Ensimmäinen suomalainen hiihtäjien huippuvalmentaja ulkomailla oli Väinö Sares (alkuaan Böckerman). Hän oli lähtöisin Karjalankannakselta, jossa hänen isänsä Uno Böckerman toimi opettajana Sakkolassa.

Väinö Böckerman syntyi Sakkolassa 18.10.1908. Hän innostui urheilusta samoin kuin perheen vanhempi poika Eino, joka oli syntynyt 8.3.1907.

Urheiluseura Sakkolan Jäntevän 1920-luvulla laantunut toiminta piristyi, kun seuran puheenjohtajaksi vuonna 1927 valittiin 19-vuotias ylioppilas Eino Böckerman. Eino lähti kuitenkin seuraavana vuonna opiskelemaan teologiaa Helsingin yliopistoon ja suomensi sukunimensä 1930-luvun alussa. Valmistuttuaan papiksi hän toimi muun muassa kirkkoherrana Imatralla ja Lapualla sekä tuomiorovastina Lapualla ja Helsingissä. Politiikkaan Eino Sares osallistui Suomen Kristillisen Liiton puheenjohtajana 1967–70.

Eino harrasti Sakkolassa hiihtoa kuten pikkuveljensä Väinökin. Väinö Böckerman kirjoitti Käkisalmen yhteiskoulusta ylioppilaaksi 1927 ja seuraavana vuonna hänet valittiin veljensä seuraajaksi Sakkolan Jäntevän puheenjohtajaksi. Väinö oli seuran paras hiihtäjä.

Väinö lähti vuonna 1929 Helsingin kauppakorkeakouluun, ja Sakkolan Jäntevän puheenjohtajuus jäi. Hän valmistui ekonomiksi 1931 ja kauppatieteiden maisteriksi 1934 sekä jatkoi Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Hän työskenteli lisäksi Ylioppilaslehden toimittajana 1931–33.

Opiskelun ohessa Väinö Sares harjoitteli hiihtoa. Hän voitti akateemisia mestaruuksia ja SVUL:n Viipurin piirin mestaruuksia. Salpausselän kisoissa hän oli 10 kilometrillä 10:s 1932.

Syksyllä 1934 Italian hiihtoliitto tiedusteli suomalaiselta veljesliitoltaan (nimi tuolloin pelkkä Hiihtoliitto – Suomen-sana lisättiin alkuun hieman myöhemmin), olisiko Suomessa ketään kielitaitoista hiihtovalmentajaa, joka voisi tulla Italian hiihtäjien päävalmentajaksi. Täkäläinen liitto kyseli halukkaita, ja valinta kohdistui maisteri Väinö Sarekseen.

Valinnan ratkaisivat Sareksen hyvä kielitaito, esiintymiskyky ja valmennuskokemus. Oman kilpahiihtonsa ohessa hän oli opiskellut myös valmennustietoutta. Hän puhui sujuvasti saksaa.

Italian maastohiihto oli 1930-luvun alussa vielä alkuvaiheissaan. Juuri siksi maan hiihtoliitto halusi valmennusta kehittämään suomalaisen asiantuntijan. Suomi oli Ruotsin ja Norjan ohella maailman johtava hiihtomaa.

MM-hiihdoissa Tatralla 1935 italialaiset eivät vielä menestyneet, mutta Garmisch-Partenkirchenissä 1936 olympiakisojen 4 x 10 kilometrin viestissä Italia oli Suomen, Norjan ja Ruotsin jälkeen neljäs.

Viesti oli olympiakisoissa ensimmäisen kerran, kun kilpahiihdon harrastus oli levinnyt laajalle. Viestissä oli mukana 16 kvartettia. Suomalaista valmennustietoa oli hankittu ulkomaille lisää. Kuudenneksi tulleen Saksan päävalmentajana oli Veli Saarinen ja kymmenenneksi tulleita jugoslaaveja valmensi Eino Kuisma.

Sares teki ahkerasti työtä. Saapasmaan edustushiihtäjien harjoituspohja alkoi vähitellen riittää kilpailussa Pohjoismaiden parhaita vastaan.

Chamonix'n MM-hiihdoissa 1937 nähtiin Italian hiihtäjien ensimmäinen jättiyllätys. Kuninkuusmatkalla 50 kilometrillä Vincenzo Demetz johti kilpailua 45 kilometrin kohdalla. Viimeisillä kilometreillä italialaisen suksista loppuivat voiteet, ja hän joutui voitelemaan suksensa uudelleen.

Pekka Niemi voitti viiden peninkulman maailmanmestaruuden, Klaes Karppinen sai hopeaa ja Demetz hiipui pronssille voittaen niukasti Kalle Jalkasen. Italialaisen taakse jäivät kaikki norjalaiset ja ruotsalaiset.

Italian hiihtäjien tavoitteena olivat talven 1940 olympiakisat, mutta maailmansodan takia ne peruuntuivat. Vuosien 1937 ja 1939 MM-hiihdoissa Italia oli saanut viestissä pronssimitalit. Italian hiihtoliitto oli varmasti Sarekseen tyytyväinen. Kesät hän vietti Suomessa.

Tykistökoulutuksen saanut reservin luutnantti Väinö Sares tuli joulukuussa 1939 Italiasta kotimaahansa, ja taisteli talvisodassa Karjalankannaksella Kenttätykistörykmentti 21:ssä. Moskovan rauhassa maaliskuussa 1940 Suomi menetti Neuvotoliitolle suurimman osan Karjalaa – myös Sareksen kotiseudun Sakkolan.

Väinö Sares palasi kesällä 1940 Italiaan, ja valmensi hiihtäjiä taas vuoden 1941 MM-kilpailuissa Cortinassa Italiassa. Suomen silloinen Italian-lähettiläs Onni Talas on muistelmissaan kertonut Cortinan MM-hiihdoista. Hän oli kutsunut Suomen joukkueen vastaanotolleen.

Kutsuttujen joukossa oli myös Italian päävalmentaja Väinö Sares. Talas muisteli, miten järkyttävä kokemus kutsuilla oli se, kun talvisodan rintamalla taistelleet Suomen miehet kajauttivat yhteislauluna Sillanpään marssilaulun.

Cortinassa Sareksen valmentama Italian viestijoukkue sai taas pronssimitalit ja Aristide Compagnoni oli 18 kilometrillä neljäs. Italia oli vakiinnuttanut paikkansa maailman parhaiden hiihtomaiden joukossa. Maailmansodan päätyttyä Norja vaati Kansainvälistä hiihtoliittoa mitätöimään Cortinan kisojen MM-arvon, koska saksalaismiehityksen takia Norja ei ollut virallisesti mukana – yksittäisiä norjalaisia oli kyllä kilpailemassa, mutta he eivät kuuluneet maansa kärkinimiin.

Suomi joutui kesällä 1941 jatkosotaan Neuvostoliittoa vastaan. Väinö Sares taisteli Laatokan pohjoispuolella ja Syvärillä 8. Prikaatissa tykistöpatterin päällikkönä.

Talvella 1942 italialainen sotakirjeenvaihtaja Attila Gamisa oli Suomessa tekemässä juttua kahteen italialaiseen lehteen. Toinen oli sanomalehti Il Littoriale ja toinen urheilulehti La Gazzetta dello Sport, nykyisinkin ilmestyvä maailman vanhin urheilun yleislehti (perustettu 1896).

Gamisa tapasi Sareksen Syvärillä taistelujen lomassa. Miehet muistelivat edellisen talven MM-hiihtoja Cortinassa, kun lähetti toi luutnantti Sarekselle postia. Kirjenippu oli melkein kokonaan Italiasta, kaukaisilta ystäviltä. Yksi kirjoittajista oli Italian paras hiihtäjä Alberto Jammaron.

Haastattelun lopuksi Sares tempaisi asetakkinsa auki ja näytti Gamisalle päällään olevaa Italian hiihtoliiton sinistä paitaa urheilumerkkeineen. Hän oli saanut paidan talvella 1935. Sares kertoi saaneensa päähänsä, että tuo villapaita tuo hänelle onnea. Hän ei luopuisi siitä sodan aikana.

Sotakirjeenvaihtaja Gamisa teki juttuja Italian lehtiin ja vei Sareksen terveiset tutuille.

Väinö Sareksen onni kesti kesään 1942 asti. Hän haavoittui vaikeasti tykistökeskityksessä Syvärillä 7.6.1942 ja kuoli seuraavana päivänä sotasairaalassa Homorovitsassa.

Sodan jälkeen Italiassa hiihdettiin Väinö Sareksen muistohiihtoja. Väinö oli kuollessaan vasta 33-vuotias. Italian maajoukkueen villapaidan tuoma onni ei siis kestänyt sodan loppuun asti.

Nimi jäi elämään myös Suomessa, sillä Eino-veljen vuonna 1945 syntyneestä pojasta tuli Väinö.

Päävalmentajana Sares loi pohjan Italian maastohiihdon menestykselle. Viimeisten 50 vuoden aikana on totuttu siihen, että Italian parhaat hiihtäjät pystyvät kilpailemaan tasapäisesti maailman huippujen kanssa ja voittamaan myös mestaruuksia.

Italian hiihtäjien ensimmäinen olympiavoittaja oli Grenoblessa 1968 Franco Nones 30 kilometrillä. Urheilutietäjät pystyvät helposti luettelemaan myös pitkän listan muita italialaisia arvokilpailujen mitalisteja viime vuosikymmeniltä.

Italian hiihtäjien päävalmentajana on ollut myöhemminkin suomalaisia. Näistä tunnetuimpia ovat Viljo Sadeharju ja Jarmo Punkkinen, jotka työskentelivät saapasmaassa 1980-luvulla.