Alueellisille tiedotusvälineille tulee herkästi vaikeuksia, kun ne pohtivat, keitä seurataan levikkialueen omina urheilijoina. Saman kiusan kohtaavat myös toimialueidensa parhaita urheilijoita palkitsevat tahot. Usein lähtökohdaksi otetaan urheilijan edustama seura, vaan ei aina.

Kimi Räikkönen harjoitteli karting-aikoinaan usein Muukon radalla Lappeenrannassa ja ystävystyi paikallisten autourheilijoiden kanssa, minkä myötä Räikkösellä on ollut 1990-luvun loppupuolelta lähtien Lappeenrannan Urheiluautoilijoiden kilpailulisenssi, Seuravalinnan taustan on kertonut Antti O. Arponen, joka on maininnut myös sen, että Eteläkarjalaiset Urheilutoimittajat päätti jo vuosia sitten olla valitsematta Kimiä vuoden eteläkarjalaiseksi urheilijaksi. Kerhossa katsottiin, että palkitseminen aiheuttaisi enemmän hämmennystä ja naureskelua kuin kunniaa paikallisille urheilutoimittajille.

Vanhojen kotikulmiensa eli pääkaupunkiseudun parhaan urheilijan tittelin Kimi Räikkönen on saanut 2007. Päätöstä voi pitää sikäli kyseenalaisena, että valinnan aikaan takana oli jo useita vuosia elämää Sveitsissä. Vuonna 2008 saman tunnustuksen sai Valtteri Filppula, joka asui USA:ssa. NHL-kiekkoilu ei toisaalta onnistu Suomessa asuen toisin kuin F1-autoilu.

Vuosikymmeniä sitten urheilijat yleensä edustivat kotimaakuntiensa seuraa, mutta nykyisin tilanne on toinen. Kokonaan uudesta ilmiöstä ei silti ole kyse. Niinpä kiekonheiton olympiakultaan 1920 yltänyt Elmer Niklander oli suurimman osan urastaan Helsingin Kisa-Veikkojen mies, vaikka viljeli maata Hämeessä Hausjärvellä noin 60 kilometrin päässä pääkaupungista. Tämän päivän näkökulmasta etäisyys ei ole kovin kummoinen, mutta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä matka vei aikaa merkittävästi enemmän kuin nykyisin. "Oitin kanuuna" -lempinimen perusteella Niklander miellettiin Hausjärven eikä Helsingin mieheksi.

Vielä pidempi matka asunnon ja seuran kotipaikan välillä oli samoin ensi sijassa limppua liidättäneellä Verner Järvisellä. Järvinen edusti muun muassa maamme ensimmäiset yleisurheilun olympiamitalit 1906 ja 1908 saavuttaessaan helsinkiläistä Unitas-seuraa, vaikkei ollut asunut nähdäkseni koskaan Uudellamaalla. Koti oli Ateenan välikisojen aikaan Jyväskylässä, josta perhe muutti Tampereelle 1907.

Nimenomaan seuratoiminnassa mukana oleville urheilijan edustama seura on hyvin oleellinen tekijä. Tästä huolimatta epäilen, että suuri osa seura-aktiiveistakin pitää Matti Heikkistä huomattavasti enemmän jyväskyläläisenä kuin vantaalaisena, vaikka Heikkinen on jo vuosia edustanut Vantaan Hiihtoseuraa. Heikkinen ei käsittääkseni ole asunut koskaan lähelläkään Vantaata, eli on toisenlainen tapaus kuin vaikkapa Virpi Kuitunen, joka kilpaili kasvattajaseuransa Kangasniemen Kalskeen riveissä senkin jälkeen, kun oli muuttanut Uudellemaalle. Moni muukin on pysynyt nuoruusvuosien seurassaan asuinpaikan vaihtumisesta huolimatta, ja on ymmärrettävää, että esimerkiksi Kuitunen on mielletty uutisoinnissa ainakin osin kangasniemeläiseksi muuton jälkeenkin.

Ehkä "jalostuneimmin" maantieteellistä kattavuuttaan lisännyt hiihtoseura on ollut keskisuomalainen Joutsan Pommi, joka haali vajaat kymmenen vuotta sitten riveihinsä muun muassa Mika Myllylän Keski-Pohjanmaalta, Sami Revon Pohjois-Karjalasta ja Aino-Kaisa Saarisen Päijät-Hämeestä. Viesti- ja muuta menestystä seuralle tulikin, mutta pidempiaikaista hyötyä välttämättä ei.

Ainakin yleisurheilussa suomalaiset saivat vielä pari vuosikymmentä sitten siirtyä vain kotipaikkansa kanssa samassa piirissä toimineiden kuntien seuroihin. Pykälää kuitenkin kierrettiin niin, että jotkut urheilijat siirsivät kirjansa lyhimmillään muutamaksi päiväksi sopivaan kuntaan ja hankkivat tällöin seurasiirtoon vaaditun virkatodistuksen. Tilapäinen osoite oli toisinaan uuden seuran aktiivin kotona.

Edellä kerrottua rajoitusta ei yleisurheilussakaan enää ole, joten muun muassa Lahden Ahkera ehti jo ennen Joutsan Pommin hiihtojaostoa haalia riveihinsä juoksijoita nimenomaan viesteihin sieltä ja täältä. Ahkeran nimekkäistä ostojuoksijoista suuri osa on lopettanut uransa toisin kuin Jussi Utriainen, joka on edustanut lahtelaisseuraa vuodesta 2001. Samoihin aikoihin Utriainen muutti kasvuympäristöstään Seinäjoen suunnalta pääkaupunkiseudulle oltuaan vuosina 1999–2000 varusmiehenä Urheilukoulussa Lahdessa. Asepalveluksen suorittamispaikasta huolimatta ainakaan minä en osaa pitää Utriaista millään lailla lahtelaisena. Niinpä Etelä-Suomen Sanomien vuosien ajan harrastama hehkutus Utriaisesta levikkialueensa omana urheilijana on ärsyttänyt minua suuresti.

Luulen muistavani, kuinka eräs Lahden Ahkeran toiminnassa pitkään mukana ollut henkilö hieman irvaili 1990-luvun puolivälin vaiheilla sille, että Lapin Lukon nimekkäimmistä juoksijoista ainakin joku oli helsinkiläinen. Naljailu olisi kannattanut jättää väliin, sillä myöhemmin Ahkeran riveissä rataa ovat kiertäneet esimerkiksi Jonas Hamm ja Zachary Whitmarsh. Kummallakin on suomalainen äiti, mutta Hamm on asunut ilmeisesti koko ikänsä Saksassa ja Whitmarsh Kanadassa.

Jos urheilija edustaa muun kuin kotikuntansa seuraa, hänet omii usein ainakin kaksi kuntaa, mutta mutta toisinkin voi käydä. Juoksijasta 3/1993 olen lukenut, ettei Tampereella asunut Valkeakosken Hakan edustaja Asko Peltoniemi ollut saanut kummaltakaan kaupungilta rahallista tukea eikä muitakaan palkitsemisia edelliskesän olympiaseiväshypyn kuudennesta sijasta.

Palloiluissa ei nykyisin ole lainkaan harvinaista se, että urheilija edustaa muun kuin kotimaakuntansa seuraa – esimerkiksi hämeenlinnalainen helsinkiläistä seuraa tai päinvastoin. Jos kodin ja kotikentän etäisyys on sata kilometriä tai vähemmän, pelaaja ei välttämättä tarvitse edes asuntoa seuransa kotikunnan suunnalta; jos matkaa kertyy enemmän, alkaa jonkinlainen boksi olla enemmän kuin tarpeen. Joukkue- ja yksilölajeilla on kuitenkin merkittävä ero: Joukkuepelaajien harjoittelusta suurin osa ja otteluista suunnilleen puolet tapahtuu seuran kotikulmilla. Yksilöurheilijoille vastaavia pakollisia käyntejä tulee yleensä hyvin vähän.

Ainakin pesäpallossa ja salibandyssä on viime aikoina nähty pääsarjajoukkueita, joiden pelaajista monikin asuu jopa satojen kilometrien päässä seuransa kotipaikasta. Pelureilla ei silti välttämättä ole kämppää kotiareenan lähellä, vaan he käyvät peleissä ja harjoituksissa kimppa- ja muilla kyydeillä. Etäisyys toki aiheuttaa sen, että läheskään kaikkiin harjoituksiin tällaiset pelaajat eivät yleensä osallistu. Reissaaminen on taatusti raskasta – ja nimenomaan päivätöissä käyville tai opiskeleville pelaajille, jollaisia suuri osa suomalaisista pääsarjapalloilijoista miesten jääkiekkoa ja jalkapalloa lukuun ottamatta on.

Todennäköisesti lähes ääriesimerkki "alueellistamisesta" on Loimaan Palloilijoiden superpesisjoukkue, josta kerrottiin Suomen Urheilulehdessä 24/1992. Kolme pelaajaa ja valmentaja olivat loimaalaisia, ja muita asuinkuntia oli yhteensä kahdeksan. Pelureilla ja pelinjohtajalla oli kotipeleihinkin matkaa yhteensä 1 155 kilometriä. Käytännössä reissukilometrejä kylläkin kertyi vähemmän, koska ainakin kauimpana asuneet – jyväskyläläiset kakkospolttaja Jyrki Falin ja pelinjohtaja Kalevi Luoma – varmasti pyrkivät hoitamaan Loimaalla käymisensä samalla autolla.

Suomalaista hiihtoa ja yleisurheilua laajemmalta alueelta urheilijoita haalitaan nykyisin suunnistuksessa. Jukolan viestin kärkipäästä saakin hakemalla hakea joukkueita, joiden kaikki jäsenet olisivat saman maan kansalaisia. Vähintään keinotekoiselta tuntuu se, että suomalaisseurojen riveissä hakee rasteja lukuisia keskieurooppalaisia, joista useimmat eivät edes käyne maassamme juuri muutoin kuin kilpailemassa mutta saavat osallistua henkilökohtaisiinkin SM-mittelöihin.

Lehdissämme julkaistut listat eräiden maakuntien olympiaurheilijoista kautta aikojen ovat kaikesta huolimatta perustuneet seuroihin eivätkä kotikuntiin. Puolustukseksi voi sanoa, että seurat ovat helpommin selvitettävissä kuin vuosikymmenten takaiset kotipaikat. Seurat löytyvät useimmissa tapauksissa kirjoista tai lehdistä, kun taas kotipaikkojen varmistaminen edellyttäisi virallisissa arkistoissa vierailua.

Kotikuntien varmistamisen hankaluutta havainnollistaa yleisurheilun viisiottelun olympiakultaa 1920 ja 1924 vienyt Eero Lehtonen. Muun muassa Suomen Urheilulehdessä 33/2000 julkaistussa listassa suomalaisten olympiavoittajien kotipaikoista oli Lehtosen molemmat kullat kirjattu Mikkeliin menneiksi. Petri Maskonen kertoi viime vuonna pohjoiskarjalaisen yleisönosastokirjoittajan väittäneen, että Lehtonen olisi ollut vuoden 1924 kisojen aikaan Lieksassa Kevätniemen sahan palveluksessa. Vanhojen metsänhoitajamatrikkelien perusteella Lehtonen työskenteli Kevätniemen sahan avustavana metsänhoitajana 12.12.1922–26.3.1923 ja kassanhoitajana 27.3.1923–28.1.1924, Metsätieteellisen koelaitoksen metsänarvostelijana 29.1.–31.5.1924 sekä tämän jälkeen Metsähallituksen Länsi-Suomen piirikunnan apulaismetsänhoitajana päivämäärästä 29.9.1924 alkaen kymmenisen vuotta. Kesän 1924 kohdalla on siis aukko, joten Eero Lehtonen lienee ollut olympialaisten aikaan päätoiminen urheilija. Urheilun Pikku Jättiläisessä todetaan, että Lehtonen tuotiin talvella 1924 Helsinkiin harjoittelemaan Pariisin kisoja varten. Metsätieteellinen koelaitos toimi mitä ilmeisimmin pääkaupungissa, joten voisi olettaa Lehtosen olleen Pariisin kisojen aikaan helsinkiläinen.

Päätökseksi tekee mieli antaa ohje siitä, mistä tuntee aidon paikkakuntalaisen: siitä, että tämä pyrkii karttamaan kotipaikkansa ylenmääräistä esille tuomista ja muutakin nurkkakuntaisuutta. Tässäkin pätee siis yleissääntö, jonka mukaan jonkin asian korostaminen ja sen takana olemisen aitous ovat yleensä kääntäen verrannollisia toisiinsa.