Suomen Urheilutietäjät ry

Marjatta Kajosmaalla ei koskaan ollut valmentajaa

Julkaistu joululehdessä 2010
Suomen Urheilutietäjät ry
Etusivu
Lehtiarkisto

Marjatta Kajosmaan palkintokokoelma pysäyttää vieraan, kun Haminassa astuu mestarihiihtäjän olohuoneeseen. Isoja ja vähän pienempiä pokaaleja ja pyttyjä, kaikenlaisia taide-esineitä ja valtava määrä erilaisia mitaleja. Seinillä on kunniakirjoja ja valokuvasuurennoksia 1970-luvun suurhiihdoista.

Kajosmaan ura huipulla kesti vain kymmenisen vuotta, mutta sekin on eräänlainen ihme. Ensimmäiset SM-mitalit saadessaan hän oli jo kolmekymppinen.

Urheilutietäjät tietävät suunnilleen Marjatta Kajosmaan uran. Nuorena tyttönä naisten TUL:n mestaruus, sitten yli kymmenen vuotta poissa laduilta ja paluu kolmekymppisenä heti kansalliseen kärkeen. Kolmet olympiakisat ja kahdet MM-hiihdot. Viidesti vuoden naisurheilija Suomessa. Vuonna 1972 Lasse Virénin ja Pekka Vasalan juoksut kesäolympiakisoissa aiheuttivat sellaisen huuman, että vuoden urheilijan valinnassa kahdesta ensimmäisestä sijasta ei ollut epäilyksiä. Äänestyksessä kolmanneksi eniten ääniä sai hiihtäjä Marjatta Kajosmaa.

Sapporossa 1972 Kajosmaa sai jokaisella kilpailumatkalla mitalin. Kuinka hyvä hän olisikaan ollut, jos ei olisi lopettanut kilpahiihtoa alle 20-vuotiaana?

Marjatta itse ei spekuloi asialla. Urheilu on vain yksi osa elämää. Hänen elämäänsä kilpahiihto ei mahtunut moniin vuosiin.

Kysymys on tietysti rahasta. Naishiihtäjät olivat 1960- ja 1970-luvullakin vielä amatöörejä. Kansainvälisissä kilpailuissa menestyneille toki maksettiin jotakin, mutta tavallinen kansallisen tason hiihtäjä jäi harrastuksessaan maksajan rooliin.

TUL:n mestaruus 17-vuotiaana

Marjatta Kajosmaa voitti juuri 17 vuotta täytettyään talvella 1955 TUL:n naisten mestaruuden lähes harjoittelematta, luontaisella lahjakkuudella. Hän edusti pientä vehkalahtelaista kyläseuraa Summan Kisa-Tovereita. Ura kilpahiihdon parissa päättyi kuitenkin käytännössä jo seuraavana talvena:
– Olin Onni Vilkkaan linja-autoissa rahastajana. Herätys oli aamulla aikaisin ja työpäivät pitkiä. Nuori tyttö ei enää illalla jaksanut harjoitella urheilua. Lisäksi menin nuorena naimisiin ja vuonna 1960 syntyivät kaksoset Kirsi ja Kimmo, kertoo Marjatta.

Hiihtohalut tietysti säilyivät, mutta nuorella työssä käyvällä perheenäidillä oli paljon tekemistä. Työ vähän helpottui, kun Marjatta pääsi pitempiä matkoja ajaneisiin pikavuoroihin. Ammattinimike muuttui autoemännäksi. Talvella 1966 hän kävi hiihtämässä muutaman pikkukilpailun.

Karhulan Veikot oli Etelä-Kymenlaaksossa vahva TUL:n seura. Se kyseli Marjatta Kajosmaata riveihinsä. Kesällä 1966 alkoi jonkinlainen harjoittelu: kävely- ja juoksulenkkejä. Talvella 1967 Kajosmaa voitti TUL:n mestaruuden sekä 5 että 10 kilometrillä.

Harjoitusta lisättiin, ja talvella 1968 Kajosmaa oli Grenoblen olympialaduilla Suomen paras naishiihtäjä.
– Olin kilpaillut vasta pari vuotta ja huomasin, että ei se maailman kärki kaukana ollut. Minulle oli todella iso yllätys ensinnäkin päästä olympiakisoihin ja sitten vielä menestyä siellä.

Grenoblessa Kajosmaa oli sekä 5 että 10 kilometrillä parhaana suomalaisena viides. Viestissä Suomi oli neljäs. Kotimaassa Puijolla ja Ounasvaaralla Marjatta voitti. Puijolla hän voitti naisten 10 kilometriä kaikkiaan viisi kertaa ja Ounasvaaralla peräti kuusi kertaa, kun SM-hiihdot lasketaan mukaan.

Talvella 1969 Marjatta Kajosmaa voitti ensimmäisen naisten Suomen mestaruutensa. Mestaruuksia kertyi kaikkiaan yhdeksän henkilökohtaista ja yksi viestistä. SM-mitaleja hänen palkintokaapissaan on viestimitalit mukaan lukien 23. Talveen 1969 kuului myös voitto Holmenkollenin molemmilla matkoilla. Oslossa Marjatta voitti uransa aikana seitsemästi.

Syksyllä 1969 Kajosmaa vaihtoi liittoa ja seuraa. Hän siirtyi kotipaikkansa ykkösseuraan Vehkalahden Veikkoihin. Työväen Urheiluliiton tilalle tulivat Suomen Valtakunnan Urheiluliitto ja Suomen Hiihtoliitto.

Seurasiirron myötä vaihtui myös työpaikka. Vehkalahden kunta palkkasi Marjatan apulaisurheiluohjaajaksi. Marjatta oli kunnan palveluksessa erilaisissa tehtävissä eläkkeelle pääsemiseensä asti.

Tatralla MM-viesti oli jäädä hiihtämättä

Hiihdon MM-kilpailut olivat 1970 Tatran vuoristossa Tšekkoslovakiassa. Suomen mieshiihtäjistä 15 ja 30 kilometrillä kukaan ei päässyt kymmenen joukkoon, ja viestissä Suomi jäi seitsemänneksi. Kisat pelasti viimeisenä päivänä Kalevi Oikarainen voittamalla 50 kilometrin maailmanmestaruuden. Sitä ennen kuitenkin naiset pelastivat sen mikä pelastettavissa oli.

Suomen naishiihtäjien kärkinimi oli Marjatta Kajosmaa. Hän oli 5 kilometrillä neljäs edellään kolme Neuvostoliiton hiihtäjää. Pronssi jäi vajaan kuuden sekunnin päähän. Pari päivää myöhemmin 10 kilometrillä Kajosmaa sai MM-hopean hävittyään vain Neuvostoliiton Alevtina Oljuninalle.

Viestistä Suomi lähti hakemaan mitalia. Kahden osuuden jälkeen tilanne näytti toivottomalta. Avausosuudelta Senja Pusula tuli ykkösenä vaihtoon, mutta Neuvostoliitto, DDR ja Norja olivat aivan tuntumassa. Toisella osuudella Helena Takalo yritti muilta karkuun, mutta väsähti pitkiin nousuihin. Marjatta Kajosmaa pääsi ankkuriosuudelle vasta neljäntenä.

Kajosmaa hiihti koko viestin nopeimman ajan. Hän ohitti Norjan, ja Suomen naiset saivat pronssimitalit.

Oli vähällä, ettei Suomen viesti jäänyt kesken. Marjatta kertoo näin:
– Sukset piti leimata ennen lähtöä. Helena oli jo lähestymässä vaihtoa, kun menin leimauttamaan suksiani.
– Toimitsija sanoi, että minun sukseni on jo leimattu! Minä ihmettelin, ja sitten aloin hätääntyä. Tiaisen Arto tuli apuun selittämään, että Kajosmaan suksia ei ole missään tapauksessa leimattu.

Vaarana siis oli, että Kajosmaata ei päästetä ladulle ollenkaan.
– Lopulta toimitsijat uskoivat, että Suomen joukkueen ankkurin suksia ei tosiaankaan ollut vielä leimattu, vaikka heidän papereissaan niin lukikin. Sain leimat ja pääsin vaihtopaikalle. Siinä oli ilmeisesti käynyt niin, että joku suomalainen turisti oli leimauttanut suksensa (sellainen sallittiin siellä), puhunut jotain Kajosmaasta, ja toimitsija oli luullut suksien kuuluvan Kajosmaalle, pohti Marjatta 40 vuotta tapahtumien jälkeen. Sapporon esikisoissa 1971 Marjatta Kajosmaa voitti 10 kilometriä kukistaen maailmanmestari Oljuninan 30 sekunnilla. Oljunina puolestaan oli ykkönen 5 kilometrillä, mutta vain kolme sekuntia Kajosmaan edellä.

Sapporossa 1972 mitali jokaiselta matkalta

Sapporon olympiakisoissa suomalaiset mieshiihtäjät jäivät toisen kerran ilman olympiamitalia – aiemmin samoin oli käynyt Sankt Moritzissa 1928. Naiset saivat Japanissa mitalin jokaisella matkalla. Tähtenä oli Marjatta Kajosmaa.

Sapporon 10 kilometrillä Neuvostoliitto sai neljän parhaan joukkoon kolme hiihtäjää. Rintaman rikkoi Kajosmaa, joka oli Galina Kulakovan ja Alevtina Oljuninan jälkeen kolmas. Oljunina jäi 5 kilometrillä neljänneksi. Kulakova voitti tämänkin matkan, Kajosmaa sai hopeaa viisi sekuntia hävinneenä. Tšekkoslovakian Helena Sikolová oli kolmas.

Olympiaviestissä Suomen trio Helena Takalo, Hilkka Kuntola ja Marjatta Kajosmaa sai hopeamitalit. Olympiamenestys toi vuoden urheilijan valinnassa kolmannen sijan. Parhaaksi naisurheilijaksi Kajosmaa valittiin neljästi peräkkäin 1969–72 ja viidennen kerran 1975.

Falunin MM-kilpailut 1974 jäivät hiihdon historiaan siksi, että kotimaisilla puusuksilla hiihtäneet suomalaiset eivät pärjänneet uusia lasikuitusuksia käyttäneille kovimmille kilpailijoilleen.
– Kyllä se lasikuitusuksen paremmuus tuli meille suomalaisille täytenä yllätyksenä. Niiden paremman luiston huomasi heti ensimmäisellä matkalla. Siinä vaiheessa ei voinut mitään. Kyllä harmitti kun huomasi, että tappio tuli selkeästi huonompien suksien takia, ei huonomman kunnon takia, muistelee Kajosmaa.

Marjatta oli Falunissa 5 kilometrillä 15:s ja 10 kilometrillä yhdeksäs. Viestissä Suomi jäi neljänneksi.

Suomalaiset eivät tosiaan olleet kuntonsa puolesta huonoja, sillä kun käyttöön saatiin samanlaiset lasikuitusukset kuin muillakin, menestys palasi.

Seefeldin esiolympiakisoissa 1975 Marjatta Kajosmaa voitti 10 kilometriä ja toi ankkurina Suomen viestijoukkueen ensimmäisenä maaliin. Varsinaisissa olympiakisoissa 1976 Kajosmaa oli jo 38-vuotias. Hän oli 5 kilometrillä 9:s ja 10 kilometrillä 11:s. Viestissä Suomen kvartetti Liisa Suihkonen, Marjatta Kajosmaa, Hilkka Kuntola ja Helena Takalo sai hopeamitalit Neuvostoliiton jälkeen.

Kajosmaa hiihti SM-tasolla vielä talven 1978, mutta lopetti täytettyään 40 vuotta. Hänellä ei ollut koskaan henkilökohtaista valmentajaa. Valmennusohjeita hän sai Hiihtoliiton leireillä, mutta esimerkiksi hiihtotekniikkansa hän opetteli aivan itse.
– Ensimmäisinä vuosina päävalmentajana oli Arto Tiainen, ja hän antoi neuvoja. Hyviä neuvoja antoi myös entinen mestarihiihtäjä Siiri Rantanen. Oliko valmentajan puutteesta haittaa? En osaa sanoa, kun minulla ei koskaan ollut henkilökohtaista valmentajaa, naurahtaa Marjatta Kajosmaa.

Antti O. Arponen

Suomen Urheilutietäjät ry