Urheiluopistosäätiö tuli julkisuuteen pari vuotta sitten vaalirahasotkujen yhteydessä. Säätiön väitetään vastoin sääntöjään tukeneen vaaleissa merkittävästi niin Paavo Lipposta kuin Tarja Halostakin. Oikeusprosessi säätiön hallituksen jäsenten luottamusaseman väärinkäytöstä on vielä kesken.

Mikä ihmeen Urheiluopistosäätiö, ihmetteli moni. Miten jollain pikkusäätiöllä voi olla varoja antaa kymmeniä tuhansia euroja sosialidemokraattisille vaaliehdokkaille.

Urheiluopistosäätiö on perustettu 8.3.1952. Säätiön varallisuuden loi aikoinaan talousneuvos Eino Anshelm Wuokko, suomalaisen urheiluelämän takavuosien ansiokas toimija ja taustavaikuttaja.

Wuokko oli vuosikymmeniä mukana työväen urheilujärjestöjen tehtävissä. Hän oli luonteeltaan liian kriittinen ja ärhäkkä saadakseen suurten joukkojen kannatusta. Annetut tehtävät hän kuitenkin hoiti viimeisen päälle tehokkaasti, vaikka häntä moitittiinkin usein töykeäksi ja joustamattomaksi. Hän sanoi aina suoraan mielipiteensä. Ideoita hänellä riitti vaikka muille jakaa.

Eino Wuokko syntyi työläisperheeseen Viipurissa 24.11.1904. Lahjakas poika laitettiin oppikouluun, ja nuorukainen haaveili rakennusinsinöörin urasta. Suunnitelmat kaatuivat sisällissotaan vuonna 1918. "Punikin pennulla" ei ollut syksyllä asiaa oppikoulun neljännelle luokalle.

Eino elätti seuraavat vuodet itsensä liike-elämän erilaisissa tehtävissä juoksupojasta ja liikeapulaisesta alkaen. Hän liittyi Viipurin sosialidemokraattisiin nuoriin. Innokas nuorukainen otettiin sanomalehti Kansan Työn toimitusharjoittelijaksi. Hän oli 1930-luvulla sekä uutis- että urheilutoimittajana.

Urheilu oli harrastustoiminnassa etusijalla. Talikkalan Toverien joukkueessa Eino oli voittamassa Työväen Urheiluliiton mestaruutta jääpallossa 1930, 1932 ja 1935 sekä jalkapallossa 1931 ja 1933. Kesän 1931 jalkapallomestaruuden hän ratkaisi laukomalla jatkoajalla 1–0-voittomaalin finaalissa Helsingin Kalervoa vastaan.

Jääpallo-ottelussa Varkaudessa Wuokko menetti pallon kotijoukkueen pelaajalle ja kimpaantui. Hän heitti mailansa vastapelaajan jalkoihin, ja kun ei saanut tätä pysäytetyksi, laittoi sormet suuhunsa ja vihelsi kaverin juuri yrittäessä maalintekoa. Tilanteen seurauksena erotuomari poisti Einon kentältä, ja hän sai pelikiellon. Tapahtuma kuvaa Einon ristiriitoja aiheuttanutta luonnetta.

Vuonna 1943 TUL julkaisi Wuokon kirjoittaman opaskirjan Palloile oikein, alaotsikkona Pelikäsityksen avain nuorille palloilijoille. Eino oli kooltaan vain vähän yli 160-senttinen, ja sai pelikavereiltaan lempinimen "Pikkujättiläinen".

Nuori mies oli ahkera ja aikaansaava. Hänet valittiin alle kolmekymppisenä Viipurin kaupunginvaltuustoon ja urheilulautakunnan varapuheenjohtajaksi. Hän perusti Viipurin Työväen Pursiseuran 28-vuotiaana 1933, ja oli seuran puheenjohtajana Viipurin menettämiseen asti. Hänestä tuli TUL:n Viipurin piirin varapuheenjohtaja.

Pursiseuran kommodorina hän osallistui myös kilpailuihin. TUL:n Liittojuhlilla 1934 Helsingissä hän kipparoi pienveneiden sarjassa toisen sijan. Veneen gastina oli hänen veljensä Yrjö Wuokko.

Kansan Työn toimituksessa Eino A. Wuokko oli vielä helmikuussa 1940, kunnes puna-armeijan pommitusten lisääntyessä lehdenteko oli lopetettava. Eino lähti evakkoon Turkuun, ja työskenteli siellä Sosialisti-lehden toimittajana. Jatkosodan sytyttyä kesällä 1941 hän siirtyi Helsinkiin Valtion tiedotuslaitoksen sanomalehtiosastolle.

Helsingissä Wuokko valittiin TUL:n palloilujaoston puheenjohtajaksi. Talikkalan Toverit jatkoi toimintaansa evakossa Helsingissä, ja Wuokko oli seuran sihteerinä 1941–43.

Vuonna 1943 TUL:n pääsihteeri Väinö Leskinen siirtyi muihin tehtäviin, ja työläisurheilun keskusliiton johtavaksi virkamieheksi kutsuttiin Eino A. Wuokko. Nuoremmat miehet olivat rintamalla. "Puoliväkisin otin viran vastaan", muisteli Wuokko. Seuraavat 12 vuotta hän johti TUL:n toimistoa ja vastasi myös liiton taloudesta.

Sotienjälkeiset vuodet olivat politiikassa ja urheiluelämässä myrskyisiä. Wuokko työskenteli varsinaisessa myrskyn silmässä. Hän oli 1940-luvun lopussa luomassa suhteita ei-sosialistiseen keskusjärjestöön SVUL:oon, mutta samalla taistelemassa TUL:n sisäisissä kähminnöissä kommunistien valtaannousua vastaan. Hankalin homma oli kuitenkin sosialidemokraattisen liikkeen sisäinen taistelu.

TUL:n pääsihteerinä Eino A. onnistui mainiosti. Hän johti TUL:n Liittojuhlien järjestelyjä 1946, ja järjesti seuraavana vuonna "miljoonakeräyksen", jonka avulla TUL sai 29 miljoonan markan tuoton toiminnan tehostamiseen. Wuokon tullessa TUL:n toimistoon 1943 siellä oli viisi palkallista työntekijää. Vuonna 1955 työntekijöitä oli jo 45.

"Kiersin autolla käytännöllisesti katsoen koko maan ja valoin henkeä tullilaisiin. Keräys otettiin vastaan niin alttiilla mielellä, että porvaritkin tukivat sitä", muisteli Wuokko.

Eino A. Wuokko johti TUL:n taloudellista ja urheilullista nousua. TUL:n urheilijoita pääsi vuonna 1948 ensimmäisen kerran olympiakisoihin Lontooseen. Liiton sisällä kommunistit pidettiin oppositiossa. TUL:n varallisuus kasvoi, ja johdossa olleet sosialidemokraatit miettivät tuottojen järkevää sijoittamista.

Suomessa oli 1950-luvun alussa neljä urheilun keskusjärjestöä: SVUL, TUL, ruotsinkielisten oma liitto ja vielä Suomen Palloliitto. Wuokko teki pitkäjänteisen ja ansiokkaan työn sen eteen, että TUL:n seurat vuonna 1955 liittyivät Palloliiton jäseniksi ja pääsivät pelaamaan Palloliiton sarjoihin.

Eino A. Wuokon johdolla perustettiin 8.3.1952 Urheiluopistosäätiö, jonka tehtävänä oli ylläpitää ja kehittää Pajulahden urheiluopistoa Nastolassa. TUL:n kiinteä omaisuus siirrettiin säätiön nimiin. Liittotoimikunnassa päätös syntyi äänin 16–5, kommunistit jäivät vähemmistöön. Säätiön hallituksen ensimmäinen puheenjohtaja oli Väinö Leskinen. Hallitukseen ja valtuuskuntaan valittiin vain sosialidemokraatteja.

Wuokosta tuli säätiön asiamies sekä hallituksen ja valtuuskunnan jäsen. Asiamiehenä hän oli vuoteen 1979, hallituksessa vuoteen 1982 ja valtuuskunnassa kuolemaansa vuoteen 1984 asti.

Pajulahden kehittämisessä Wuokko pääsi ensimmäisen kerran kunnolla urheilurakentamisen pariin. Se oli yksi hänen intohimoistaan. Rakentamista hän oli harjoitellut jo 30-luvulla Viipurissa, kun Työväen Pursiseura teki paviljonkinsa Pappilanniemeen.

Wuokko jäi 1950-luvulla TUL:n sisäisissä riidoissa hävinneiden puolelle. Siksi hänen nimensä ei ole jäänyt urheilun historiaan kovin näkyvästi. Voittajat kirjoittavat historian.

Hän ajoi liiton puheenjohtajaksi Väinö Leskisen, mutta tätä vastaan oli äänekäs oppositio, jota johti liiton järjestösihteeriksi tullut nuori ja häikäilemätön poliittinen peluri Pekka Martin. Tämä pyrki saamaan puheenjohtajan paikalle Penna Tervon, joka Viipurissa oli ollut Wuokon seuratoveri Talikkalan Tovereissa.

Leskinen oli kiireinen poliitikko, jolla aika ei oikein riittänyt TUL:n urheilulle. Martin liittoutui kommunistien kanssa, ja sai ajettua oman ehdokkaansa liiton johtoon. Kun Tervo oli kuollut liikenneonnettomuudessa 26.2.1956 matkalla pikaluistelun EM-kisoihin Helsinkiin, Martinista tuli TUL:n puheenjohtaja.

Eino A. Wuokko erotettiin TUL:n pääsihteerin tehtävistä 26.4.1955. Perusteluiksi potkuille esitettiin tehtävien laiminlyöntiä ja niskurointia. Einon asenteesta kertoo se, että hän ei koskaan palauttanut työhuoneensa avaimia. Liitto joutui laitattamaan huoneeseen uuden lukon.

Sosialidemokraattien vahva mies Väinö Tanner yritti myöhemmin saada Wuokkoa takaisin TUL:n pääsihteeriksi, mutta se ei poliittisen tilanteen muututtua onnistunut.

Pekka Martin kehuu teoksessaan Joukon johtajia (1988) Eino A. Wuokkoa: "Hän kuului varreltaan vähäisiin mutta henkiseltä kapasiteetiltaan mittaviin työväenliikkeen johtajiin, jonka johtajuuden keskeisinä piirteinä voinee pitää terrierimäistä sinnikkyyttä ja peräänantamattomuutta sekä lisäksi edellisiin tavallaan liittyvää määrätietoisuutta. Wuokon vahvoihin puoliin kuului myös kyky organisoida ja vaikuttaa kirjoitetun sanan avulla."

Teoksessaan Muistelmia (1982) Martin sanoo suoraan kovasta kilpaveikostaan ja monivuotisesta vastustajastaan: "Mielestäni Wuokko on ollut TUL:n paras pääsihteeri kautta aikojen."

Wuokko oli koko ikänsä erittäin kriittinen Neuvostoliiton ja kommunismin suhteen. Suomettuneessa Suomessa neuvostokriitikoilla ei ollut tulevaisuutta. Eino A. siirrettiin syrjään, ja yritettiin pitää siellä. Hän ei voinut hyväksyä Martinin ja kumppaneiden vehkeilyä kommunistien kanssa, koska se oli sosialidemokraattisen puolueen sääntöjen ja sovittujen menettelytapojen vastaista. Vuonna 1956 hän julkaisi oman näkemyksensä nimellä Totuus TUL:n tapahtumista, asiakirjoihin perustuva yhteenveto ajalta 1965–56.

Eino A. Wuokolla oli hengenheimolaisia TUL:ssä. Hän oli 1957 perustamassa Urheilun Tuki -nimistä järjestöä, josta kaksi vuotta myöhemmin tuli Työväen Urheiluseurojen Keskusliitto. Siihen liittyi suuri osa sosialidemokraattisista urheiluseuroista, jotka erosivat tai erotettiin TUL:stä. Hajaannus kesti 20 vuotta. Wuokko oli Helsingin Tarmon puheenjohtajana 1955–62.

TUL omisti Helsingissä Kallion kaupunginosassa Helsinginkadulla tontin, jolle vuonna 1959 ryhdyttiin rakentamaan urheilutaloa. Hanke oli täysin demarivetoinen, ja rahoituksesta huolehti Urheiluopistosäätiö. Eino A. Wuokko valittiin Urheiluhallit Oy:n hallitukseen, ja jälleen hän pääsi mielipuuhaansa urheilurakentamiseen.

Helsingin Urheilutalo vihittiin käyttöön keväällä 1962. Eino A. Wuokko toimi talon isännöitsijänä ja kiinteistöyhtiön toimitusjohtajana. Urheiluhallit Oy:n hallituksessa hän oli vuoteen 1980. Hän oli myös Stadion-säätiön edustajistossa 1945–55 ja 1960–77. Hän sai talousneuvoksen arvonimen vuonna 1980.

Kansan Työssä aloitettu lehtimiesura jatkui sotien jälkeen Helsingissä työväenlehtien kirjoittajana. Wuokko oli oman toimensa ohella Työväenlehdistö Oy:n toimitusjohtaja 1958–72, ja pääsi historiaan myös lehtialalla. Työväenlehtien taloustilanteen heikentyessä Wuokko keksi idean: puolueille ja puolueiden lehdille pitäisi saada vuosittain valtion avustusta.

Sosialidemokraattien eduskuntaaloite puolue- ja lehdistötuesta kaatui 1965, mutta seuraavan talven vaalivoiton jälkeen demarit olivat vahvoilla, ja 1966 päätettiin puolueiden ja lehtien valtiontuesta.

Wuokko puhui vuosikymmenet yhden ja yhteisen urheilun keskusjärjestön saamisesta Suomeen. TUL:n päättäjien enemmistö kuitenkin vastusti, eikä Eino saanut koskaan nähdä ajatuksensa toteutumista. Hän kuoli 80-vuotiaana 7.12.1984, ja yhteinen keskusjärjestö Suomen Liikunta ja Urheilu syntyi vasta vuonna 1993.

Eino A. Wuokko jäi historiaan liikuntaelämän merkittävänä vaikuttajana, TUL:n taloudellisen perustan luojana, urheilulaitosten rakentajana ja puoluetuen esitaistelijana. Hänen neuvostovastaisuutensa ymmärrettiin ja hyväksyttiin vasta Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen.

Dosentti Eino Ketola kirjoitti vuonna 2004 Urheiluopistosäätiön kustantaman kirjan Eino A. Wuokko, Urheiluelämän rakentaja, tulisieluinen politiikan vaikuttaja.

Urheiluopistosäätiö on otsikoissa edelleen. Säätiön tarkoituksena on tukea urheilu- ja liikuntakasvatusta Suomessa. Oikeuslaitos pohtii parhaillaan sitä, sopiiko vaaliehdokkaiden rahallinen tukeminen tähän tarkoitukseen.

Helsingin Urheilutalon yhteydessä olevan Hotelli Olympian osakkeet myytiin 1980-luvun nousukauden aikana, ja Urheiluopistosäätiön varallisuus kasvoi entisestään. Tänään Urheiluopistosäätiön tase on noin 30 miljoonaa euroa. Varallisuus koostuu pörssiosakkeista, liikehuoneistoista ja asunto-osakkeista.