Urheilijat valittavat usein, ettei heitä oteta kunnolla huomioon urheilujärjestöjen päätöksenteossa. Tässäkin tapauksessa merkittävä syyllinen asiantilaan löytyisi peiliin katsomalla. Suomessa on synnytetty lukuisia urheilijayhdistyksiä, joista useiden elinikä on jäänyt hyvin lyhyeksi. Lajiliittojen johtoportaisiin valittujen urheilijaedustajien intokaan ei ole aina ollut kovin hääppöistä.

Kimmokkeen tähän juttuun antoi dopingia käsittelevän Sinivalkoinen valhe -elokuvan ensi-illan aikoihin julkisuudessa käyty keskustelu siitä, olivatko Juha Mieto ja Kaarlo Kangasniemi olleet samassa saunassa Saarijärven Summassaaressa 1972 vai 1975. Seura 40/2012 osasi antaa saman tiedon, jonka minäkin olin lähettänyt parille tiedotusvälineelle: vuosi oli Miedon mainitsema 1972.

Itse olin havainnut Mitä Missä Milloin 1974:n sivulla 431 kerrottavan Tampereella 9.12.1972 perustetusta Huippu-urheilijat -nimisestä yhdistyksestä. Kirjan mukaan asiaa oli valmisteltu neuvottelupäivillä Saarijärven Summassaaressa lokakuun ensimmäisessä viikonvaihteessa. Paikalla oli ollut yhteensä kymmenen edustajaa viidestä urheilumuodosta. Puheenjohtajana toimi Eero Mäntyranta ja sihteerinä Juha Väätäinen. Muita mukana olleita ei kerrota, enkä ole vaivautunut tutkimaan, löytyykö lisätietoa vanhoista uutisista.

Tampereella 9.12.1972 valittiin yhdistyksen puheenjohtajaksi Mäntyranta ja johtokuntaan lisäksi Mieto, Senja Pusula/Nuolikivi, Raimo Suikkanen, Kyösti Laasonen, Eero Tapio, Kauko Kangasniemi, Heikki Leppänen ja Jouko Lindbergh.

Yllä mainitussa vuosikirjassa todetaan, että yhdistyksen toiminnasta ei perustamisen jälkeen ole paljon kuulunut. Lahdessa oli tosin järjestetty keväällä 1973 tilaisuus, jossa oli tarkoitus kartuttaa yhdistyksen kassaa, mutta menestys jäi heikoksi.

Seurassa kerrottiin, että Summassaaren tapaamisen 1972 järjesti Hymy, jonka "Kulta-Kallekin" oli maininnut saunomisen taustavoimaksi. Yhdistyksen tuntee myös Vuosifakta 74 -teos, jossa nimenä on Suomen Huippu-urheilijat.

Mitä ilmeisimmin vielä lyhytikäisemmäksi jäi Suomen Urheilijat, jonka jokseenkin varmasti ainoa puheenjohtaja oli Mauri Röppänen. Tiedot perustamisesta ja puheenjohtajasta ovat peräisin Suomen Urheilulehdessä 1/1984 julkaistuista Urheilutietäjä-kilpailun alkuerän kysymyksistä ja vastauksista, joten yhdistys lienee aloittanut toimintansa 1983.

En muistanut Suomen Huippu-urheilijoiden Unionin olemassaoloa ennen lokakuun lopussa uutisia siitä, että unioni hakee SAK:n jäsenyyttä. Lehdistä kuitenkin selvisi liiton toimineen vuosikymmenen ajan, ja pienoinen pöyhiminen osoitti, että lehtileikekokoelmissanikin oli juttu perustamisesta. Lokakuussa 2012 jäseniksi ilmoitettiin jalkapalloilijoiden, jääkiekkoilijoiden, koripalloilijoiden, pesäpalloilijoiden sekä yksilöurheilijoiden yhdistykset. Ulkopuolella oli lehtiuutisten mukaan pysynyt vain lentopallon pelaajayhdistys.

Pikkuilkeästi voisi sanoa, että huippu-urheilijat näyttävät saavan yhdistyksensä toimimaan, kun eivät valitse johtohenkilöitä omasta joukostaan. Suomen Urheilijoiden Unioni -nimellä perustetun liiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi näet tuli jääkiekon pelaajayhdistyksessä samaa postia hoitanut Pekka Ilmivalta, joka oli vartioinut Hockey-Reippaan ja Reipas Lahden maalia 20 SM-liigaottelussa 1990–94. Puolustusvoimat ei nähtävästi luokitellut Ilmivaltaa huippu-urheilijaksi, koska hän astui Lahdessa varusmiehenä Kuljetuskomppaniaan eikä Ur-heilukouluun vuonna 1990.

Pekka Ilmivalta odotti vuonna 2002, että myös yksilöurheilijat perustavat oman järjestön, joka voi liittyä unioniin. Syksyllä 2005 syntyikin Suomen Yksilöurheilijat KILPA, joka muutti viisi vuotta myöhemmin nimensä muotoon Urheilijayhdistys Kilpa. Nimenmuutoksen yhteydessä vaihtui myös puheenjohtaja; ensimmäiset vuodet peräsimessä olleen Aki Parviaisen tilalle tuli Olli-Pekka Karjalainen. Perustajina olivat Parviaisen ja Karjalaisen ohella Juha Hirvi, Jyrki Järvi, Pekka Koskela, Tuuli Matinsalo, Sari Multala, Emilia ja Erika Nyström sekä Samuli Vasala. Erityisen näkyvää yhdistyksen toiminta ei ole ollut, mutta nettisivut osoitteessa www.urheilijayhdistys.fi on sentään saatu aikaan.

Varhaisin suomalaisurheilijoiden etujärjestö lienee ollut 1930-luvun puolivälissä perustettu Mestariurheilijain Kerho, jonka nimestä ei ilmene se, että kyseessä oli vain yleisurheilijain yhdistys. Keskeinen syy kerhon perustamiseen oli Urheiluliiton puheenjohtajan Urho Kekkosen päätös katkaista kilpailusuhteet Ruotsiin. Niinpä jäsenyysehdoksi asetettiin kaksi yleisurheilun Suomen mestaruutta, joista ainakin toisen oli oltava henkilökohtainen. Näin haluttiin estää Kekkosen jäsenyys, koska perustajat muistivat vain UKK:n ulkoratamestaruuden korkeushypystä 1924 vaan eivät vauhdittomien korkeuden ja kolmiloikan hallivoittoja samalta vuodelta. Kekkonen ei kuitenkaan koskaan pyrkinyt jäseneksi. Jossain vaiheessa jäsenyysvaatimusta muutettiin; joukkoon pääsi mestariluokan tuloksen tekemällä.

Mestariurheilijain Kerho toimi vaihtelevalla teholla 1960-luvun loppupuolelle saakka. Varhaisin ja pitkäaikaisin puheenjohtaja oli Rolf Berner vuosina 1935–56. Viimeisenä puhetta johti Voitto Hellsten, jonka halutessa siirtyä sivuun ei seuraajaa löytynyt. Rahastonhoitaja Kari Rahkamo keräsi kuitenkin vielä parin vuoden ajan jäsenmaksuja, joita saatiin noin puolelta mukana olleista. Vuonna 1967 jäseniä oli Fokus urheilu 1:n mukaan noin 400, eli ihan olemattomasta porukasta ei ollut kyse.

Toiminnan lerpahtamiseen vaikutti vetäjien löytämisen vaikeuden ohella se, että keskeisenä tavoitteena ollut vapaa pääsy yleisurheilukilpailuihin oli hakamieskortin myötä saatu toteutettua kerhoa tyydyttäneellä tavalla 1960-luvun alussa. Virallista lakkauttamispäätöstä ei kuitenkaan vielä mainitulla kymmenluvulla tehty, ja jäljellä olleista rahoista annettiin 1 500 markkaa Yrjö Nikkaselle 1982, jolloin oltiin samalla tukemassa anomusta Nikkasen urheilijaeläkkeestä. Aiemminkin oli autettu taloudellisissa vaikeuksissa olleita jäseniä, ja rahallisen tuen vastaanottamisen helpottamiseksi oli kerhon rinnalle perustettu säätiö.

Kerhon luultavasti viimeisestä ponnistuksesta kerrotaan Suomen Urheilulehdessä 37/1983. Voitto Hellsten, Eeles Landström ja Kari Rahkamo olivat päättäneet antaa jäljellä olleet 3 000 markkaa seuraavalle miesyleisurheilijalle, joka tekee Suomen ennätyksen Kalevan kisoissa, maaottelussa tai arvokisoissa. Naisten rajaaminen ulkopuolelle perustui siihen, että kerhossa oli ollut jäseninä vain miehiä. Vaadittuun saavutukseen ylsi Erkki Niemi vuoden 1984 Kalevan kisojen korkeustuloksellaan 228, ja ilmeisesti Niemi sai stipendin, vaikken ole tapauksesta uutisia nähnytkään.

Hellsten, Landström ja Rahkamo katsoivat 1983, ettei yleisurheilussa ollut tarvetta edunvalvontajärjestölle. Myöhemmät aktiivit ovat ajatelleet toisin, sillä heinäkuussa 1997 perustettiin piirtäjänäkin tunnetun pituushyppääjä Tommi Vuorisen aloitteesta Yleisurheilijat, joka saatiin rekisteröityä ja jonka puheenjohtajaksi valittiin aitajuoksu-uransa edelliskauteen päättänyt Kai Kyllönen. Suomen Urheilulehdessä 27/1998 Kyllönen esitteli toiminnan tavoitteita, joiden toteutumista tuskin edisti se, että yhdistyksen elinaika jäi hyvin lyhyeksi. Hallitus kyllä oli nimekäs, sillä Kyllösen ja tiedottajaksi nimetyn Vuorisen lisäksi mukana olivat Petra Söderman, Venla Saarelma, Valentin Kononen, Tiia Hautala, Mikaela Ingberg ja Juha Laukkanen. Jäsenpohjastakaan ei olisi pitänyt olla puutetta, sillä mukaan pääsivät 19-vuotiaat ja tätä vanhemmat yleisurheilijat, jotka olivat tehneet A-luokan tuloksen enintään kolme vuotta aiemmin. Lisäksi hallitus saattoi kutsua ansioituneita henkilöitä jäsenkuntaan.

Yleisurheilijayhdistys herätettiin henkiin syksyllä 2007 – Pentti Karvosen aloitteesta ja tällä kertaa nimellä Suomen Urheiluliiton Edustusurheilijat. Puheenjohtajaksi valittiin Tommi Evilä, varapuheenjohtajaksi Johanna Manninen sekä hallitukseen myös Kirsi Ahonen, Jarkko Kinnunen ja Janne Holmén. Yhdistys on yhä olemassa ja sillä on SUL:n liittovaltuustossa kaksi edustajaa, mutta SUL:n näkökulmasta toiminnassa on ollut ja on toivomisen varaa. Urheilijoiden saamisesta liittovaltuustoon ei voi kiittää tai syyttää viiden vuoden ikäistä yhdistystä, sillä SUL:n valtuustossa on tunnettu urheilijaedustajat jo vuosikymmenten ajan.

Marraskuussa 1986 perustettiin Kestävyysjuoksijoiden yhdistys, joka on ainakin Urheilun vuosikirjassa määritelty etujärjestöksi. Puheenjohtajaksi tuli Martti Vainio, ja yhdistys lienee uuvahtanut heti alkumetreillään.

Suomen Urheilijoiden Unionin perustivat vuonna 2002 Jalkapallon Pelaajayhdistys, Suomen Jääkiekkoilijat ja Salibandypelaajat. Kun vertaa listaa kuluvan vuoden tietoon, voi päätellä, että rivistä on poistunut salibandyn yhdistys. Jonkinlaista toimintaa salibandyn puolella oli 2002, mutta homma kuihtui saman tien, ja henkiinherättämispyrkimykset eivät ainakaan toistaiseksi ole tuottaneet tulosta.

Vuonna 1973 käynnisti toimintansa Suomen Jääkiekkoilijat, jonka historiassa keskeinen henkilö on ollut maajoukkuekiekkoilija ja asianajaja Juha Rantasila – kunniapuheenjohtajaksi 2001 nimetty puheenjohtaja 1973–85 ja 1995–2001. Yhdistyksen toiminta muuttui selvästi ammattimaiseksi tosin vasta 1990-luvun loppupuolella. Ensimmäinen palkattu työntekijä oli Outi Syvänen, joka tuli assistentiksi tammikuun 1997 alussa saaden palkkaa 24 tunnilta viikossa. Toiminnanjohtajankin yhdistys sai 1997; edellä mainittu Pekka Ilmivalta hoiti pestiä palkatta tammikuulle 1998, jolloin siirtyi osa-aikaiseksi. Päätoimisena toiminnanjohtajana Ilmivalta oli kesäkuusta 1998 toukokuuhun 2001. Yhdistyksen parissa Ilmivalta kuitenkin jatkoi mutta puheenjohtajana. Nykyisin yhdistys maksaa palkkaa kolmelle henkilölle, joista tunnetuimpana voi pitää vuodesta 2009 yhteyspäällikkönä häärinyttä Iiro Järveä – NHL:ssäkin kiekkoillutta vuoden 1988 olympiahopeamitalistia.

Jääkiekossa urheilijayhdistyksen toiminnan edellytykset ovat varsinkin Suomessa paremmat kuin muissa lajeissa. Hyväpalkkaisia ammattipelaajia on sadoittain, joten jäsenmaksuilla voidaan kerätä rahaa vallan hyvin. Suomen Jääkiekkoilijat onkin saanut aikaan jopa historiateoksen toiminnastaan. Hannu Kauhalan, Matti Hannulan, Hannu Laineen ja Hannu Lindroosin tekemä 104-sivuinen Pelaajien puolesta on ilmestynyt 2003.

Suomen Jääkiekkoilijat ei kuitenkaan ole ollut valtakuntamme ensimmäinen pelaajayhdistys. Titteli kuulunee keväällä 1970 perustetulle SM-sarjajalkapalloilijoiden yhdistykselle, jonka ensimmäinen ja todennäköisesti viimeinenkin puheenjohtaja oli Kalevi Nupponen.

Uusi yritys "vihreän veran shakissa" tapahtui kesällä 1976, jolloin aloitti toimintansa yhdistys nimeltä Jalkapalloilijat, ja tuloksena oli taas lyhytaikainen liitto. Sen sijaan yhä toimivalla Jalkapallon Pelaajayhdistyksellä on ikää virallisesti 20 vuotta mutta tavallaan kaksi vuotta enemmän. Yhdistys on varsinaisesti toiminut vuodesta 1992, jolloin pidettiin perustamiskokous ja rekisteröitiin yhdistys nimeltä Suomen Liigafutaajat. Perustamiskirja oli kuitenkin allekirjoitettu jo 1990. Liigafutaaja-sanasta luopumisen taustalla on ollut jäsenkunnan laajentaminen; nykyisin joukkoon otetaan sekä miesten että naisten kahden ylimmän sarjaportaan pelaajat. Ensimmäisen toiminnanjohtajan tuolloin yhdistys sai 1994, jolloin tehtävään valittiin Joni Kallioinen. Tätä kirjoitettaessa yhdistyksen palveluksessa on toiminnanjohtajan ohella viestintäpäällikkö.

Suomen Koripallon Pelaajayhdistys näki päivänvalon 1980-luvun lopussa. Pari vuosikymmentä yhdistys eli kituen, mutta viime aikoina korispelaajat ovat ainakin pyrkineet lisäämään toimeliaisuuttaan.

Tuore tulokas on kuluvan vuoden alussa toimintansa aloittanut Lentopallon Pelaajayhdistys.

Pesäpallon Pelaajayhdistys on syntynyt marraskuussa 1998, ja ainakaan ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valitun Jan Hautalan tuolloin antaman lausunnon mukaan saman vuoden elokuun sopupelit eivät olleet perustamisen syy. Ajatus yhdistyksestä oli kuitenkin hautunut vuosien ajan, eli vähintään jonkinlainen heräte sopuilu saattoi olla.

Autourheilun parissa on toiminut yhdistys nimeltä Ralliaktiivit, joka on muun muassa jaellut tunnustuksia ja moitteita rallikilpailujen järjestäjille sen perusteella, kuinka nämä ovat kuljettajien ja kartanlukijoiden mielestä onnistuneet. Ralliaktiivisuus näyttää jossain vaiheessa muuttuneen rallipassiivisuudeksi, koska elonmerkkejä yhdistyksestä ei ole viime vuosina näkynyt.

Suomen Kultamitalimiehet perustettiin 1950, rekisteröitiin 1951 ja muutti nimensä Suomen Olympiavoittajiksi 1969. Nimenvaihdon taustalla oli käsittääkseni Tapio Rautavaara, jolla oli tapana todeta, että kultamitaleja jaetaan sonninäyttelyissäkin, mutta naispuolisten olympiakultamitalistien määrän kasvullakin oli osuutta. Jäsenyysvaatimus ilmenee uudesta nimestä, jos kohta mukaan on voitu hyväksyä myös Suomen urheilun hyväksi erityisen ansiokkaasti toimineita henkilöitä, mutta näillä ei ole ollut äänioikeutta yhdistyksen kokouksissa. Yhdistyksen tarkoituksena on ollut toimia yhdyssiteenä suomalaisten olympiavoittajien välillä sekä vaalia Suomen olympiaperinteitä ja edistää täkäläistä urheilua.

Yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja oli Hannes Kolehmainen kuolemaansa eli vuoteen 1966 saakka. Vaikka jäsenjoukko oli rajallinen, valittiin aikanaan sekä sihteeri että toiminnanjohtaja. Varhaisin sihteeri oli urheilujohtajana tunnettu Kallio Kotkas 1950–51, ja yhdistyksellä on ollut myös toiminnanjohtajia. Tätä pestiä hoiti ensin kansanedustaja ja pastori Antti J. Rantamaa vuosina 1950–60. Rantamaa oli lisäksi vuonna 1954 ilmestyneen Olympiavoittajien testamentti -kirjan toimittaja. Teoksen kustansi Pellervo-seura, mutta kultamitalistien yhdistyksen myötävaikutuksella.

Yhdistyksen alkuvuosina olympiavoittajien edustajat kiersivät Suomea tavoitteinaan lisätä kansan kiinnostusta tulossa oleviin Helsingin olympialaisiin sekä hankkia rahaa urheilijoidemme valmennukseen. Kumppanina oli Eduskunnan Urheilukerho, joten yhteistyön isäksi voi arvella EUK:nkin keulahahmona toiminutta Antti J. Rantamaata.

Olympiavoittajien yhdistys on edelleen olemassa, ja nykyisin puhetta johtaa Pertti Ukkola. Viime vuosikymmeninä toiminta on kuitenkin painottunut olympiakultamitalistien välisen yhteydenpidon edistämiseen.

Suomen Olympiavoittajat ei ole ollut likikään ainoa sellainen maamme yhdistys, jonka toiminnan painopiste on ollut uransa jo lopettaneiden välisessä yhteydenpidossa tai valmennus- ja muun lajitiedon välittämisessä. Mieleen ja vastaan on tullut muutamia valtakunnallisia kerhoja, mutta enemmänkin tällaisia taatusti on ollut.

Dallapé-yhtyeen johtohahmon ja innokkaan kuntoilijan Martti Jäppilän aloitteesta syntyi vuonna 1946 Maratoonarien Kerho, jonka tarkoituksena oli tukea ja edistää maratonjuoksun harrastusta Suomessa. Jäseneksi pääsi, jos oli alittanut maratonjuoksussa 3.20 tai 25 kilometrillä 1.30. Massamaratonien aika oli vielä kaukana edessä, joten jäsenmäärä jäi reilusti alle 200:n. Kerho järjesti muun muassa yhteisiä retkiä, hiihto- ja juoksukilpailuja sekä illanistujaisia. Viimeksi mainituista kansainvälisin lienee ollut Helsingin olympialaisten maratonin osanottajille kisojen aikana järjestetty saunatilaisuus, jossa isäntien edustajiin kuuluivat yhdistyksen toiminnassa muutenkin mukana olleet Hannes Kolehmainen, Paavo Nurmi ja Albin Stenroos. Jäppilä johti puhetta vuoteen 1956, ja hänen vetäydyttyään sivummalle kerhon toiminta hiipui ennen kuin loppui tyystin 1960-luvulla.

Vuonna 1953 perustetussa Wanhat Hiihtoveikot ry:ssä on nykyisin jäseniä noin 180 – kaikista Suomen Hiihtoliiton lajiryhmistä sekä ampumahiihdosta. Yhdistyksen sääntöihin on kirjattu, että joukkoon pääsevät aktiiviuransa lopettaneet mestariluokan hiihtomerkin suorittaneet tai muuten vastaavasti hiihtotehtävissä ansioituneet henkilöt, jotka johtokunnan esityksestä vuosikokous hyväksyy. Mestariluokan hiihtomerkkejä ei liene enää mahdollista hankkia, koska sääntöä on siirrytty tulkitsemaan niin, että mukaan kelpuutetaan entiset maajoukkuetason urheilijat, joilla on ikää vähintään 50 vuotta.

Tapani Niku ja muut Wanhojen Hiihtoveikkojen alkuaikojen kantavat voimat eivät kelpuuttaneet joukkoonsa naisia, jotka loivat Hiihtosiskotnimisen kerhon 1982. Hiihtosiskojen toiminta kuitenkin kesti enintään pari vuosikymmentä, joten Wanhoihin Hiihtoveikkoihin otettiin ensimmäisenä naisjäsenenä kesäkuussa 2008 Irma Bruce, joka oli suksinut Oslon MM-kisoissa 1966 tyttönimellään Hartikainen. Wanhojen Hiihtoveikkojen teematapaamisiin naisia oli kelpuutettu jo ennen vuotta 2008, ja nykyisin heitä kuuluu yhdistykseen enemmänkin.

Wanhat Hiihtoveikot ry on siis tulossa 60-vuotiaaksi ensi vuonna, ja tapausta on tarkoitus juhlistaa historiateoksella.

Varsin tunnettu on myös kuulantyöntäjien yhdistys nimeltä 20-metrin kerho. Jäseneksi pääsevät Suomen kansalaiset, jotka ovat työntäneet virallisessa kilvassa yleisen sarjan kuulalla vähintään tuloksen 20,00. Yhdistystä perustettaessa 1983 täytti jäsenyysehdot kuusi miestä, ja tällä hetkellä jäseniä on 20. Lisäksi kaksi jäsentä – Seppo Simola ja Jari Kuoppa – on kuollut. Yhtään naista ei kerhoon ole kuulunut, mutta syy ei siis ole säännöissä vaan tuloksissa. Puheenjohtajuutta on koko ajan hoitanut Reijo Ståhlberg.

Yliastujat-nimiseen yhdistykseen hyväksytään vähintään 15,81 metriä kolmiloikkaa vuoden 1988 jälkeen hypänneet ja 20 vuotta täyttäneet urheilijat. Poikkeuksena on ollut ainakin Ringa Ropo, josta on tullut yhdistyksen ensimmäinen ja ilmeisesti edelleen ainoa naisjäsen. Tulosraja selittyy sillä, että perustamishetkellä päätettiin rajaksi ottaa pöydän ääressä istuneiden ennätyksistä heikoin, joka oli Jari Lämsän 15,81. Yhdistyksen nettisivut sisältävät runsaasti asiaa, mutta erityisen hyvää kuvaa toiminnasta ei anna se, että ainakin lokakuun lopulla 2012 tuorein kokouksia kokeva aineisto tarjosi ennakkotietoa syyskuun 2009 vuosikokouksesta.

Kahdeksan kansakunnan kisojen yhteydessä Pekingissä 1980 sai alkuunsa kestävyysjuoksijoiden yhteenliittymä Maaottelujuoksijoiden yhdistys, jonka jäsenyys edellytti ainakin viittä maaottelua ja jäsenyyden säilyminen vähintään yhtä maaottelua vuodessa. Toimintaa oli ainakin vuoteen 1982, jolloin puheenjohtajana toimi Martti Vainio. Yhdistys teki kestävyysjuoksun pr-työtä ja palkitsi menestyneitä, mutta myöhemmistä vaiheista en muista nähneeni tietoja.

Joutsassa elokuussa 1984 perustettiin Keihäänheittäjien kerho, jonka johtoporras oli hyvinkin nimekäs: puheenjohtajaksi valittiin Pauli Nevala, varapuheenjohtajaksi Jorma Kinnunen ja sihteeriksi Pauli Vesterinen. Perustamiskokouksessa olivat paikalla myös muiden muassa Matti Sippala, Yrjö Nikkanen, Kalervo Toivonen, Hannu Siitonen sekä tuolloin junnusarjoissa heittäneet Jorma Kinnusen pojat Kimmo ja Jarkko. Kokouksesta on kerrottu ainakin Suomen Urheilulehdessä 38/1984 ja Suuressa suomalaisessa keihäskirjassa. Jäseniltä edellytettiin keihään SM-mitalia tai Suomen edustamista vähintään maaottelutasolla, minkä lisäksi mukaan saattoi päästä myös kerhon kutsusta. Viitteitä myöhemmistä vaiheista ei ole tullut vastaan. Tavoite keihäänheittoharrastuksen tukemisesta muun muassa stipendejä jakamalla lienee siis jäänyt toteutumatta, mutta suomalaiset ovat toki menestyneet keihäässä ilman kerhoakin.

Vuonna 2007 perustetun SM-liiga Alumnin varsinaiseksi jäseneksi kelpaavat kaikki SM-tasolla yhdenkin ottelun jääkiekkoilleet – ilmiselvästi kuitenkin vain miehet. Erona muihin vanhojen urheilijoiden yhdistyksiin on se, että SM-liiga Alumnin keskeisenä tavoitteena on auttaa kiekkoilijoita aktiiviuran jälkeisissä koulutus- ja työasioissa. Yhteistyökumppaneihin kuuluu Suomen Jääkiekkoilijat, jota yhdistää alumniyhdistykseen sekin, että molempien ensimmäinen puheenjohtaja on ollut Juha Rantasila. Syksystä 2010 alkaen SM-liiga Alumni on julkaissut SM-liigan, Suomen Jääkiekkomuseon ja Jääkiekkojournalistien kanssa Legendat-nimisiä varsin tasokkaita vuosikirjoja.

Oma lukunsa ovat seurojen veteraanikerhot, joista toimeliaimpia on taatusti ollut Äänekosken Urheilijoilla. Suomen Urheilutietäjien ensimmäinen puheenjohtaja Erik Relander oli innolla mukana ÄU-Veteraanien toiminnassa, ja "Rellun" perinteitä jatkaa edelleen Arvo Siltanen.

Kiitokset Antti O. Arposelle ja Petri Maskoselle oleellisista lisätiedoista.