Vanha totuus on, että kaikki ei ole aina sitä, miltä ensiksi vaikuttaa. Tämä sääntö pätee myös urheilussa käytettyihin titteleihin.

Ilmausten merkityksen muuttumisesta tarjoaa todistuskappaleen huoltaja-sana, joka nykyisin tarkoittaa esimerkiksi palloiluissa lähinnä urheilijoiden varusteista vastaavaa henkilöä. Vielä joitain vuosikymmeniä sitten monissa palloiluissa huoltajan tehtävänä ottelujen aikana oli antaa neuvoja pelaajille. Niinpä jakson 1939–63 kattavassa Suomen Koripalloliiton 25-vuotishistoriassa ei listata Suomen arvokisajoukkueisiin valmentajaa, vaan muun muassa Kalevi Tuominen on kirjattu huoltajaksi. Eli vanhoissa teksteissä näkyvä huoltaja-nimike ei välttämättä merkitse sitä, mitä nykylukija ensin helposti luulee.

Koripallo on ollut valmentaja-sanan käytössä myöhäisherännäinen laji, minkä osoittaa vaikkapa Olympialaiskisat V -kirjan maininta Suomen jalkapallojoukkueen valmentajasta Berliinissä 1936.

Nykyisinkään valmentaja ei ole ainoa käytössä oleva termi. Brittiläisessä jalkapallossa on tapana käyttää manageri-nimitystä, vaikka managerien toimenkuva on vastaavankaltainen kuin valmentajilla muissa maissa ja manageri tarkoittaa yleensä urheilussa suunnilleen samaa kuin sutenööri eräällä toisella alalla. NHL-kiekkoseurojen managerit (englanniksi General Manager) sen sijaan ovat vastuussa lähinnä talousasioista, ja valmentamisen hoitavat managerin alaiset.

Suomen tennismaajoukkueille valitaan esimerkiksi Davis Cupiin kapteeni. Varsinaisissa joukkuepalloiluissa – siis sellaisissa, joissa joukkueesta vähintään kolme jäsentä on kentällä samaan aikaan – kapteenina toimii yksittäinen pelaaja, mutta tenniskapteeni on verrattavissa muiden lajien valmentajaan. Käytäntö on sama kuin ruotsin kielessä, jossa förbundskapten – suoraan käännettynä liittokapteeni – merkitsee maajoukkueen valmentajaa. Seuratasolla näytetään käytettävän länsinaapurimme kielessäkin tränare-sanaa.

Jossain määrin kyseenalaista on valmentaja-sanan käyttö ainakin pesäpallon Itä–Länsi-ottelujen yhteydessä. Joukkueet ovat koolla ottelun alla enintään pari päivää, jossa ajassa ei juuri ehdi valmentaa kuntoa eikä taitoa. Pelitaktiikka pitää tietysti kertoa, mutta tuon tehtävän hoitanee ensi sijassa pelinjohtaja.

Tänä päivänä sekaannusvaaraa aiheuttaa muun muassa jääkiekossa valmentajien määrän kasvu. Takavuosina puhuttiin usein valmentajasta ja kakkosvalmentajasta, joista ensin mainittu tunnettiin myös pää- ja ykkösvalmentajana. Vuosittaisista Jääkiekkokirjoista voi huomata, että nykyisin liigaseuroissa toimii päävalmentaja ja tämän alaisuudessa yleensä useampia valmentaja-tittelin saaneita henkilöitä. Samoissa teoksissa esimerkiksi SM-liigan valmentajarekisteri sisältää silti vain päävalmentajia.

Urheilujärjestöjen ja -seurojen korkeimmista palkatuista henkilöistä muodostuu pulmia ainakin tietokilpailukysymyksiä laadittaessa. Jos tehtävänantoon sisällyttää esimerkiksi pelkän toiminnanjohtaja-sanan, syntyy vaikutelma, että toimitusjohtajia ei oteta huomioon. Mutta jos heittää tittelin perään vaikkapa ilmauksen "tai vastaava", kohdan voi tulkita turhankin avarasti.

Lukuisat suomalaiset urheilujärjestöt ovat muuttaneet ylimmän toimihenkilönsä nimikkeen ensin sihteeristä toiminnanjohtajaksi ja myöhemmin toimitusjohtajaksi. Joissain tapauksissa toimitusjohtajasta on palattu toiminnanjohtaja-titteliin. Yleisessä käytössä on ollut myös pääsihteeri, ja toiminnanjohtajan vastineita ovat olleet vielä muun muassa liittosihteeri, toimistopäällikkö ja toimistosihteeri. Eritoten kolme viimeksi mainittua kuulostavat huomattavasti vaatimattomammalta titteleiltä kuin toimitusjohtaja, mutta toimenkuvat ovat saattaneet olla suunnilleen samat.

Lähtöruutuun palaamista on harrastanut esimerkiksi Suomen Urheiluliitto: Jorma Varis aloitti toiminnanjohtajana 1968 ja siirtyi muihin hommiin toimitusjohtajan paikalta 1975. Konttorin "kymppinä" 1987–92 ollut Jouko Purontakanen puolestaan oli pestinsä alkaessa toimitusjohtaja mutta lopettaessaan pääsihteeri, kun taas Purontakasen seuraajaksi valitun Antti Pihlakosken kauteen mahtui tasan päinvastainen muutos.

Mutkikkaasti toimi aikanaan myös SVUL: sihteerien seuraajaksi 1921 tullut Lauri Santala oli ensin toimistopäällikkö ja vuodesta 1945 toimitusjohtaja. Santalan seuraajilla vuodesta 1952 alkaen oli tittelinä pääsihteeri.

Esko Paukkonen työskenteli TUL:ssä vuosina 1990–2005 pääsihteerin alapuolella toimitusjohtaja-tittelillä. Juoksija Reino Paukkosen veli ei kuitenkaan ollut TUL:n ensimmäinen toimitusjohtaja; samaa nimitystä oli käytetty ainakin 1956–67, jolloin Pekka Martin oli liitossa päätoimisena puheenjohtajana.

TUL:ään nähden päinvastainen arvojärjestys on 2000-luvulla vallinnut AKK-Motorsportissa, jonka nimi oli ollut Autourheilun Kansallinen Keskusliitto vuosina 1980–2001 ja tätäkin aiemmin Autourheilun Kansallinen Kilpailulautakunta: toimitusjohtaja on ollut korkein ja pääsihteeri toiseksi korkein virkailija. Kaavaa kokeiltiin myös Suunnistusliitossa 1976–80, ja vastaavanlainen käytäntö nähtiin Suomen Ampujainliitossa 1984–87, mutta SAL:ssä pääsihteerin yläpuolella työskenteli toiminnan- eikä toiminnanjohtaja.

Raimo Häyrinen kutsui aikanaan vaikkapa Suomen Hiihtoliiton puheenjohtajaa hiihtopresidentiksi. Tapa oli sikäli kyseenalainen, että Suomen Uimaliitolla samoin kuin Suomen Luisteluliitolla on ollut presidentti, vaikka johtoportaaseen kuului samaan aikaan myös puheenjohtaja. Uimaliitto noudatti mallia 1906–27, ja presidentin rooli oli edustuksellinen – käytännön asioista vastuu oli puheenjohtajalla. Luistelun puolella presidenttiaikaa on ollut ainakin 1940-luvulla, mutta presidentin ja puheenjohtajan työnjakoa en tiedä.

Puheenjohtaja-nimikkeen osalta poikkeuksia ovat seuratasolla olleet melonta ja purjehdus. Monissa melontaseuroissa puheenjohtajaa kutsutaan ylimelamieheksi, ja vielä yleisempi on kommodori-nimike purjehduksen puolella.