu-urheilijan loikkaus oli katkera pala menettävälle osapuolelle ja kehuskelun aihe voittajalle. Sen vuoksi lehtikirjoittelu oli niin tulikivenkatkuista. Vastapuolta yritettiin painaa niin liioittelulla kuin vähättelylläkin. Jälkimmäisestä otan esimerkin väitöskirjan ulkopuolelta. Kun Otto Savolainen äänekoskelta vaihtoi liittoa, entiset työtoverit lakkasivat tervehtimästä ja pilkkakirveet kertoivat Savolaisen hyötyneen liitonvaihdosta vain sen verran, että sai vähän paremman keksinvarren sahalla työskennellessään.

Luvussa 4 on puhetta myös sillanrakentajista, joita alkaa löytyä molemmilta osapuolilta. Esille tulevat Urho Kekkonen ja Kalle Flinck (Kaihari). Tarvetta yhteistoimintaan alkoi ilmetä sekä SVUL:ssa että TUL:ssa. Vuoden 1940 olympiakisojen myöntäminen Suomelle edisti yhteistoimintaan pääsyä, ja samansuuntaisesti kai olisi vaikuttanut se, että työläisolympialaiset 1943 oli alustavasti myönnetty TUL:lle.

Viidennessä luvussa analysoidaan loikkarijoukon koostumusta, ikää, loikkauksen ajankohtaa, loikkarin kotipaikkaa lähtöhetkellä, muuton kohdetta ja liitosta toiseen siirtyneen urheilusaavutuksia. Yleensä loikkarit olivat parhaassa urheilijaiässään lukuun ottamatta muutamaa maratoonaria, painija Väinö Kajanderia ja hiihtäjä Eetu Niskaa.

Mielenkiintoisia yksityiskohtia tulee esille, kun Syrjäläinen 6. luvussa kertoo esimerkinomaisesti muutamista loikkarikohtaloista. Liitonvaihto oli varsin rohkea teko ainakin, jos se tapahtui samalla paikkakunnalla. Jo Otto Savolaisen kohdalla olen kertonut häneen kohdistuneesta painostuksesta. Syrjäläinen tarjoaa tietoa paljon järisyttävämmistäkin kohtaloista, kun lehdet kirjoittelivat loikkarista murhaavaan sävyyn. Voi vain arvailla, kuinka työpaikoilla suhtauduttiin loikkareihin. Epäilemättä moni liitonvaihdosta haaveillut jätti siirtymisen tekemättä pelätessään luokkapetturuudesta aiheutuvia painostustoimia. Tätä ei väitöskirjassa tutkittu.

Syrjäläinen väittää, että monen urheilijan nimenmuutos ruotsalaisesta suomalaiseen olisi johtunut halusta välttää julkisuutta loikkauksen jälkeen. Tällaisia olivat esimerkiksi Borg/Purje, Präktig/Sinikari, Veidt/Veirilä, Kajander/Kajukorpi ja Flinck/Kaihari. Tätä hieman epäilen. Nimiä suomensivat 1920–30-luvuilla yhtä lailla liitolleen uskollisena pysyneet urheilijat samoin kuin kokonaan urheilemattomat. Lisäksi Väinö Kajanderista tuli Kajukorpi vasta 1936 eli viisi vuotta liiton vaihtamisen ja neljä vuotta olympiahopean jälkeen, ja uusi nimi toi vahvasti mieleen jo pitkään käytössä olleen lempinimen "Kaiju".

Väitöskirjassa on Uuno Veirilän entisenä sukunimenä Weird. Esa Laitisen vuosikirjoissa ja useissa muissa lähteissä on esiintynyt asu Veidt, kun taas Suomen työläisurheilun historia I -teoksessa ja TUL:n 1930-luvun loppupuolen vuosikirjoissa nimenä on Weid. TUL-lehden 1930-luvun jälkipuoliskon numeroissa yleisin muoto on Weid, mutta Veid- ja Veidt-vaihtoehtojakin on löydettävissä. Sen sijaan Weird-nimeen ei tämän arvion kirjoittaja muista törmänneensä muualla kuin Syrjäläisen tekstissä.

Kappaleessa Hakkaraisen harharetket ja Syrjälän surma Antti Syrjäläinen kertoo Suomen ensimmäisiin huippu-nyrkkeilijöihin kuuluvan Hannes Hakkaraisen urasta TUL:ssa, siirtymisestä ammattilaiseksi ulkomaille, paluusta Suomeen, siirtymisestä Nyrkkeilyliittoon ja vuonna 1931 tapahtuneesta itsemurhasta, joka ei kuitenkaan liene liittynyt loikkaukseen.

Toivo Syrjälä puolestaan oli isokyröläinen painija, jota ryyppyporukassa oli haukuttu porvariksi ja lopulta päästetty hengiltä. Hänkin oli loikkari, vaikkei kuulunutkaan tutkittuun huippu-urheilijajoukkoon.

Laajemman käsittelyn Antti Syrjäläinen suo TUL:n valtaseuralle Helsingin Jyrylle, jonka asioita tutkineen Into Purmeen kanssa allekirjoittaneella on ollut tilaisuus keskustella loikkausasioita, sekä yksityisistä urheilijoista oman osuutensa Eino Borgille (Purje), Volmari Iso-Hollolle ja Väinö Kajanderille (Kajukorpi). Purme muuten on pitänyt loikkareiden entisiltä liittotovereiltaan saamaa kohtelua kohtuuttomana.

Iso-Hollo oli osallistunut vuonna 1928 kommunistien spartakiadeihin ja menestynyt niissä loistavasti. Hän oli Keravan Veikkojen jäsen. Tämä keravalaisseura oli sosiaalidemokraattien johtama. Vuonna 1928 ja jo ennen spartakiadeja Iso-Hollo oli lähettänyt eroanomuksensa seuralleen, ja erosta sitten sovittiin kaikessa yhteisymmärryksessä johtokunnan kanssa. Seurahan olisi TUL:n johdon määräyksestä joutunut erottamaan juoksijan spartakiadien takia. Itse asiassa Iso-Hollo oli harkinnut liitonvaihtoa jo aikaisemmin ja kilpaillutkin esimerkiksi HKV:n kilpailuissa keväällä 1928. Volmari Iso-Hollosta tuli SVUL:n puolella kaikkein menestynein loikkari.

Kaksinkertainen olympiavoittaja Iso-Hollo muuten ilmoitti Aikalaiskirjassa 1930-luvulla olevansa puoluekannaltaan sosiaalidemokraatti. Kommunisti hän tuskin oli ollut koskaan, ei edes spartakiadien aikaan 1928, vaikka tällainen väite esitettiin Syrjäläisen työtä käsitelleessä keskustelutilaisuudessa marraskuun lopulla. Urheilu-uransa jälkeen Iso-Hollo oli Suomen Kansanpuolueen eduskuntavaaliehdokkaana 1951.

Tiivistelmän jälkeen Antti Syrjäläisen väitöskirjassa on lähdeluettelo ja liiteosa, jossa on lyhyesti esitelty kaikki tutkimusaineistoon valitut 77 huippu-urheiluloikkaria. Urheilijain luettelosta paistaa läpi hieman se, ettei tutkija ole kovin tarkasti tuntenut esiteltäviensä meriittejä ja että hän "sanataiteilijana" yrittää paikata aukkoja antamalla urheilijoille sieltä ja täältä otettuja kauniita adjektiiviattribuutteja tai värittää tekstejä muuten hieman taiteellisilla mutta asiaankuulumattoman mitäänsanomattomilla ilmaisuilla. Vai mitä sanotte seuraavista esimerkeistä: pelottomaksi lähitaistelijaksi luonnehdittu (Ahlberg), eleetön mestarinyrkkeilijä (Bärlund), seikkailunhaluinen lupaus (Hakkarainen), roteva kärpässarjalainen (Väinö Huuskonen), etevä ottelija (Taito Kauranen), tarkkalyöntinen nyrkkeilijä (Urho Leskinen), väsymätön vääntäjä (Väinö Kajander), tekninen voimapainija (Väinö Kokkinen), tyylikkääksi todettu painija (Lauri Koskela), luonnonpainija, rento ja sulavakäytöksinen (Onni Pellinen), toisinaan torkahdellut mattotaituri (Väinö Perttunen) ja ahkera selättäjä (Aarne Reini).

Antti Syrjäläisen väitöskirjan kieliasu on muutamaa painovirhettä lukuun ottamatta moitteetonta. Sulo Bärlund kilpaili viimeisen kerran TUL:n kilpailuissa elokuun alussa 1935 eikä 1936, niin kuin kirjassa sivulla 108 väitetään. Eräissä erisnimissä on mielestäni kirjoitusvirheitä: pitää kai kirjoittaa Suomen Palloliitto eikä Suomen palloliitto, Suomen Urheilulehti eikä Suomen urheilulehti, Työväen Urheilulehti eikä Työväen urheilulehti ja Suomen Sosialidemokraatti (Suomen Sosiaalidemokraatin asemesta). En tiedä, onko tulkintakysymys se, että väitöskirjan tekijä väittää vuonna 1875 perustettua Helsingfors Turnföreningiä Suomen ensimmäiseksi urheiluseuraksi, kun Segelföreningen i Björneborg on perustettu jo vuonna 1856 ja Helge Nygrénin mukaan ennen tuota ruotsinkielistä voimisteluseuraa oli perustettu 17 muutakin urheiluseuraa. Enimmäkseen nämä olivat purjehdus-, metsästys- ja ampumaseuroja, mutta joukkoon kuului myös turkulainen Rettig Oy/Ab:n liikuntaa vaalimaan perustettu Fabriksarbetaregillet/Wapriikki-Työväen-Seura.

Ei ole muuten sellaista urheilukirjaa, jossa ei pientä asia- tai kielivirhettä olisi. Hakemalla hakien niitä löytyy aina. Tulkintaerimielisyyksiä on myös aina ja pitääkin olla. Historiassa ei ole totuutta, ja ainakin se muuttuu aina uuden tutkimuksen myötä. Näin totesi professori Heikki Ylikangas vastikään television keskusteluohjelmassa.

Antti Syrjäläisen väitöskirja Miksi siksi loikkariksi oli kiintoisa teos. Luulisin, että moni nuorempi urheiluhistorian harrastaja yllättyy siitä, kuinka kiivasta oli urheilupolitiikka 1920–30-luvulla.