Oskari Friman oli painiteoreetikko, painin liikkeiden ja liikesarjojen kehittelijä, joka sai lempinimen "Paini-insinööri". Suomen kansallisbiografiassa hänestä käytetään myös nimitystä "Painiprofessori". Matossa käsivarsiotteesta tehty kieppaus sillan kautta sai nimen "Frimanin patentti".

Oskari Frimanin syntymäpaikka oli Voikkaan tehdastaajama Kuusankoskella, joka 1800-luvun lopussa kuului Valkealan kuntaan. Hänen isänsä David Friman asui siellä perheineen. Perheeseen kuului kaikkiaan kuusi poikaa ja neljä tytärtä, ja vuonna 1893 syntynyt Oskari oli perheen esikoinen.

Isä-Friman oli karjalaisen vilkas ja vähän levoton luonne. Hän sai äkillisiä päähänpistoja, joita toteutti, eikä ollut kovin suunnitelmallinen toimissaan. Oskarin ollessa koulupoika perhe muutti Imatralle. Isä perusti ensin myllyn ja sitten peltisepänliikkeen Tainionkosken taajamaan. Yrityksen nimi oli Vaskipelti- ja vesijohtoliike D. Friman.

Oskari Friman oli 164-senttinen vanttera nuorukainen. Hän oli perinyt isältään lihaksikkaan vartalon, jota hän vielä alkoi jalostaa ahkeralla urheiluharjoituksella.

Painikirjailija Eino Soinio kuvasi teoksessaan Suomalaisia mestaripainijoita (1939) lennokkaasti hyvin tuntemaansa Oskari Frimania:
"Perintönä Oskari sai isänsä eloisan, vilkkaan, yritteliään ja rohkean luonteen. Näitä ominaisuuksia Oski voi kiittää menestyksestään maailman suurimmillakin painiareenoilla. Hänen jäsenistössään oli lujuutta kylliksi kestämään kovimmatkin koetukset. Aivoissa oli lisäksi älyä ja mielessä eloisuutta, niin että hän pystyi saamaan vastustajistaan myöskin henkisen yliotteen. Voidaan sanoa, että Oskari Friman oli ihmisenä harvinaisen omapäinen ja itsekäs sekä voitonhimoinen; toverina hyvä ja luotettava, seuramiehenä verraton."

Suomalaisten loistava menestys Tukholman olympiakisoissa 1912 sai aikaan valtavan urheiluinnostuksen ympäri koko maan. Oskari Friman oli Tukholman olympiakisojen aikaan 19-vuotias nuorukainen, ja hän eli mukana joka solullaan suomalaisen urheilun nousuhuuman.

Pikkupoikana Oskari harrasti monia urheilulajeja, mutta paini alkoi kiinnostaa häntä eniten. Hänen nopeutensa ja rivakkuutensa pääsivät oikeuksiinsa ensimmäisistä harjoituksista ja kilpailuista lähtien. Hän havaitsi pian olevansa ikätovereitaan nopeampi, mutta myös notkeampi. Lisäksi ensimmäiset painivalmentajat kiinnittivät heti alkuun huomionsa siihen, että Oskarilla oli käsittämän tasapainotaito. Painimatolla häntä oli äärimmäisen hankala horjuttaa. Jo poikien painileikeissä hän oli itse havainnut pysyvänsä aina pystyssä, kun kilpaveikot kaatuivat paljon helpommin. Painimatolla tasapainotaidosta oli verraton hyöty.

Oskari oli terävä-älyinen ja tajusi jo poikasena, että painiottelun voi voittaa heikompivoimainenkin, jos käyttää viekkautta ja oikeaa painitekniikkaa. Hän alkoi harjoitella ja kokeilla erilaisia heittoja ja vyörytyksiä kehittäen ne sujuviksi liikesarjoiksi. Samalla hän suunnitteli erilaisia otteita vastustajan painiliikkeiden eliminoimiseksi. Hän oli sitä mieltä, että jokaiselle liikkeelle täytyi löytyä vastaliike.

Kilpailuissa hänen liikkeensä olivat aina ennakolta harjoiteltuja. Hän toi painiin uuden tyypin: nopean ja älykkään. Siihen asti mestaripainijat olivat enimmäkseen isoja, vahvoja ja hitaita, jotka voimillaan väänsivät molskilla voittoja.

Frimanin kerrotaan olleen myös eräänlainen nykyaikaisen henkisen valmennuksen edelläkävijä. Hän kertoi tehneensä sekä harjoituksissa että kilpailuissa mielikuvaharjoituksia eli kuvitelleensa vastustajan erilaisia heittoja ja vyörytyksiä. Hänen piti salamannopeasti tehdä vastaliike. Kun hän kävi liikkeitä mielessään satoja kertoja läpi, onnistui vastaliike kilpaottelussa reaktion nopeudella.

Oskari Friman meni 15-vuotiaana Imatran VPK:n talolle. Hän tiesi, että siellä olivat urheiluseura Imatran Jyskeen painiharjoitukset. Siitä alkoi ura, joka jatkui 25 vuotta.

Heti ensimmäisissä painiharjoituksissa Oskari tutustui vuotta nuorempaan Juti Ikävalkoon. Tuloksena oli miesten elinikäinen ystävyys ja toveruus niin painin parissa kuin muussakin elämässä. He harjoittelivat keskenään, ja molempien ura eteni kohti kansallista ja myöhemmin kansainvälistä kärkipäätä.

Samoihin aikoihin isä-Frimanin peltisepänverstaalle tuli peltisepän töihin tamperelainen kokenut painija Alfred Mantila. Hän kävi nuorempien mukana VPK:n talon painiharjoituksissa, ja jakoi siellä tietoa ja oppeja, joita oli saanut Tampereella ja Helsingissä maan parhaisiin kuuluneilta painimiehiltä. Oskari kuunteli korvat höröllä ja silmät tapillaan Mantilan juttuja. Sitten niitä alettiin painimatolla harjoitella.

Oskari osallistui miesten kilpailuihin jo 16-vuotiaana 1909, mutta toki kärsi tappioita aikuisten sarjan parhaita vastaan. Hän antoi kuitenkin niin hyvän vastuksen aikamiehillekin, että Alfred Mantila innostui ja alkoi neuvoa Oskarille yhä enemmän painin erilaisia kikkoja sekä antaa muitakin henkilökohtaisia valmennusohjeita.

Kesällä 1912 Tukholmassa järjestettiin olympiakisat. Oski oli 19-vuotias. Hän voitti edelleen kansallisia kilpailuja selättäen vanhempia miehiä. Tukholmassa osanottoa ei ollut rajoitettu, ja painimatolla kilpaili 37 suomalaista.

Oskari pohti vakavissaan Tukholmaan lähtemistä ja hänen seuransa Imatran Jyske olisi maksanut matkakulut, mutta viime hetkellä Oskari päätti jäädä kotiin, kun kansainvälistä kokemusta ei ollut. Tulisihan noita olympiakisoja.

Oskarin menestys kansallisissa kilpailuissa oli herättänyt huomiota. Hän oli kilpaillut menestyksekkäästi Viipurissakin, ja vuonna 1913 hänet pyydettiin Viipurin Reippaan jäseneksi. Pyytäjänä oli Tukholman olympiakisoissa kultaa paininut Eemil Väre, joka myös jakoi painioppia nuorelle Oskarille.

Oskarin isän peltisepänliike, jossa Oskarikin oli töissä, oli mennyt konkurssiin vuonna 1911. Isä ja äiti nuorempien lastensa kanssa muuttivat Varkauteen. Parikymppinen Oskari halusi jäädä Viipuriin, ja sai siihen isältä luvan.

Viipurissa järjestettiin suuret kansainväliset kilpailut 1913. Alle 60-kiloisten sarjassa olivat mukana Unkarin mestari ja suomalaisista Tukholman olympiakisojen pronssimitalisti Otto Lasanen. Tummatukkainen ja tulinen nuorukainen Oskari Friman herätti hämmästystä voittamalla unkarilaisen ja häviämällä vain täpärästi Lasaselle. Viikkoa myöhemmin Helsingissä Oski voitti Lasasen.

Aikuistuttuaan Oskari Friman lähti ansiotyöhön Kuusankoskelle, missä hänen perheensä oli asunut 1890-luvun lopulla. Vuonna 1914 hän ei hävinnyt yhtään painiottelua. Samaan hän pystyi muutamana muunakin vuonna. Saavutus on huikea, sillä suomalaiset painijat olivat maailman huippuluokkaa, kuten jatkuva olympiamenestys kertoi. Kauden aikana saattoi olla 10–15 kilpailua, ja jokaisessa useita otteluja. kyseisen vuoden suomen mestaruuskilpailuihin hän ei pystynyt loukkaantumisen vuoksi osallistumaan.

SM-kilpailuihin Friman osallistui ensimmäisen kerran 22-vuotiaana 1915. Kilpailut olivat Turussa, ja Oskari Friman voitti 60-kiloisten sarjan. Hän uusi mestaruutensa Helsingissä 1916. Hän oli sarjansa selkeä ykkönen Suomessa, mutta ensimmäisen maailmansodan takia kansainvälisiä kilpailuja ei pystytty järjestämään.

Vuonna 1916 Viipuriin perustettiin painin erikoisseura Viipurin Voimailijat. Se keräsi riveihinsä useissa seuroissa aikaisemmin painineita, ja houkutteli miehiä myös Viipurin ulkopuolelta. Oskari Frimanille tarjottiin työpaikkaa teurastajana Viipurista ja asuntoa läheltä Voimailijoiden painisalia.

Viipurin Voimailijoiden järjestöllinen ja taloudellinen voimahahmo 1920- ja 1930-luvuilla oli liikemies Oskari Rikkilä. Hän oli seuran puheenjohtajana ja lisäksi lahjoitti seuran käyttöön kiertopalkintoja, kunniapalkintoja ja arvokkaita palkintoja tavallisiin kansallisiin kilpailuihinkin. Hän tuki seuran toimintaa muutenkin taloudellisesti esimerkiksi hankkimalla harjoitustilat, joiden ylläpidon hänen firmansa maksoi. Rikkilä perusti vuonna 1920 Pikatoimisto Nopea -kuljetusliikkeen, jonka tarkoitukseksi on kerrottu Voimailijoiden poikien työllistäminen ja joka tuli myöhemmin tunnetuksi Viipurin Nopea Oy:nä. Rikkiän arvellaan maksaneen Oskari Frimanin matkan Antwerpenin olympiakisoihin, kun urheilujärjestöillä raha oli tiukassa.

Uransa loppuajan Friman edusti kotikaupunkinsa seuraa. Hän kuului myös toistakymmentä vuotta Viipurin Voimailijoiden johtokuntaan, ja opasti harjoituksissa vuodesta 1916 lähtien nuorempia painijoita lajin pariin.

Kolmas Suomen mestaruus tuli Tampereella 1917 ja neljäs Viipurissa 1918. Jyväskylässä 1919, Porvoossa 1920 ja Viipurissa 1921 Friman selätti SM-paineissa kaikki vastustajansa. Hävinneiden joukossa oli entisiä ja tulevia suurkilpailujen mitalisteja.

Esimerkiksi 1920 hän käänsi SM-kilpailuissa selälleen helsinkiläiset Westerlundin veljekset Kallen ja Edvardin alle kolmessa minuutissa, ja näistäkin molemmista tuli olympiamitalisteja. Viipurin SM-finaalissa hän selätti harjoituskumppaninsa Juti Ikävalkon neljässä minuutissa, muut vastustajat nopeammin.

Oskari Friman voitti Suomen mestaruuden edelleen 1922, 1923 ja 1924. Kaikki päättyy aikanaan. Oskari voitti kymmenen Suomen mestaruutta putkeen, mutta Isossakyrössä 1925 hän jäi hopealle. Ratkaiseva ottelu seurakaveria Herman Nykästä vastaan päättyi ratkaisemattomaan. Sääntöjen mukaan laskettiin muissa otteluissa tapahtuneiden selätysten nopeus, jossa Nykänen oli parempi.

Pohjoismaiden mestaruuskilpailut aloitettiin Kristianiassa eli nykyisessä Oslossa 1918, jolloin suomalaiset eivät olleet mukana. Seuraavana vuonna Kööpenhaminassa Oskari Friman todettiin punnituksessa 10 grammaa liian painavaksi 60-kiloisten sarjaan, eikä hän saanut osallistua. Suomalaiset jupisivat "ikivanhasta vaa'asta", mutta mikään ei auttanut.

Seuraavissa Pohjoismaiden mestaruuskilpailuissa Tukholmassa 1920 ja Helsingissä 1921 Friman voitti sarjansa. Kolmas PM-kulta tuli 1923 Oslossa. "Oski" oli 20-luvun alussa niin pelätty, että esimerkiksi Helsingissä hän sai Pohjoismaiden mestaruuden kumartamalla, koska oli ainoa osanottaja sarjassa. Ruotsalainen edellisen vuoden olympiavoittaja Carl Westergren jänisti viime hetkellä, samoin Norjan ja Tanskan mestarit. He eivät uskaltaneet tulla Frimanin heiteltäväksi.

Vuoden 1916 olympiakisat jäivät maailmansodan takia pitämättä, ja Oskari Friman pääsi olympiamatolle vasta 27-vuotiaana 1920.

Antwerpenissa Oskari oli 60 kilon sarjassa musertavan ylivoimainen. Hän selätti alimmassa sarjassa Yhdysvaltojen Daniel Galleryn ajassa 2.20, Ruotsin Gottfrid Svenssonin 6.00 ja Belgian Sander Boumansin 5.25. Viimeinen vastustaja oli seurakaveri Heikki Kähkönen. Maata sai edustaa kaksi miestä sarjaa kohti, ja 60-kiloisissa molemmat suomalaiset olivat Viipurin Voimailijoista. Friman selätti hyvän kaverinsa Kähkösen ajassa 4.22. Frimanista tuli olympiavoittaja ja Kähkösestä hopeamitalisti.

Toisen olympiavoittonsa Oskari Friman sai Pariisissa 1924. Siellä painijoita kiusasi lasikattoisessa hallissa tavaton kuumuus. Lämpötila nousi jopa 50 asteeseen. Saunaan tottuneita suomalaisia kuumuus ei häirinnyt, mutta painimatolla hikisistä miehistä oli melkein mahdoton saada pitävää otetta. Huonompi painija pystyi estämään parempien otteita tehokkaasti.

Frimanin sarja oli nyt enintään 67,5-kiloiset. Hän selätti Norjan Arne Gaupsetin ajassa 8.02 ja Tanskan Holger Askehaven 6.40 minuutissa, mutta joutui painimaan Unkarin Mihály Maturan kanssa täyden ajan, joka tuolloin oli 20 minuuttia. Frimanille merkittiin kuitenkin työvoitto.

Olympiafinaalissa vastassa oli Unkarin Lajos Keresztes. Painit kestivät pitkälle yöhön, ja olympiavoittoa ratkottiin kello 4 aamuyöllä. Kumpikaan ei saanut kunnon otetta toisesta. Ottelun jälkeen Oskari tunnusti olleensa väsyneempi kuin koskaan aikaisemmin kilpamatolla. 20 minuutin painin jälkeen tuomaristo äänesti voittajasta. Äänin 3–2 Oskari Friman sai toisen olympiakultansa.

Olympiakisojen välillä Friman oli paininut kaksissa maailmanmestaruuskilpailuissa. Helsingissä 1921 hän selätti kaikki kuusi vastustajaansa nopeasti. Pisimpään matolla kesti Juti Ikävalko, mutta hänkin meni selälleen ajassa 6.57. Friman sai maailmanmestaruuden ja harjoituskaveri Ikävalko pronssin.

Oslossa 1922 Frimanille tuli takaisku. Hän selätti kaksi vastustajaa, mutta hävisi sitten Ruotsin olympiavoittajalle Carl Westergrenille ja jäi MM-neloseksi.

MM-kilpailut lopetettiin vuosikymmeniksi, ja tilalle tulivat Euroopan mestaruuskilpailut. Ne aloitettiin joulukuussa 1925 Milanossa. Friman voitti ensimmäisenä päivänä kaksi vastustajaa, mutta loukkasi jalkansa kolmannessa ottelussa ja hävisi. Ratkaiseva ottelu olympiamatolta tuttua Keresztesiä vastaan päättyi jalkavaivaisen Frimanin tappioon ja hän jäi neljänneksi.

Oskari Friman halusi otella olympiakisoissa vielä 1928. Ensimmäisissä Ruotsi-maaotteluissa 1926 ja 1927 hän voitti molemmat vastustajansa. Talvella 1928 hän voitti yhdennentoista Suomen mestaruutensa.

Olympiakarsinnoissa toukokuussa 1928 Helsingissä Oskia vaivasi korvan seudulla ollut paise, joka lääkärintodistuksen mukaan esti painimisen. Hän ei pystynyt kilpailemaan. Sarjaan sai lähettää enää yhden miehen sarjaa kohti, ja Friman jäi olympiamatkalla Suomen varamieheksi. Amsterdamissa kullan voitti edellisistä kisoista tuttu Unkarin Keresztes.

Paluumatkalla olympiakisoista Oihonna-laivalla Oskari Friman oli mukana tappelussa, jonka aloittivat juopuneet painija Vilho Pekkala ja mestarijuoksija Ville Ritola.

Painihistorioitsija, filosofian tohtori Heikki Lehmusto luonnehti suomalaisia painijoita esittelevässä teoksessaan Mies sisun ja sitkeyden (1943) Oskari Frimania: "Tukevaniskainen, jykeväleukainen, mustanpuhuva, rehevä, palleroinen pyknis-atleetikko, ujostelematon, iloluontoinen laulumies."

Lehmusto sanoo Frimanin olleen lähes sataprosenttinen syklotyymi, jolle ominaista olivat luontevuus, puuhakkuus sekä hyväntahtoinen leikillisyys.

Oskari Friman oli innokas laulumies sekä kuorossa että soolona. Hänen lempilaulunsa oli J. Alfred Tannerin lanseeraama Orpopojan valssi: "Ohdakkeist astua on orpopojan tie…". Oskia pidettiin suurena humoristina ja mukavana seuramiehenä.

Oskin tulisesta luonteesta ja temperamentista kertoo tapaus loppuvuodesta 1926. Hänet ja seurakaverinsa Aleksander Toivola kutsuttiin kilpailemaan Norjaan ja Ruotsiin. Miehet ilmoittivat tulevansa mielellään. Viipurin Voimailijoilla oli kuitenkin samana ajankohtana kansainväliset kilpailut, ja seura kielsi miehiään lähtemästä ulkomaille.

Oski ja Santtu kimpaantuivat tästä. He lähettivät sekä seuralleen että SVUL:n painijaoston johtokunnalle kirjeen, jossa kertoivat siirtyvänsä edustamaan Helsingin Kisa-Veikkoja, koska Viipurin Voimailijat haluaa hankaloittaa heidän kilpailemistaan. Miehet olivat varmasti tosissaan, mutta hanke kaatui tuon ajan sääntöihin. Niiden mukaan painijan oli asuttava vakinaisesti samalla paikkakunnalla, jonka seuraa edusti. Friman ei lopulta halunnut muuttaa Helsinkiin ja jatkoi Viipurin Voimailijoiden edustamista.

Kolmien olympiakisojen jälkeen Oskari Friman oli 35-vuotias. Hän päätti huippupainijan uransa ja alkoi yhä innokkaammin opastaa nuorempia painijoita. Vuonna 1931 hänet valittiin Ruotsin painijoiden päävalmentajaksi ja hän muutti Göteborgiin. Arvaatte varmaan seurauksen. Suomi oli hallinnut painia 1920-luvun olympiakisoissa, mutta Los Angelesissa 1932 Ruotsi oli paras maa saatuaan mitaleja enemmän kuin Suomi.

Suomen Painiliitto reagoi ainoalla mahdollisella tavalla. Olympiakisojen jälkeen Oskari Friman kutsuttiin Suomen painijoiden päävalmentajaksi. Seuraavan vuoden EM-kilpailuissa Suomi palasi painin ykkösmaaksi ohi Ruotsin.

Lokakuun 16. päivänä 1933 Friman osallistui Helsingissä Suomen Painiliiton vuosikokoukseen, jossa hänet valittiin liiton johtokuntaan. Seuraavana iltana hän Viipurissa lähti seuransa harjoituksiin. Hänellä oli tarkoitus painia marraskuussa 25-vuotisjuhlakisoissaan. Salilla hän tunsi vointinsa huonoksi ja hänet vietiin sairaalaan. Hän kuoli aamulla 18. lokakuuta 1933.

Sydäninfarkti vei painijan 40-vuotiaana. Lääkärit arvioivat, että kilpailu-uran aikana kymmeniä kertoja tapahtunut painon pudotus eli laihduttaminen lyhyessä ajassa ennen merkittäviä kilpailuja oli ehkä rasittanut sydäntä liikaa. Tuohon aikaan kiloja pudotettiin hikilenkillä ja saunan löylyissä jopa tuntikausia istuen; lääketieteellisiä keinoja nesteen poistamiseen ei vielä tunnettu. Reilua vuotta ennen Frimania oli vastaavalla tavalla kuollut Jussi Salila, joka oli myös vuoden 1921 maailmanmestari.

Frimanin hautajaisista tuli suuri surujuhla. Hänen hautajaissaattoaan Viipurin kaduilla seurasi tuhansia järkyttyneitä viipurilaisia. Oskari haudattiin Sorvalin hautausmaalle. Tapaus oli sikälikin historiallinen, että Friman oli ensimmäinen kuollut suomalainen olympiavoittaja.

Viipurin Voimailijoiden kilpailut muuttuivat Oskari Frimanin muistokilpailuiksi. Kilpailuissa Oskarin 16-vuotias poika Pentti otteli urallaan ensimmäistä kertaa ja selätti alokassarjassa kaikki vastustajansa isänsä muistoa kunnioittaen. Pentti paini SM-hopean 1940 ja SM-pronssin 1941, mutta koki sankarikuoleman jatkosodassa kesällä 1942.

Frimanin perhe joutui taloudellisiin vaikeuksiin Oskarin kuoleman jälkeen. Hänen leskensä Olga Friman lähetti kolme vuotta miehensä kuoleman jälkeen Suomen Painiliitolle kirjeen. Hän kauppasi miesvainajansa arvokkaimpia palkintoja. Hän oli valmis myymään Oskarin kaksi olympiakisojen kultamitalia, MM-mitalin, kolme PM-kultamitalia ja yksitoista SM-kultamitalia. Rahallinen pyyntö oli 10 000 markkaa, nykyrahassa runsaat 3 000 euroa.

Pyyntö ei ollut helppo. Olga Friman kirjoitti: "Suoraan sanoen on minun tietysti vaikea näitä rahasta tarjota. Jos olisin rikas ja omaisin hyvän taloudellisen aseman, mieluummin jättäisin nämä muistona ilman rahaa, mutta nykyisessä tiukassa asemassa rahaan nähden olen pakotettu näin tekemään."

Painiliiton puheenjohtaja Viktor Smeds vastasi, että liitolla ei valitettavasti ole varoja palkintojen ostamiseen.

Seuraavaksi Olga Friman tarjosi miehensä palkintoja Viipurin Voimailijoiden ostettavaksi. Arkistot eivät kerro, miten kaupassa kävi. Jos seura osti arvokisamitalit, ne saattoivat kadota talvi- ja jatkosodan melskeissä.

Oskari Frimanin olympiakultamitalien kohtalosta ei ole tietoa. Niitä ei ole ainakaan Suomen Urheilumuseossa Helsingissä. Siellä kaksinkertaisen olympiavoittajan muistona on vain yksi jälkiruokalusikka.

Oskarin nuorempi veli, vuonna 1915 syntynyt sosiaalineuvos Einar "Jere" Friman kuului vuosikymmeniä Suomen ja TUL:n johtaviin järjestömiehiin. Hän toimi muun muassa painituomarina olympiakisoissa 1952 ja 1956, Suomen joukkueen apulaisjohtajana Melbournessa 1956 ja Olympiakomitean hallituksessa useaan otteeseen sekä johti pitkään TUL:n liittoneuvostoa.

Mielenkiintoinen detalji: Oskari Frimanin veljenpoika, filosofian tohtori ja professori Jukka Ammondt sai takavuosina kuuluisuutta laulamalla levyjä latinaksi ja sumeriksi. Vuonna 1971 hän oli vienyt judon SM-pronssin sukunimellä Riiluoto, johon hänen isänsä oli Friman-nimen vaihtanut.

Viipurin Sorvalin hautausmaa metsittyi sotien jälkeen. Sitä ryhdyttiin kunnostamaan muutama vuosi sitten. Metsän keskeltä löytyi hautamuistomerkkejä, muun muassa Oskari Frimanin murjottu hautakivi. Nykyviipurilaiset urheilumiehet innostuivat kaksinkertaisen olympiavoittajan muistosta, ja nyt Viipurin Sorvalissa on komea Oskari Frimanin muistomerkki.