Tivasin viime talven Pappilan hätävara -kotirataottelussa, kuka ralliautoilun virallisen MM-osakilpailun voittajista on ajanut eniten sarjan osakilpailuja ennen voittoon yltämistään, ja saman tehtävän eli numeron 8 b-kohdassa vastaavaa asiaa suomalaisvoittajista. Kohta 9a taasen kuului seuraavasti: "Ketkä ajajat ovat voittaneet ensimmäisen osakilpailunsa ralliautoilun virallisessa MM-sarjassa?" Perässä oli toteamus siitä, että tehtävä tarkoittaa juuri sitä, mitä kysymyksessä lukee; ei ensimmäisen voiton saavuttamista esimerkiksi uran kymmenennessä osakilvassa, vaikka tällaisestakin tapauksesta sanotaan usein, että ajaja voitti ensimmäisen osakilpailunsa.

En muistanut vastaustenkaan yhteydessä perustella virallinen-sanan mukanaoloa tehtävänannoissa, joten hoidan asian nyt. Samalla voin kertoa muutamasta muustakin unohduksiin jääneestä autourheilusarjasta. Tarkoitukseni oli kirjoitella myös rallin pohjoismaisista mestareista, mutta huomasin viime tingassa, että tietoni ja tietolähteeni 1980- ja 90-luvuista ovat joiltain osin pahasti vajaita, joten aihe piti jättää hautumaan.

Täydennykset jutun tietoihin ovat jälleen toivottavia.

Normaalisti rallin MM-sarjan tilastointi aloitetaan vuodesta 1973. Tuolloin käynnistyi virallinen automerkkien maailmanmestaruussarja, joka on nyt korvattu tallien sarjalla. Merkki- ja talli-käsitteiden välistä eroa havainnollistavat viime kaudet: Vuosina 2009 ja 2011 Ford on vienyt hopeaa ja merkin kakkostalli Stobart-Ford pronssia. Kaudella 2010 mestari oli Citroën ja pronssilla Citroën Junior Team. Varhaisempi tapa oli antaa merkille pisteitä täysin riippumatta siitä, millaisessa tallissa ajaja oli sompaillut.

Kuljettajien virallisia MM-mitaleja on ollut jaossa kaudesta 1979, ja Erik Relander oletti Pappilan hätävaran vastausten kaivamisen aloitettuaan virallinen-ilmauksen tarkoittavan sitä, että vuosien 1973–78 osakilpailuja ei oteta huomioon. Onnekseen Erik kysyi minulta tulkintaa, ennen kuin lähetti vastauksensa.

Jyväskylän Suurajojen 40-vuotishistoriateoksesta ilmenee, että "Jyskälä" oli kansallisuusjoukkueiden maailmanmestaruusosakilpailuna 1965. Sarjasta ei ole osunut silmiini juuri muuta tietoa kotimaisista teoksista, mutta länsinaapurissamme julkaistu Idrottsboken 1966 -vuosikirja auttoi tässäkin. Sarja oli epävirallinen, ja kolmen parhaan järjestys oli Ruotsi, Italia ja Suomi. Voittajajoukkueeseen kuuluivat Ove Andersson, Erik Carlsson, Harry Källström, Bo Ljungfeldt, Bengt Söderström, Berndt Jansson, Tord Rehn, Tom Trana, Sylvia Österberg, Carl-Magnus Skogh, Olle Bromark ja Bertil Söderström. Italian ja Suomen nimilistoja ei kirjaan ollut kelpuutettu.

Idrottsbokenin mukaan Ruotsin pistemäärä oli 15, Italian 10 ja Suomen samoin kuin neljänneksi jääneen Ison-Britannian 7. Samat pinnat löytyvät myös Fokus urheilu 2:sta, jossa sarjan nimenä on Trophee des Nations ja suluissa määritelmänä epävirallinen joukkue-EM. Erona Idrottsbokeniin on vielä se, että Fokuksessa Iso-Britannia ja Suomi on merkitty jakamaan kolmatta sijaa.

"Jyskälän" kuuluminen maiden MM-sarjaan on kerrottu myös Helge Nygrénin ja Juhani Melartin kirjassa Rallin maailma. Vuoden 1967 alussa painetun teoksen sivun 51 mukaan Suurajoilla olisi ollut sama asema toistamiseen 1967, mutta kilvan 40-vuotishistoria ei näkemystä tue.

Fokus urheilu tarjoaa tietoa tai epätietoa muidenkin kausien kuin 1965:n epävirallisista EM-joukkuesijoista. Vuodelta 1964 annetaan seuraavanlainen kärki:

Kärkikolmikko 1967 puolestaan on Fokus urheilu 2:ssa tällainen:

Sivulla 246 on lisäksi erikseen mainittu, että vuosina 1966 ja 1968 ei kilpailtu. Loppuvuoden 1969 tuloksia on koottu Fokus 2:n täydennysosuuteen sivuille 634–639, joilla ei hiiskahdeta rallin EM-joukkuemittelöstä.

Idrottsbokenien mukaan jo vuonna 1964 ajettiin kansallisuuksien MM-sarja. Ykkönen oli Ruotsi 14 pinnalla ennen Italiaa, jonka pistemääräksi kerrotaan 10. Sinikeltaisten mestarikuljettajiksi listataan Tom Trana, Carl-Magnus Skogh, Erik Carlsson ja Ove Andersson. Siihen, oliko sarja virallinen vai epävirallinen, ei Idrottsboken 1965:stä löydy vastausta ainakaan helposti.

Idrottsbokenissakin todetaan kaudesta 1966, ettei kansallisuusjoukkueiden MM-sarjaa ajettu. Lisäksi lienee aihetta ilmoittaa, etten ole löytänyt Idrottsbokeneista vastaavaa MM- tai EM-kilpaa esimerkiksi kausilta 1962, 1963, 1968 tai 1969.

Rallin maailma -opuksen sivu 138 kruunaa ristiriidat ilmoittamalla, että maajoukkueiden MM-kilpailun voitti Iso-Britannia 1964 ja Italia 1965. Vuoden 1966 mestari oli saman sivun mukaan vahvistamatta kirjan mennessä painokuntoon.

Sorruin 15 vuotta sitten ostamaan Orimattilan kirjaston poistomyynnistä Graham Robsonin kirjan Rally Cars – Given the Works. Teoksen lopulta löytyy maininta, jonka mukaan jo ennen virallista MM-sarjaa kilpailtiin valmistajien kansainvälisestä mestaruudesta 1968–72. Kirjasta löytyvät myös sarjojen kärkikolmikot. Perusteellisempaa tietoa aiheesta tarjoavat Idrottsbokenit, jotka sisältävät pistemäärätkin.

Ristiriitoja on taas tarjolla, sillä Robsonin kirjassa on vuoden 1968 kakkosena Saab ja kolmosena Alpine Renault. Idrottsbokeneissa kausien 1968–70 kilpailuja kutsutaan EM-sarjaksi. Vuoden 1971 tulosten yhteydessä esiintyy FIAn kansainvälinen mestaruussarja valmistajille -nimi sekä maininta siitä, että mittelöä on yleensä kutsuttu MM-sarjaksi. Tuloksissa 1972 onkin ainoana nimenä MM-sarja.

Idrottsbokenien perusteella Jyväskylän Suurajot kuului sarjaan ainakin 1969 vaan ei 1968 eikä 1970.

Vieläkin varhaisempia tietoja vastaavanlaisista kilpailuista löytyy ainakin Idrottsbokeneista. Valmistajien MM-sarjan ykkönen 1964 oli Idrottsboken 1965:n mukaan Volvo kolmella voitolla ja kakkonen Ford kahdella voitolla. Epävirallisen merkkien MM-sarjan 1965 voittajaksi ilmoitetaan Volvo 43 pisteellä ennen USA:n Fordia (26 pinnaa) ja Englannin Fordia (10). Merkkien maailmanmestaruus 1966 on puolestaan kirjattu Fordille.

Virolaisessa Ralli MM entsüklopeedia 1973–2003 -kirjassa kerrotaan, että valmistajien kansainvälistä sarjaa olisi ajettu vuodesta 1970, mutta tulkinta tuntuu erheelliseltä.

Lasse Erolan ja Erkki Vanhasen Pitkä paha vasen -teoksen sivulla 97 lukee, että italialaiset kirjat ja lehdet tilastoivat ralliajajien maailmanmestaruussarjan alkaneeksi 1977, jolloin kilpailtiin ensimmäisen kerran Kansainvälisen autoliiton FIA-cupista. Cupin voitti tuolloin italialainen Sandro Munari ja seuraavana vuonna Markku Alén.

Italialainen tulkinta on ainakin sikäli perusteltu, että rallin maailmanmestarien palkintomaljaan on kaiverrettu sarjan ykkösten nimikirjoitukset vuodesta 1977. Tieto on peräisin Etelä-Suomen Sanomista 19.8.2009. Rallin ja F1-autoilun maailmanmestarien palkinnot olivat muutaman viikon nähtävillä Hämeen linnan hopeanäyttelyssä, ja lehden lista suomalaisista rallimestareista todellakin alkoi Alénista.

Jo ennen kautta 1977 oli kuitenkin laskettu kuljettajien MM-pisteitä. Niinpä SVUL:n vuosikirjasta löytyy seuraavaa tietoa ajajien epävirallisesta MM-sarjasta 1974:

Vauhdin Maailmassa 1/1976 julkaistiin edellisvuodelta ajajien epäviralliset MM-pisteet, jotka oli laskettu valmistajien sarjassa noudatetulla kaavalla. Ynnäily ei nähtävästi ollut lehden omaa keksintöä, koska tietoa kärkipäästä on päätynyt myös SVUL:n vuosikirjaan ja Suomen Autourheiluliiton 35-vuotishistoriaan. Tässä kolme parasta sekä muut kymmenen parhaan joukkoon yltäneet suomalaiset:

Sekavampi tapaus on kausi 1976. Olen joskus sattumalta löytänyt Etelä-Suomen Sanomista 21.12.1976 tietoa ajajien FIA-cupista sekä maininnan, jonka mukaan oli epäselvyyttä siitä, mitkä kilvat kuuluivat sarjaan. Lehti esitti kärkikolmikosta ja top teniin kaasutelleista suomalaisista tulkinnan, jonka pinnamääristä voi päätellä, että laskukaava oli erilainen kuin edellä olleissa vuoden 1975 tuloksissa.

SAUL:n 35-vuotishistoriassa ja SVUL:n vuosikirjassa on Simo Lampinen merkitty sarjan kolmoseksi. Urheilumme kasvot 9:ssä mainitaan vain Munarin, Lampisen, Mäkisen ja Alénin sijat, jotka ovat samat kuin "Etlarissa". FIA-cupista 1977 ei silmiini ole osunut täsmällisiä loppupisteitä kuin kolmelta parhaalta. Ainakin Wikipediassa on julkaistu seuraavanlaista tietoa:

Urheiluautoilua 1953–1988 -teos ja Urheilumme kasvojen 10. osa väittävät, että Simo Lampinen oli kakkonen, Kyösti Hämäläinen viides ja Timo Salonen kuudes, mutta ainakin Lampisen sija lienee siis väärä. Idrottsboken 1979:stä olen löytänyt kauden 1978 FIA-cupin kuusi parasta pisteineen.

World Rallying 7 -teoksesta on kävellyt vastaan tietoa muista kärkikymmenikköön kurvailleista, joiden joukossa oli yksi suomalainen – Ari Vatanen kahdeksantena.

Rein Luik Virosta on sisällyttänyt Ralli MM entsüklopeedia 1973–2003 -teokseensa FIA-cupien loppupisteitä vain vuodelta 1978. Kakkosen ja kolmosen pinnat ovat samat kuin edellä, mutta Alénin saldona 51.

Ruotsalaisen Rune Månzonin tekemässä vuonna 1983 ilmestyneessä Rallysportens historia -kirjassa ei nähdäkseni ole sen paremmin kansallisuusjoukkueiden taistelujen, ennen vuotta 1973 järjestettyjen merkkisarjojen kuin FIA-cupien tuloksia.

Äsken esille päässeessä vuodelta 1989 peräisin olevassa Pitkä paha vasen -teoksessa Seppo Harjanne ihmetteli, miksi rallissa maailmanmestaruuden saa vain ajaja, vaikka autossa pitää olla kaksi henkilöä. Tilanne näyttää korjaantuneen varsin pian, sillä viime vuoden kesälehtemme sivulta 34 oli luettavissa, että Vauhdin Maailman 2/2002 mukaan kartanlukijoita on palkittu MM-mitaleilla kaudesta 1991.

Jos vuosi 1991 on oikea, ensimmäinen virallinen maailmanmestarikartturi on ollut Juha Kankkusen vieressä istunut Juha Piironen. Seppo Harjannekin näyttää päässeen myös virallisesti maailmanmestariksi Tommi Mäkisen parina 1990-luvullla toisin kuin lukiessaan nuotteja Timo Saloselle 1985.

Valmistajien MM-sarjasta 1976 olen antanut tietoa jo kesällä 2003. Päättelin tuolloin erheelliseksi Ralliteiden suomalaiset sankarit -kirjan tulosten merkinnän, jossa Ford oli mitalien ulkopuolella 27 pisteellä. Näkemys on nyt vahvistunut, sillä Erolan ja Vanhasen kokoaman Sorateiden Grand Prix -kirjan kanssa yhtenevää tietoa on myös Ralli MM entsüklopeedia 1973–2003:ssa. Näiden lähteiden mukaan kärkikolmikko oli tällainen:

Ralliteiden suomalaisissa sankareissa on pistemääränä Lancialla 102 ja Opelilla 53. Kolmoseksi on kirjattu Datsun 36 pojolla, ja Ford on jätetty jaetulle seitsemännelle sijalle. Suuri osa muustakin vuoden 1976 pisteitä koskevasta tiedosta tuntuu olevan hieman pielessä.

Kauden 1976 pisteistä löydettävissä olevia erilaisia tulkintoja voi selittää sillä, että MM-rallitilastointi ei ollut tuolloin lähelläkään nykytasoa. Muistelen lukeneeni rallitoimittaja Martin Holmesin kertoneen, kuinka hän ja joku virkaveljensä älysivät 1970-luvun puolivälin vaiheilla, että Lancia oli ilmeisesti varmistanut merkkimestaruuden osakilvassa, josta kaksikko oli juuri palaamassa kotiin. Pienoinen lehti- ja kirjakokoelmien pöyhiminen ei kuitenkaan tuonut esille Holmesin kirjoitusta aiheesta.

Classic Motorshow -tapahtumassa Lahdessa kuluvan vuoden toukokuussa tarttui kouriini Club Alfa Romeo Finland ry:n jäsenlehden il Biscionen (suomeksi Vesikäärme) numero 3/2010. Lehdestä löytyi muistokirjoitus Reijo Tammisesta (syntynyt 19.3.1937 Lohjalla, kuollut 28.8.2010 Pietarsaaressa). Tamminen esiteltiin jäärata-autoilun Suomen mestariksi 1963, ja tieto näyttää olevan oikea, vaikka vuonna 2001 painetussa Elämää suuremmalla vaihteella -nimisessä autourheilun historiakirjassa jääradan SM-mitalistien lista alkaa kaudesta 1964. Lasse Laakson kirjoittamassa AKK 1931–1982 -teoksessa on kuitenkin julkaistu jääradan SM-säännöt kaudelle 1963, ja mestarit löytyvät Fokus urheilu 2:sta sekä Mitä Missä Milloin 1964:sta, joista jälkimmäiseen on kirjattu muutkin mitalistit.

Urheilumme kasvot 5:n Tamminen-osuudesta puuttuvat henkilötiedot ja SM-kultaluokkana on alle 1300 cm3. Toisaalta myös Eero Alén esitellään poikansa Markun yhteydessä alle 1300-kuutioisten mestariksi 1963, ja ylle kirjatut tulosten lähteet vahvistavat Tammisen olleen ykkönen yli 13-satasissa.

Mitä Missä Milloin 1964:n tiedot jääratamitalisteista 1963 ovat nämä:

Pilkkua viilattaessa voitaneen sanoa, että Alénin kultaluokka oli enintään 1300 cm3 eikä alle 1300 cm3.

Urheilumme kasvojen "tiedon" Tammisen kullasta korkeintaan 1300-kuutiosenttisissä kumoaa sekin, että il Biscionen mukaan mestaruusauto oli Volvo PV 444. Mobilisti-lehdestä 2/1998 kaivamani tieto osoittaa PV 444:n moottorivaihtoehtojen iskutilavuuksien olleen 1,4 ja 1,6 litraa.

Isomman luokan hopeamies Ennu Astikainen oli syntynyt 4.12.1926 Viipurissa ja kuoli 13.3.2011 Savonlinnassa. Astikaisesta julkaistiin Hesarissa 27.4.2011 muistokirjoitus, jossa käsiteltiin kilpa-autoilutaustaa varsin ylimalkaisesti. Urheilumme kasvot 5 ilmoittaa Astikaisen saavuttaneen SM-jääradalla yli 1300 cm3:n luokassa SM-hopeaa 1963 ja SM-pronssia 1964. Vuoden 1963 hopea näkyi edeltä ja seuraavan talven pronssi Elämää suuremmalla vaihteella -teoksesta, joka kylläkin todistaa luokan olleen yli 1600 cm3. Suomen moottoriurheilu 1 -kirjan Astikainen-esittelyssäkin todetaan samat mitalit, mutta luokaksi tarjotaan alle 1600 kuutiosenttiä.