Kelkkalan Kisailijoiden Ilmari Pakarinen oli 1930-luvulla maailman parhaita voimistelijoita, mutta hänestä ei ole paljon tietoa suomalaisissa urheilukirjoissa. Syy on siinä, että Pakarinen muutti perheineen Australiaan ja jäi sinne loppuelämänsä ajaksi. Nyt tietoa on kuitenkin kerrottavissa lisää onnekkaan sattuman kautta.

Haastattelin viime kesänä Martti Konstia, joka oli muuttanut vuonna 1958 Australiaan ja palannut Lappeenrantaan kolme vuotta sitten. Martti Konsti kertoi olleensa Australiassa Ilmari Pakarisen liikekumppani ja työtoveri. Samalla ilmeni, että Pakarisen poika Juha viettää parhaillaan kesää Suomessa ja oli edellisellä viikolla käynyt Lappeenrannassa. Sain Juhan yhteystiedot ja sovimme haastattelusta Helsingissä. Tuloksena oli tekstiä ensin Karjala-lehteen ja nyt myös Suomen Urheilutietäjille.

Viipurissa "Ilu" Pakarisella oli 1930-luvulla Torkkelinkadulla vaatetusliike yhdessä toisen mestariurheilijan Valle Reskon (vuoteen 1935 Resch) kanssa. Resko oli olympiatason nyrkkeilijä, valmentaja ja urheilujohtaja.

Miesten omistama Herrain Vaatehtimo Resko & Pakarinen toimi Torkkelinkatu 24:ssä kaupungin keskustassa lähellä Torkkelinpuistoa ja Punaisenlähteen toria. Pakarisen perhe asui samassa talossa. Ilmari suoritti kauppateknikon tutkinnon.

– Firmalla meni Viipurissa hyvin. Heillä oli tarkoitus 1930-luvun lopulla laajentaa toimintaa myös miesten pukujen valmistamiseen, kertoo Ilmari Pakarisen poika Juha Pakarinen.

Ilmari Pakarinen oli lahjakas urheilija. Hän liittyi Viipurissa 14-vuotiaana 1924 Kelkkalan Kisailijoihin ja pääsi maankuulun Simo Sappisen valmennukseen.

Kelkkalan Kisailijat oli 1920-luvun lopussa ja 1930-luvulla Suomen johtava voimisteluseura yhdessä Viipurin Reippaan kanssa. Kisailijat voitti seurojen joukkuekilpailun Suomen mestaruuden 1932, 1933 ja 1935.

SVUL:n voimistelujuhlia järjestettiin muutaman vuoden välein. Turussa 1924 Kisailijat oli toinen maalaisseurojen sarjassa ja 1927 Viipurin voimistelujuhlilla Papulan kentällä maalaisseurojen ykkönen.

Kelkkala liitettiin Viipurin maalaiskunnasta kau-punkiin, ja Kisailijat joutui 1930-luvulla samaan sarjaan suurten kaupunkiseurojen kanssa. Se ei estänyt Helsingissä 1934 sijoittumista toiseksi maan parhaiden joukossa.

Ilmari Pakarisen kakkoslaji oli kilpauinti. Hän edusti Viipurin Uimaseuraa ja menestyi hyvin kansallisissa kilpailuissa.

Telinevoimistelussa Pakarisen mieliteline oli rohkeutta ja taitoa vaativa rekki. "Ilu" lähti nuorten Suomen mestaruuskilpailuihin ensimmäisen kerran 17-vuotiaana 1928. Telineiden yhteistuloskilpailussa hän ei päässyt palkinnoille, mutta oli rekillä paras.

Vuonna 1929 Pakarinen voitti nuorten Suomen mestaruuden ja seuraavana vuonna hän oli jo miesten SM-kilpailussa kolmas. Suomen parhaiden joukkoon pääseminen merkitsi tuohon aikaan kuulumista myös maailman parhaiden joukkoon.

Talvella 1931 Ilmari Pakarinen oli SM-kilpailuissa toinen, mutta loukkaantumisen takia hän ei päässyt epävirallisiin MM-kilpailuihin Pariisiin. Kauden päätteeksi hänet lähetettiin Venetsiaan kansainvälisiin kilpailuihin. Siellä hän oli yhteistuloksissa kuudes, ja kilpailujen paras rekillä.

Vuoden 1932 olympiakisat järjestettiin maapallon toisella puolella Kaliforniassa, Los Angelesissa. Suomen joukkueen katsastuksissa Pakarinen oli sekä Viipurissa että Kuusankoskella kolmas. Suomalaisten matka laivalla ja junalla kesti kaksi viikkoa. Matkan jälkeen Los Angelesissa oli vielä kolme viikkoa voimistelun alkuun, sillä Colosseumin stadionilla kilpailtiin ensin yleisurheilussa.

Suomen joukkue kuljetti Amerikkaan mukanaan nojapuut, renkaat ja hevosen. Niillä harjoiteltiin jo laivamatkalla Atlantilla, ja sitten olympiakylässä. Hevosella voitiin harjoitella myös hyppyä. Permantoharjoituksiin riitti tasainen lattia-alue.

Jostain syystä suomalaiset eivät kuljettaneet mukanaan rekkiä. Siksi rekin pakollisia ohjelmia tai omavalintaisia liikkeitä ei päästy harjoittelemaan sen paremmin laivamatkalla kuin kisakylässäkään. Rekille päästiin vasta juuri ennen kilpailujen alkua stadionilla.

Olympialaiskisat Los Angelesissa 1932 -teoksessa kirjoittaa voimistelusta Heikki Savolainen: "Pakarisella oli suunnitelmissa huimat rekkiliikkeet, mutta puutteellisten harjoitusmahdollisuuksien takia hänen täytyi luopua niistä ja tyytyä suorittamaan yksinkertaisemmat viime tingassa kombinoidut liikkeet. Eikä Ilu sen takia päässyt oikeaan

inspiraatioon."

Vähäisestä harjoittelusta huolimatta rekkifinaali meni suomalaisilla hienosti. Parhaat pisteet ja olympiavoiton sai Yhdysvaltojen Dallas Bixler. Seuraaville sijoille tulivat Heikki Savolainen, Einari Teräsvirta ja Ilmari Pakarinen.

Savolainen ja Teräsvirta saivat samat pisteet. Sääntöjen mukaan heidän olisi pitänyt käydä uusintakilpailu hopeasta ja pronssista.

Einari Teräsvirta kertoi asiasta jutellessani hänen kanssaan 1990-luvulla Urheilumuseossa: "Minä olin 17-vuotias lukiolaispoika ensimmäisissä isoissa kilpailuissani. Heikki oli valmis voimistelunopettaja ja oli ollut mitaleilla jo edellisissä olympiakisoissa. Luovutin suosiolla Heikille ilman uusintaa. Sainhan minä joka tapauksessa pronssimitalin."

Ilmari Pakarinen jäi aivan mitalin tuntumaan neljänneksi. Vaikea tietää, oliko hän tyytyväinen sijoitukseensa. Ikää oli vasta rahtusta vaille 22 vuotta, joten todennäköisesti hän ajatteli vielä kerran pääsevänsä näyttämään.

Toiseksi parhaalla telineellään hevosella Pakarinen sijoittui kahdeksanneksi. Kaikkien telineiden yhteiskilpailussa hän oli 13:s kolmanneksi parhaana suomalaisena.

Maiden välisessä joukkuekilpailussa Suomi sai pronssimitalit. Kultaa vei Italia ja hopeaa Yhdysvallat.

Suomen pronssijoukkueessa oli 60 prosenttia viipurilaisia: Pakarinen ja Mauri Noroma Kelkkalan Kisailijoista sekä Einari Teräsvirta Viipurin Reippaasta. Heikki Savolainen ja Martti Uosikkinen edustivat helsinkiläistä seuraa Ylioppilasvoimistelijoita.

Vuonna 1933 Suomi kohtasi historiansa ensimmäisessä voimistelumaaottelussa Budapestissa Unkarin. Ilmari Pakarinen sai rekillä maaottelun korkeimmat pisteet.

176-senttinen Pakarinen viihtyi rekin lisäksi hevosvoimistelussa. Hän oli 1930-luvun suomalaisista mestarivoimistelijoista pisin. Rekillä ja hevosella mittavan voimistelijan hyvät liikesarjat pääsivät hyvin esille.

MM-kilpailuissa Budapestissa 1934 Pakarinen oli hevosella aivan mitalin tuntumassa neljäs. Mielitelineellään rekillä hän yritti MM-finaalissa liian vaikeaa liikesarjaa, ja epäonnistui. Nimi löytyy tulosluettelosta vasta 18. sijalta.

12-ottelussa Pakarinen oli 18:s kolmanneksi parhaana suomalaisena. Joukkuekilpailussa ei tullut mitalia, Suomi jäi kuudenneksi.

Helsingissä maaottelussa Unkaria vastaan Paka-rinen sai rekillä vaikean liikesarjansa läpi. Tuloksena olivat tuohon aikaan hämmentävät arvostelupisteet: 9,8! Kansainvälisissä kilpailuissa 1930-luvulla yli 9,5:n arvostelupisteet olivat harvinaisia.

Marraskuussa 1935 Suomi voitti maaottelussa Saksan. Yleiskilpailun kolme parasta olivat Martti Uosikkinen, Mauri Noroma ja Ilmari Pakarinen. Taakse jäivät Saksan parhaat Alfred Schwartzmann ja Konrad Frey.

Rekillä Pakarisen liikesarja sai aikaan valtavan huutomyrskyn. Liikesarja oli täydellinen. Kaikki tuomarit näyttivät arvostelupisteiksi täydet 10.

Rekin perusliikkeitä on jättiläinen: käsinseisonnasta pyörähdys taka-ala-etuteitse ympäri takaisin käsinseisontaan. Jättiläisestä kehitettiin erilaisia versioita. Telineen erikoismies Pakarinen kehitti oman liikkeensä nurinpuolisen lapajättiläisen. Se pääsi kansainväliseen voimistelutermistöön hänen nimellään (ruotsiksi pakarinensväng).

Berliinin olympiakisoissa 1936 Saksa voitti joukkuekilpailun ja Sveitsi sai hopeaa. Suomalaiset saivat pronssimitalit. Joukkueessa voimistelivat Uosikkinen, Savolainen sekä viipurilaistaustaiset Pakarinen, Ale Saarvala, Noroma, Teräsvirta, Eino Tukiainen ja Esa Seeste.

Rekin finaalissa Pakarinen oli yksi suosikeista. Hän teki jälleen hienon liikesarjan, mutta sai tyytyä kuudenteen sijaan Ale Saarvalan voittoon päättyneessä kilvassa, Savolainen oli viides ja Uosikkinen seitsemäs. Saarvala hurmasi yleisön ja tuomarit tekemällä alastulona ensimmäisenä voimistelijana kaksoisvoltin. Muut mitalit menivät saksalaisille Schwartzmannille ja Freylle. 12-ottelussa Schwartzmann ja Frey saivat kaksoisvoiton. Pakarinen jäi 28. sijalle.

Olympiakisojen jälkeen joulukuussa 1936 Kelkkalan Kisailijat järjesti Viipurissa kansalliset kilpailut. Ilmari Pakarinen huudatti jälleen yleisöä huikealla rekkiliikkeellä, josta tuomarit antoivat 9,9. Hän voitti olympiakisojen kultamitalimiehen Saarvalan.

Maailmansodan takia olympiakisoja ei järjestetty 1940 eikä 1944. Pakarinen kilpaili edelleen sotavuosina ja oli maaotteluedustajana Unkaria vastaan 1943. Tapansa mukaan hän voitti rekkikilpailun.

Vielä vuonna 1946 Pakarinen oli Voimisteluliiton näytösjoukkueessa Ruotsissa. Lontoon olympiakisat 1948 kiinnostivat häntä, mutta kilpailijana ne jäivät unelmaksi olkapäävamman vuoksi. Lontoossa Pakarinen oli kuitenkin voimistelun arvostelutuomarina.

Talvisodan aikana Ilmari Pakarinen työskenteli autokorjaamolla kunnostamassa rintamalla tarvittuja ajoneuvoja. Jatkosodassa hän oli osan ajasta esikuntatehtävissä Imatran Valtionhotellissa, mutta myös rintamalla Kannaksella.

Kun Viipuri oli menetetty, Pakarinen siirtyi perhei-neen sotien jälkeen Jyväskylään, jossa asui hänen vaimonsa sukulaisia. Valle Resko jatkoi liiketoimintaa Lahdessa, Ilmari Pakarinen perusti vaatetusliikkeen Jyväskylään.

Vaatekauppa sujui aluksi hyvin, mutta 1950-luvun loppupuolella tuli taloudellisia vaikeuksia, jotka päättyivät firman konkurssiin. Pakarisen perhe päätti muuttaa Australiaan.

– Kummisetäni Kalevi Tompuri oli mennyt Australi-aan jo vuonna 1952. Hän järjesti meille valmiiksi asunnon ja työpaikat. Laivamatka Helsingistä Sydneyyn kesti kuusi viikkoa, muistelee Ilmari Pakarisen poika Juha.

Lähtöpäivä oli 27. toukokuuta 1959, eikä Ilmari Pakarinen koskaan palannut pysyvästi Suomeen. Australiassa odotti uusi elämä. Hän ryhtyi muurausurakoitsijaksi Sydneyssä. Pakarisen firma oli rakentamassa esimerkiksi 22-kerroksista asuintaloa Sydneyhin. "Ilun" isä oli ollut muurari, ja poika oli oppinut taidon jo 1920-luvulla Viipurissa.

Vuodesta 1972 Pakariset asuivat Gold Coastissa Brisbanen lähellä. Ilmari siirtyi eläkepäiville 1970-luvun puolivälissä.

– Isällä oli verenkierto-ongelmia. Niihin ei oikein löytynyt lääkkeitä. Syksyllä 1987 matkustin Suomeen ja ostin lääkkeitä. Kesken matkan sain tiedon Australiasta, että isä oli kuollut, kertoo Juha Pakarinen.

Ilmari Pakarinen kuoli Gold Coastissa Suomen 70-vuotisitsenäisyyspäivänä 6.12.1987. Hän oli syntynyt Viipurissa 12.9.1910.

Ilmari Pakarisen poika Juha (s. 23.7.1942 Jyväskylässä) innostui Jyväskylässä 1950-luvulla pikkupoikana voimistelusta ja uimahypyistä. Voimisteluun antoi ohjeita tietysti oma isä, joka oli Jyväskylän Kisa-Toverien treenarina.

– Isän opissa olivat silloin muiden mukana Matti Pulli ja Aimo Juvonen. Minun kiinnostukseni suuntautui lopulta enemmän ponnahduslautahyppyihin, kertoo Juha.

Juha Pakarisen harjoituskavereista Matti Pullista tuli voimistelunopettaja ja suomalaisten mäkihyppääjien lajipäällikkö, Aimo Juvosesta uimahyppyjen moninkertainen Suomen mestari.

Juha Pakarinen oli nuorten SM-kilpailuissa ponnahduslaudalla neljäs vuonna 1958. Seuraavana kesänä perhe muutti Australiaan.

– Menin Sydneyssä paikallisen seuran harjoituksiin. Kahdessa viikossa hankkivat minulle Australian kansalaisuuden ja edustusoikeuden kilpailuihin, muisteli Juha viime kesänä.

Australiassa hän käytti nimeä John Pakarinen ja eteni pian Australian maajoukkueeseen. Kansainyhteisön kisoissa Perthissä 1962 hän oli kuudes.

– Seuraavana vuonna lopetin kilpailemisen ja keskityin opiskelemaan rakennusmestariksi. Olin 40 vuotta rakentamassa pilvenpiirtäjiä eri puolille Australiaa, kertoi Juha Helsingissä viime kesänä.