Muun muassa Yhtä ja toista urheilukunniamme puolustajista -juttusarjaa kyhäillessäni olen havainnut, että lukuisista urheilumuodoista on hankalaa selvittää näppärästi kattavia tietoja yksittäisten urheilijoiden SM-mitaleista. Monien lajien tuloksia varmasti löytyy Suomen Urheiluarkistosta, mutta käytännöllisempää olisi, jos tuloksia voisi kaivaa kirjoista, joiden painosmäärät ovat olleet "hieman" suurempia kuin vaikkapa lajiliittojen toimintakertomusten. Ja kun tarvitsee tuloksia pidemmältä ajalta, alkaa harmittaa, jos jokaisen vuoden tiedot pitää etsiä eri lähteestä.

Tässä jutussa keskityn tietoisesti SM-kilpailutuloksiin. Vielä hankalampaa olisi selvittää useimmista lajeista urheilijoiden maaottelumääriä. Monen joukkuepalloilun vuosikirjoissa kyllä julkaistaan listat maaotteluedustajista kautta aikojen, ja yleisurheilijoista vastaavaa tietoa on Suomen Urheiluliiton satavuotishistoriassa sekä nyrkkeilijöistä lajiliiton 70-vuotiskirjassa, mutta useimpien yksilölajien kohdalla edustusten lukumäärien kaivaminen olisi hurja savotta. Palloiluissakin annettuihin tietoihin pitää suhtautua varauksella; olen joskus havainnut, että ainakin lentopalloilussa eri vuosien kirjat tarjoavat hiukan erilaisia lukemia uransa jo aikoja sitten päättäneille pelaajille.

MM- ja EM-kisojen sijoituksien kerääminenkin on monen urheilumuodon kohdalla yllättävän kinkkistä. Mitalit ovat pääosin selvää kauraa, mutta vaatimattomampien saavutusten etsiminen tuottaa usein harmaita hiuksia.

Suomalaisten olympiasuoritukset ovat tätä nykyä periaatteessa selvää pässinlihaa, kiitos muun muassa Suomen Olympiakomitean satavuotishistorian. Hankaluutena kuitenkin on se, että eritoten varhaisemmista kisoista on virallisimpiinkin lähteisiin päässyt erheellisiä tietoja, eli edes OK-historiaan ei ole syytä luottaa sataprosenttisesti – moniin muihin perusteoksiin vielä vähemmän.

Asia erikseen tietysti on, onko kirjojen tekijöiden syytä luvata kaikkien SM-mitalistien julkaisemista. Tämä kun voi johtaa tilanteeseen, joka on koettu muun muassa ampumaurheilussa; mitaleja jaetaan niin monessa lajissa, että mitalien arvo muiden kuin lajifanien silmissä on pudonnut hyvin vähäiseksi.

Juhani Pihlaja äkkäsi tulosten kaivamisen kenkkumaisuuden jo 1990-luvun alussa ja paransi tilannetta merkittävästi Urheilun käsikirjalla, joka palkittiin vuoden 1995 parhaana suomalaisena urheilukirjana. Teoksen tiedot kuitenkin loppuvat vuoteen 1994, ja lukuisten urheilumuotojen osalta on tyydytty Suomen mestarien kertomiseen. Ja niissäkin urheiluissa, joissa annetaan myös hopea- ja pronssimitalistitietoa, listat kattavat pääsääntöisesti vain ajan 1950-luvun alusta eteenpäin.

"Jussi" pyrkiikin tekemään käsikirjasta muutaman vuoden sisällä uuden painoksen, joka sisältäisi mukaan otettavista urheilumuodoista SM-mitalistit kautta aikojen sekä mieluusti myös joukkuekilpailujen ja vastaavien kokoonpanot.

Keskeisistä hakuteoksista Urheilun Pikku Jättiläisen ja Fokus urheilu 2:n tuloksissa keskitytään niin ikään lähinnä mestareihin. Pikkujätin viimeinen painos ilmestyi 1958 ja Fokuksen tulokset päättyvät vuoteen 1969, eli parasta ennen -päiväykset on ohitettu aikoja sitten. Juhani Pihlaja on lisäksi havainnut sellaisen ihmeellisyyden, että vaikka Fokus urheilusta otettiin painoksia vuoteen 1976 asti, tulososuuksia ei jatkettu 1970-luvun saavutuksilla.

Helge Nygrén ja Matti Käki tekivät Fokuksen jatkoksi Tuloskalenteri – urheilun vuosikirja 1970 -nimisen opuksen, jolle ei kuitenkaan tullut jatkoa.

Mitä Missä Milloin -kirjat paransivat 1950-luvun alussa tulosten saatavuutta, mutta MMM-teosten urheilutulososuudet ovat usein olleet melkoisia karvalakkiversioita; mukana on lähinnä sellaista tietoa, joka löytyy näppärämmin muualta. MMM:n haastajana 1970-luvulla ollut Vuosifakta-sarja tarjoaa monista lajeista perusteellisemmat tulokset, mutta sisältää kilpailijansa tavoin linjattomuuksia; esimerkiksi sen, että vuodelta 1976 löytyy kyllä SM-jousiammuntatuloksia hallikilpailuista vaan ei ulkona käydyistä mittelöistä.

Muitakin vastaavia myös urheilua käsitelleitä vuosikirjoja on ilmestynyt, mutta Mitä Missä Milloin -sarjan perinteet tuntuvat olevan niin vahvat, että kilpailevien teoksien olemassaoloa ei moni välttämättä edes tiedä.

1970-luvulta lähtien tulosten selvittämistä ovat kohentaneet Urheilumme kasvot -sarjan osat 8–14 ja Urheilun vuosikirjat, mutta näissäkään ei ole noudatettu kovin yhtenäistä linjaa; vähän väliä osuu kohdalle tilanne, jossa joltain vuodelta kerrotaan vain mestarit. En ole vertaillut yksityiskohtaisesti Urheilun vuosikirjoja keskenään, mutta luotan Juhani Pihlajan näkemykseen, jonka mukaan sarjan vajavaisimmat teokset kertovat vuosista 1992 ja 1993.

Urheilumme kasvot -sarjan alkupään osissa on listattu monista urheilumuodoista Suomen mestarit, mutta yksilölajeista nähdäkseni vain yleisurheilusta on vaivauduttu julkaisemaan myös hopea- ja pronssimitalistit – Kalevan kisoista vuosilta 1910–72. Oletettavasti sarjan tekijät työstivät omaa käyttöään varten luetteloita muidenkin urheilun alojen himmeämpien mitalien saajista, mutta kirjoihin asti listat eivät päässeet. Lukuisissa henkilöesittelyissä on mainittu SM-mittelöjen hopeita ja pronsseja, mutta eritoten vanhempia saavutuksia koskevat tiedot ovat usein enemmän tai vähemmän epätarkkoja.

SVUL julkaisi ainakin jaksolta 1963–79 painetut vuosikirjat, joissa harmittavat samat viat kuin monissa muissakin lähteissä; SM-kilpailujen hopea- ja pronssimitalisteja saa yleensä hakea turhaan, ja joiltain vuosilta tietoa annettiin vähemmän kuin edellisiltä ja seuraavilta.

Vanhojen tulosten kohdalla erityisriesan muodostaa se, että ennen 1900-luvun jälkipuoliskoa oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus ilmoittaa miesurheilijoiden etunimistä korkeintaan alkukirjain. Etunimien selvittäminen hankaloituu koko ajan, koska vuosikymmenten takaista urheilua omakohtaisesti seuranneita siirtyy hautausmaille ja dementikkojen hoitopaikkoihin.

Esimerkin etunimen alkukirjaimen kertomiseen tyytymisen tuomista pulmista tarjoaa Suomen Urheilulehden 5.4.1956 julkaisemissa SM-painonnoston tuloksissa 75 kilon sarjan pronssilla oleva J. Kailajärvi. Oletettavasti kyseessä oli Jorma Kailajärvi, joka on syntynyt vuonna 1936. Samassa lajissa ovat kuitenkin kunnostautuneet myös Jorman veljet Jouni (*1938) ja Jaakko (*1941). J. Kailajärvi -asu lienee vaikuttanut riittävältä 1956, mutta myöhemmin tuloksia lukeva ei voi ratkaisua kehua.

Harmaita hiuksia tuottavat myös seuralyhenteet; monista seuroista on käytetty vaihtelevia lyhennyksiä, ja sama merkintä on voinut tarkoittaa eri seuraa. Niinpä HLK merkitsi 1920-luvulla Helsingfors Skridskoklubbin nimen suomalaista käännöstä Helsingin Luistinklubi, vaikka on vakiintunut myöhemmin tarkoittamaan vuonna 1932 perustettua Helsingin Luistinkiitäjät -seuraa.

Nykyisin tunnutaan ajateltavan, että tulosten julkaiseminen internetissä riittää. Ennen pitkää saatetaan vain tuumia, ettei kukaan kaipaa vuosia vanhoja tietoja, ja poistaa tulokset netistä. Mahdollista on jopa se, että ennakoinnit internetin tuhoutumisesta toteutuvat, eli pelkkään verkkomaailmaan luottaminen on riskialtista.

Lukuisat lajiliitot ovat julkaisseet omia lehtiä, mutta havaintojeni mukaan lehdissä ei välttämättä ole juuri tuloksia SM-tasolta. Suomen Liikunta ja Urheilu tai jokin muu taho voisi vaikka velvoittaa liittojen lehdet sisällyttämään sivuilleen ainakin SM-mitalistitiedot.

Tärkeimpien joukkuepalloilujen mitalijoukkueet ja runsaasti muutakin tietoa on luettavissa Juhani Pihlajan tekemästä Palloilun SM-kilpailut -kirjasta, joka ilmestyi 2005 eli on vielä varsin hyvin ajan tasalla. Mitalipelaajien selvittäminen sen sijaan on monissa palloluissa pulmallista – ja varsinkin sen tietäminen, ketkä ovat olleet virallisia mitalisteja. Säännöt tässä asiassa ovat vaihdelleet hyvinkin paljon; ääripäässä on jalkapalloilun nykyinen käytäntö, jossa mitalin voi saada pelkällä penkkiurheilulla eli ilman yhtään peliminuuttia kauden aikana.

Parhaiten on leiviskänsä on hoitanut jääkiekko; vuosittaisten Jääkiekkokirjojen pelaajarekistereistä on luettavissa kotimaisessa pääsarjassa tahkonneiden virallinen mitalisaalis koko uran ajalta.

Joukkuekokoonpanoja myös yksilölajeista voi toki yrittää kysellä urheilijoilta itseltään. Tuloksena saattaa vain olla Hendrix-ilmiön toistuminen; jos kaikki sanojensa mukaan Jimi Hendrixin konsertin Helsingissä 1967 kuulleet ja nähneet olisivat todella olleet paikalla, yleisöä olisi ollut moninkertaisesti enemmän kuin Kulttuuritaloon mahtui.

Koska tämän jutun herätteenä on toiminut suomalaisia olympiaedustajia käsittelevä kirjoitussarja Yhtä ja toista urheilukunniamme puolustajista, keskityn yksilöurheilukatsauksessa ensi sijassa olympiaurheiluihin. Näistäkin olen jättänyt pois joitain suomalaisille vähemmän tärkeitä – esimerkiksi triathlonin. Olympiaohjelman ulkopuolisista lajeista ravien puuttuminen selittyy sillä, että raveissa ei ymmärtääkseni kilpailla Suomen mestaruuksista.

Olympiaedustajatietoja metsästäessäni en ole joutunut juuri paneutumaan tulosnumeroihin. Sekunneilla ja senteillä on paljonkin merkitystä muun muassa yleisurheilussa, ja tällaisissa lajeissa ajat ja vastaavat on yleensä kirjattu kiitettävällä tavalla. Sen sijaan esimerkiksi ampumistuloksissa numerojen merkitys rajoittuu lähinnä siihen, että lukija voi tutkailla mitalistien välisiä eroja – sääntöjen muutokset ja vastaavat kun aiheuttavat sen, että vain lajifani pystyy arvioimaan vanhojen tulosten hyvyyttä.

Ellen muuta mainitse, havainnot koskevat yleisen sarjan kilpailuja. Monen urheilumuodon kohdalla jätän toiston välttämiseksi kertomatta, että tuoreempien vuosien tietojen osalta ehkä näppärimpiä lähteitä ovat Urheilun vuosikirjat. Edellä käsitellyn epäjohdonmukaisuuden johdosta teossarjasta ei kuitenkaan välttämättä löydä hopea- ja pronssimitalisteja jokaiselta vuodelta.

Internetistä en ole mitalistitietoja kovin paljon etsinyt. Kokemukseni perusteella verkossa on lähinnä tuoreempia tietoja, ja silloinkin, kun vanhempia saavutuksia löytyy, tietojen luotettavuutta ei voi suuresti ylistää.

Jos joku lukija oivaltaa kirjoituksesta unohtuneita käytännöllisiä ja luotettavia lähteitä, ilmoittakoon.

Ampumahiihto Paras lähde lienee Urheilun käsikirja, josta tosin puuttuvat tiedot ymmärtääkseni täysin virallisista pienoiskiväärillä käydyistä 20 km:n SM-taistoista 1973 ja 1974. Viestien mitalijoukkueiden kokoonpanojen etsijä sen sijaan joutunee tekemään melkoisesti töitä päästäkseen sataprosenttisiin tietoihin, vaikka Talviurheilun tähdet sisältää mestariseurojen miehistöt ja naisistot vuoteen 1986. Lajiliiton 25-vuotishistorian vastaavat tiedot päättyvät kauteen 1984, ja lisänä kirjassa ovat juniori- ja veteraanimestarit.

Ampumaurheilu Painokelpoiset sanat eivät riitä kertomaan. Yksilökilpailujen Suomen mestarit saa sentään perusteoksista suunnilleen selville, mutta parhaissakin lähteissä on puutteita ja erheitä enemmän kuin useimpien muiden urheilujen tiedoissa. Hopea- ja pronssimitalistien sekä joukkuemittelöjen kokoonpanojen selvittäminen puolestaan on liki toivoton urakka. Urheiluampuja-lehdessä on tosin viime aikoina ollut tapana julkaista vuoden lopussa perusteelliset tulokset kauden SM-kisoista, mutta vanhempia mittelöjä pitää etsiä ties mistä. Urheiluampujan tiedoistakaan ei ole aina saanut selville joukkuekilpailujen miehistäjä – esimerkiksi, jos mitaliseuran kaksi ampujaa on yltänyt samaan pistemäärään.

Lajiliitto on viime aikoina julkaissut myös vuosikirjoja, jotka sisältänevät suunnilleen samat tulostiedot kuin Urheiluampujat. Rankat moitteet on annettava vanhoille vuosikirjoille, jotka olivat todellisuudessa viisivuotiskirjoja. Esimerkiksi Suomen Ampujainliiton vuosikirjassa 1951–55 on 439 sivua, eli ainakaan tilanpuutteesta ei voi johtua se, että SM-tasolta kerrotaan ainoastaan yksilömestarit ja joukkuekilpailujen voittajaseurat.

Autourheilu AKK-Motorsportin Elämää suuremmalla vaihteella -niminen historiateos sisältää luullakseni liki täydelliset mitalin saajien listat vuoteen 2001 – tosin ilman jokamiehenluokan liigamitalistien kokoonpanoja. Kirjan tuloksissa on harmittavasti sama vajavaisuus kuin eräiden muidenkin lajien historiateoksissa; mitalistien seuroja ei kerrota.

Golf Suuren golfkirjan nelososa auttaa paljon, koska sisältää muun muassa lyöntipelin henkilökohtaisten kilpailujen SM-mitalistit ja reikäpelin SM-finalistit ajalta ennen vuotta 1997. Kirjan heikkoutena on joukkuekilpailujen ja nelinpelin mestaruuskilpailujen tulosten unohtaminen.

Hiihtolajit Suunnilleen kaikista SM-kisoista vuoteen 1968 on kerrottu viisi parasta Suomen hiihdon historia -teoksessa, ja myöhempää tietoa löytyy esimerkiksi Urheilun käsikirjasta ja myös ampumahiihdosta hyvinkin perusteellisia SM-tuloksia tarjoavista jakson 1985–99 kattaneista Hiihtovuosi-teoksista. Pientä kiusaa aiheuttaa se, että Suomen Hiihtoliiton viimeisin varsinainen vuosikirja kertoo talvesta 1973, ja liitto alkoi julkaista tuloksia sisältäviä kalentereja vasta pienen tauon jälkeen. Vuosien 1974 ja 1975 viesti- ja joukkuemitalikokoonpanot kyllä löytyvät Talviurheilun sankarit -kirjasta, mutta joukkuemäestä 1974 annetaan perin juurin väärää tietoa.

Suomen hiihdon historian SM-osuudessakin on vähintään pari heikkoutta, jotka kannattaa mainita; yhdistetty vuosilta 1923–31 ja 50 kilometrin hiihto 1928–31 ovat jääneet pois, ja viiden peninkulman SM-tuloksiksi vuodelta 1951 ovat lipsahtaneet Puijon hiihtojen tiedot. Suomen hiihto 1926–1936 -opus paikkaa puutteita – lukuun ottamatta yhdistetyn kolmea ensimmäistä SM-kilpaa.

Jousiammunta Vuonna 1999 ilmestyneessä lajiliiton vuodet 1947–97 kattavassa historiassa kerrotaan SM-tasolta vain mestarit eikä joukkuekilpailuista kokoonpanoja. Liittohistorian tulosten luettavuutta ei varsinaisesti paranna se, että kultakin vuodelta luetellaan periaatteessa yhdessä nipussa kaikki SM-kilvat juniori-, veteraani- ja vammaisurheilumittelöjä myöten. Urheilumme kasvot ja erilaiset vuosikirjat auttavat 1970-luvulta lähtien, mutta puutteensa on näissäkin.

Judo SM-kisat aloitettiin 1963, mutta himmeämpien mitalien saajia John F. Kennedyn murhavuodelta ei ole välttämättä julkaistu missään kirjassa, ja myöhempien joukkuekultakokoonpanojen etsijäkin saa varautua hankaluuksiin. Yksilömitalistit 1964–85 sen sijaan löytyvät Judokan käsikirjasta, joka on painettu 1986, ja vuodesta 1969 alkaen vastaavaa tietoa on tarjolla myös Urheilumme kasvot- ja Urheilun vuosikirja -sarjan osissa.

Keilailu Mestarit vuoteen 1979 asti on listattu Suomen keilailu -matrikkelissa, joka sisältää myös joukkuekilpailujen kokoonpanot, mutta miesmestareiden etunimissä on tyydytty alkukirjaimen ilmoittamiseen. Hopea- ja pronssimitalisteihin pätee suunnilleen sama kuin judossakin.

Melonta Fokus urheilu 2 sisältää mestaritiedot kokoonpanoja myöden vuoteen 1969 ja Urheilumme kasvot 4 vielä kolme vuotta pidemmälle. Urheilumme kasvojen 8. osan teossa ei jostain syystä jatkettu perinnettä vaan tyydyttiin seuran kertomiseen kajakkinelosmestaruuksissa 1973–75, mutta SVUL:n vuosikirjat paikkaavat aukon. Hopea- ja pronssimitalistien listoja – edes sellaisia, joissa olisi kerrottu kahden ja neljän melojan luokista mitaliseurat – pidemmältä ajalta ei ole silmieni eteen osunut. Yhtä ja toista urheilukunniamme puolustajista -sarjaa ajatellen tämä ei ole ollut varsinainen pulma, koska suurella osalla olympiaedustajista on kymmenittäin Suomen mestaruuksia; himmeämmät mitalit on siis voinut tietoisesti jättää tonkimatta.

Miekkailu Mestarit löytyvät jonkinlaisella työllä – lukuun ottamatta joukkuekilpailukokoonpanoja, joita saa hakea kissojen ja koirien kanssa. Olen joskus tutkaillut Suomen Miekkailuliiton nettisivuja ja huomannut löytäneeni kotikirjastostani kokoonpanoja sellaisista joukkuemestaruuksista, joista liitto on osannut kertoa vain seuran. Yksilökilpailujen hopeita ja pronsseja varsinkaan varhaisemmalta ajalta ei löytyne mistään kirjasta, mutta olympiaurheilijasarjaa ajatellen asialla ei ole merkitystä syyn ollessa vastaava kuin melonnassa.

Moottoripyöräily Mestareita löytää parhaiten Urheilun käsikirjasta, ja vuosikirjat (vuodesta 1992 alkaen myös Ruutulippu-kirjat) sekä lehdet tarjoavat perusteellisempiakin tuloksia, mutta SM-sarjojen hopea- ja pronssimitalisteja pidemmältä ajalta ei liene koottu juuri mihinkään julkisesti saatavilla olevaan lähteeseen. Sama puute koskee joukkuekilpailujen mestarimiehistöjä vuodesta 1973 alkaen; Helge Nygrénin tekemä Miehiä moottoreita vauhtia -niminen Suomen Moottoriliiton 50-vuotishistoria kun ei ole saanut jatkoa. Ilahduttava poikkeus synkkyyteen on trialin ensimmäisen Suomen mestarin Antti Syvälahden muistelmakirja Moottoriurheilu vei miehen; teos sisältää trialista SM-mitalistitiedot vuosilta 1960–70 ja monilta kausilta jopa kaikki pisteille päässeet pinnamäärineen.

Nykyaikainen 5-ottelu Lajiliiton 50-vuotishistoria sisältää SM-mitalistit vuoteen 1998 – tosin ilman joukkuekilpailujen kokoonpanoja. Jonkinlaisena miinuksena voi ehkä pitää sitäkin, että kunkin vuoden tulokset kerrotaan yhtenä nippuna, josta löytyvät sekä kansalliset että kansainväliset tapahtumat. 5-otteluliitto pesee silti kirkkaasti lukuisat rikkaammat liitot. Rahaa Armas Santasen toimittamaan historiaan kului sikälikin, että pienemmällä kirjasinkoolla ja toisenlaisella taitolla sivumäärän olisi pystynyt arviolta puolittamaan 412:sta.

Nyrkkeily Suomen Nyrkkeilyliiton 70-vuotishistoriasta – Ilmo Lounasheimon ja Atle Salokankaan teoksesta Kehän ääreltä – löytyvät monien muiden hyödyllisten tietojen ohella SM-mitalistit vuoteen 1993.

Paini Pisimmät yksittäisistä kirjoista löytämäni mitalistiluettelot kattavat kymmenen vuotta: Fokus urheilu 2 tarjoaa tiedot jaksosta 1960–69 ja lajiliiton ehkä ainoa vuosikirja, nimeltään Painivuosi 83–84, aikaväliltä 1973–82. Jälkimmäisessä lähteessä ei ole tyydytty mitaleihin vaan kerrottu kuusi parasta myös junnusarjojen SM-väännöistä. Vanhojakin hopea- ja pronssimitalisteja on ilmoitettu joiltain vuosilta ainakin Heikki Lehmuston Painin historia -teoksessa 1939 samoin kuin eräissä 1950-luvun Mitä Missä Milloin -kirjoissa.

Perusteellisimmat näkemäni julkaistut SM-tulokset löytyvät netistä osoitteen www.painiliitto.net/historia/paini/ kautta. Etunimissä on kuitenkin melkoisesti puutteita, eikä kovin ammattitaitoiselta tunnu se, että olympiaedustajanakin ollut Kalle Viljamaa on väännetty Viljanmaaksi. Esimerkiksi Uuno Pelander puolestaan suomensi nimensä 1930-luvulla, joten liiton sivuilla oleva "Uuno Pelander (Pelanto)" 1910-luvun tuloksissa hämännee lukijoita – varsinkin, kun nettisivujen kokoajatkaan tuskin tietävät likikään kaikkia mitalistien myöhempiä nimenmuutoksia.

Painonnosto Fokus urheilun kakkososa tarjoaa 1960-luvun yksilömitalistit, mutta tuoreempia tietoja on pengottava lähinnä vuosikirjoista ja vanhempia lehdistä. Lajiliiton monilta osin komea 50-vuotishistoria sisältää henkilökohtaisten kilpailujen voittajat vuoteen 1983 ja joukkuemestarimiehistöt vuoteen 1982.

Jos olen ymmärtänyt oikein, SM-kisoissa on jo pitkään jaettu mitalit myös yksittäisistä nostolajeista, ja käytäntö saattaa olla sama edelleen. Tempauksen, työnnön ja aiemmin myös punnerruksen mitalistitietoja ei kuitenkaan kirjallisuudessa näy.

Pikaluistelu Oli vielä muutama vuosikymmen sitten Suomessa hyvinkin merkittävä laji, mutta vanhojen tulosten julkaisemiseen tämä ei ole heijastunut. Suomen Luisteluliitto oli muutama vuosi sitten tekemässä historiakirjaa, joka olisi saattanut korjata tulosten löydettävyyttä, mutta hanke lienee jäänyt kesken. Lajin etuna on kylläkin se, että tuloksia vanhoista lehdistä etsivän ei tarvitse tutkailla vuosikerrasta kuin muutamaa kuukautta toisin kuin vaikkapa voimistelussa.

Urheilun käsikirja tarjoaa tietoa vuosien 1951–94 hopea- ja pronssiliu'uttelijoista, kun taas Talviurheilun sankarit -opus sisältää mitalistit ja osin myös sijoille 4–6 päätyneet jaksolta 1960–77 – myös yksittäisten matkojen mittelöistä, jotka ovat jääneet pois Urheilun käsikirjasta.

Ratsastus Olympialajien henkilökohtaisten kilpailujen mestarit löytyvät näppärästi, mutta muuta tietoa eritoten 1970-lukua edeltäneeltä ajalta joutuu todella hakemaan.

Erikoisrisut saa vuonna 1987 ilmestynyt Suomen ratsastusurheilun historia; 656-sivuisen kirjan liitteisiin on mahtunut tuloksia vain yksi sivu, joka sisältää este- ja kouluratsastuksen Suomen mestarit. Kyseessä on tieteellinen kirja, ja tulokset kiinnostanevat yliopistollisia ns. urheiluhistorioitsijoita – henkilöitä, jotka esiintyvät urheiluhistorioitsijoina, vaikka tuntevat urheilun historiaa vieläkin huonommin kuin minä, joka olen alan itseopiskelussa aivan alkuvaiheissa – pääsääntöisesti yhtä vähän kuin Big Brotherin kaltaiset televisio-ohjelmat meikäläistä. Ilahduttavana poikkeuksena tieteellisten kirjojen liki täydelliseen tuloksettomuuteen on tosin ollut pesäpalloilun 60-vuotishistoria. Suomen Ratsastajainliiton ei kuitenkaan olisi ollut pakko jättää historiansa tekoa yhden tieteilijän vastuulle; mukaan olisi voinut ottaa vähintään yhden lajiniilon, joka olisi kasannut kirjaan tulospaketin. Tulosten mukanaolo olisi parantanut merkittävästi järkäleen käyttöarvoa ja luultavasti myyntiäkin.

Soutu Fokus urheilu 2 sisältää mestarivenekuntien jäsenet vuosilta 1937–69, mutta kakkosia ja kolmosia samalta ajalta sekä osin tuoreemmistakin kilpailuista etsivä joutuu vaikeuksiin – samoin kuin se, joka yrittää löytää Urheilun vuosikirjoista kattavasti kultaa soutamassa olleet. Muun muassa Urheilun Pikku Jättiläinen kertoo, että nelosella ratkaistiin SM-mitalit jo 1910–13, mutta voittajakokoonpanoja en muista nähneeni missään.

Squash Suomen Squashliiton historiakirjaan (Palloa päin seiniä!) on koottu SM-kaksinpelien neljä parasta vuosilta 1970–91 – ja myös juniorien sekä veteraanien luokista. SM-sarja sen sijaan on jätetty käsittelemättä.

Sulkapalloilu Puoli vuosisataa sulkapalloa Suomessa -liittohistoria sisältää SM-kisojen kaksin- ja nelinpelien loppuottelujen tulokset vuosilta 1955–94. Syvällisempää tietoa pitää yrittää etsiä jostain muualta.

Suunnistuslajit Suuren suunnistusteoksen kakkososa sisältää yleisen sarjan SM-kisoista vähintään kärkikymmeniköt vuoteen 1981, ja juniori- ja veteraanisarjojen kilpailuistakin on kerrottu kuusi parasta. Viesteistä kerrotaan harmittavasti kokoonpanot vain mestariseuroista, ja vanhoista joukkuekilpailuista ainoastaan kultaseurojen nimet. Myöhempien vuosien menestyjiä voi tutkailla Urheilun vuosikirjojen ohella Rastivuosi-teoksista.

Taitoluistelu Suomen mestarit on lueteltu sekä lukemattomissa että luetuissa kirjoissa, mutta hopea- ja pronssimitalisteja ei ollut juuri kirjoihin präntätty ennen Urheilumme kasvojen osaa 8. Koska lajiliiton vuoden takaisessa historiateoksessakin (Tähtiä jäällä – tarinoita taitoluistelusta) on lueteltu pelkästään mestarit, himmeämmät mitalit ajalta ennen vuotta 1973 ovat yhä hankalasti selvitettävissä. Liittohistoria sisältää tiedot juniorien Suomen mestaruuksista, mutta yleisen sarjan hopeilla ja pronsseilla olisi ollut ainakin urheilutietäjille enemmän käyttöarvoa.

Tennis HVS Tenniskirja 1990 sisältää kaksin- ja nelinpeleistä myös SM-loppuottelujen häviäjät, ja vastaavat tiedot 1960-luvun kisoista löytyvät myös Fokus urheilu 2:sta. Helsingin Verkkopalloseuran kirjasta vihjaissut Juhani Pihlaja on lisäksi varmistanut, että tenniksessä välierien häviäjille ei ole annettu pronssimitaleja. Suomen Tennisliiton nettisivuilla (www.tennis.fi) on listattu kaksin- ja nelinpelin mestarit, joissa ainakaan seuratiedot eivät vain liene täysin oikeita.

Uintilajit Lajiliiton vuosikirjat kattavat ajan 1950-luvulta alkaen. Tulokset on kuitenkin usein kirjattu ilmeisesti samassa järjestyksessä, jossa lajit on kilpailtu, koska miesten ja naisten tulokset sekä eri uintilajit ovat iloisesti sekaisin. Joukkuekokoonpanojakin saa toisinaan hakea turhaan.

Kaiken lisäksi ainakaan minä en ole päässyt kärryille siitä, mistä asti hallimestaruuskilpailuilla on ollut SM-arvo. Erinäisten muiden lähteiden mukaan kyseessä olisivat olleet SM-kisat heti vuodesta 1955 alkaen, mutta vanhojen lehtien perusteella alkuaikoina olivat kyseessä vain Suomen Uimaliiton mestaruuskapinat. Mutta kun lajiliiton vuosikirjoissa on usein käytetty pelkkää hallimestaruuskilpailut-sanaa, ei lukija tule juuri hullua hurskaammaksi.

Muissa vuosikirjoissa SM-kauhontojen hopeita ja pronsseja kerrotaan melko satunnaisesti, mutta uintikin kuuluu urheiluihin, joissa vain mestaruuksilla on silmissäni jonkinlaista arvoa – syynä hillittömyyksiin paisunut lajimäärä, joka on tuottanut lukuisia monikymmenkertaisia Suomen mestareita.

Voimanosto Varhaisimpien SM-nostojen kakkosia ja kolmosia ei nähtävästi ole koottu kirjoihin, koska Urheilumme kasvot 10:n lajikatsauskin ilmoittaa vain yksilömestarit 1971–78.

Voimistelu SM-tason hopeita ja pronsseja pitää pääosin etsiä vuosikirjoista ja lehdistä. Fokus urheilu 2 sentään tarjoaa 1960-luvulta sekä miesten että naisten moniottelujen mitalistit. Lähinnä olympiaedustajien vuoksi olen kasaillut tietokoneelleni moniottelumitaleja, joista ovat vielä kunnolla setvimättä miesten kilpailut 1917, 1919, 1920, 1926, 1927, 1929, 1932 ja 1933, kun taas naisten puolella puutteita on vuosissa 1970–72, 1999 ja 2000. Rumemman sukupuolen tietoaukot lienevät paikattavissa Suomen Urheilulehdistä, jos vain olisi aikaa...

Useissa lähteissä on lisäksi nostettu aiheetta Suomen mestaruuksiksi naisten moniottelukilvat 1951–53 ja miesten telinekohtaiset mittelöt 1948–55 – jaossa olivat näet vain Suomen Voimisteluliiton mestaruudet.

Yleisurheilu Tuloksia on julkaistu niin hyvin, että 90-prosenttisiin tietoihin pääsee samalla vaivalla, jolla useissa muissa urheiluissa yltää kymmeneen prosenttiin. Merkittävä osa kunniasta kuuluu jäsenellemme Esa Laitiselle, joka on kasannut ennen kaikkea vuonna 1987 ilmestyneeseen Suomen yleisurheilun tilasto-osaan ja 16 vuotta tuoreempaan Kalevan kisat, Kalevan malja -kirjaan pääosasta SM-kilpailuja vähintään kuusi parasta. Täydellisiä teokset eivät ole, kuten eivät Suomen Urheiluliiton Yleisurheilu-vuosikirjatkaan, joista löytyvät perusteellisimmat tulokset uusimmista mittelöistä.