Urheilutapahtumien palkinto- ja muissa seremonioissa on koettu monenlaisia töppäyksiä ja muita kummajaisia, joita ei yleensä ole korjattu jälkikäteen. Toisinaan syyllisiä mokiin ovat järjestäjät, toisinaan urheilijat. Ja vaikka suomalaisia pidetään hyvinä kilpailujen järjestäjinä, on mokia nähty ja kuultu myös täällä.

Vaikeasti ylitettävään virheyhdistelmään ovat kuitenkin yltäneet järjestelmällisinä pidetyt saksalaiset Berliinissä 1936: ranskalainen vapaapainija Emile Poilvé joutui vastaanottamaan olympiakultamitalinsa Turkin kansallislaulun soidessa ja Egyptin lipun noustessa salkoon.

Italialaisia ei pidetä kovin kiireisinä eikä suunnitelmallisina, mutta talvella 1956 Cortinan olympiakisoissa kahden miehen rattikelkkailun mitalit jaettiin alkuperäisen suunnitelman mukaan – ja ennen kilpailun päättymistä. Laji oli ohjelmassa perjantaina, jolloin ehtivät kuitenkin laskea vain A-ryhmään päässeet eli harjoitusten nopeimmat. B-ryhmän laskut siirtyivät pimeyden takia sunnuntaille, mutta mitalit jaettiin suunnitellusti lauantaina.

Suomalaiset menettelivät juuri päinvastoin Ville Ritolan olympiamitalien kanssa. Ennen vuotta 1932 ja nykymuotoisia palkintojenjakoja mitalit annettiin maiden urheilupomoille, joiden tehtävänä oli hoitaa ne urheilijoille. USA:ssa asunut Ritola sai 3000 metrin joukkuejuoksun kultamitalinsa Pariisin kisoista 1924 vasta 38 vuotta myöhemmin, ja vuoden 1928 mitalitkin viipyivät kymmeniä vuosia.

Helsingin olympiakisoissa 1952 kalpamiekkailun henkilökohtaisen kilvan mitaliseremonia pääsi alkamaan suunniteltua myöhemmin, koska orkesteri oli katsomassa jalkapallo-ottelua.

Vuoden 1960 talviolympiakisoissa naisten viestinhiihdon kultamitalit erehdyksessä suomalaisille ja pronssit ruotsalaisille, vaikka Ruotsi oli voittanut kilvan ja Suomi jäänyt kolmanneksi. Palkintojenjaon jälkeen joukkueet korjasivat asian vaihtamalla mitalinsa. Tavallaan erityisen noloa tapauksessa oli se, että mitalien jakajana oli Ruotsin prinssi Bertil.

Suomalaisnaisten hiihdettyä viestin olympiapronssia 2010 kävi niin, että sambialainen KOK:n jäsen Patrick S. Chamunda antoi mitalit väärässä järjestyksessä – niin, että mitalinsaaja oli aina eri henkilö kuin kuuluttajan ilmoittama.

Kun Ruotsi ja Suomi päätyivät tasapisteisiin MM-jääpallossa Neuvostoliitossa 1965, järjestäjät tulkitsivat sääntöjä väärin, minkä seurauksena Suomen kapteeni Olavi Varma oli palkintojenjaossa pronssikorokkeella, vaikka kolmas sija kuului Ruotsille ja nelostila Suomelle. Täysin syytön tapaukseen ei tosin ollut Varmakaan, joka pyrki mitalipallille Ruotsin kapteenin Ulf Fredinin tavoin.

Soulin olympiakisoissa 1988 tuli naisten 1500 metrin juoksussa toisena maaliin Lailute Baikauskaité ja kolmantena niin ikään Neuvostoliittoa edustanut Tatjana Samolenko. Järjestäjien sekaannus kuitenkin johti siihen, että palkintojenjaossa Samolenko kuulutettiin hopea- ja Baikauskaite pronssimitalistiksi. Juoksijat ottivat mitalinsa hämmentyneinä – myöhemmin tulokset ja mitalienjako korjattiin todellisuutta vastaaviksi.

Todella erikoinen tapaus koettiin Melbournen olympiakisojen moukarinheitossa 1956, kun katsomosta tullut tuntematon mies jakoi mitalit, vaikka tehtävä oli annettu KOK:n puheenjohtajalle Avery Brundagelle.

Kahden miehen rattikelkkailussa 1964 ottivat olympiahopeaa Italian edustajat Sergio Zardini ja Romano Bonagura, joista jompikumpi ei päässyt lainkaan mitalienjakoon turvamiesten tiukkuuden takia. Menettelyn taustalla oli Persian shaahin paikallaolo.

Suomen voitettua salibandyssä miesten EM-kultaa Zürichissä 1995 annettiin joukkueelle naisten kultamitalit. Kun vuoden 2012 MM-jääkiekon yhteydessä jaettiin suomalaisille miesten MM-kultapelaajille mestaruussormukset, listaan oli lipsahtanut Tero Lehterän sijasta Janne Laukkasen nimi. Muiden saavutustensa johdosta paikalla ollut Laukkanen meni kutsuttaessa lavalle ja pujotti sormuksen sormeensa. Lehterä ei ollut tapausta todistamassa, koska oli valmistautumassa kisatelevisiointien asiantuntijan hommiinsa, ja sai sormuksen myöhemmin Laukkaselta.

Erittäin tunnettu tapaus koskee kesäolympiakisoja 1912, kun Suomen jalkapalloilijat voittivat Venäjän 2–1. Koska Suomi oli osa Venäjää ja vailla omaa lippua, salkoon nostettiin pelin jälkeen hävinneen maan eli Venäjän lippu. Tukholmalaiset järjestäjät selvensivät tilannetta tekstillä ”Finland vunnit” (Suomi voittanut).

Kun Englanti hävisi Unkarille jalkapallomaaottelun tuloksella 3–6 Wembleyllä 1953, stadionilla käytettiin neljä vuotta aiemmin toisenlaisella korvattua Unkarin lippua.

Turussa 1997 järjestetyissä 22-vuotiaiden yleisurheilun EM-kisoissa vääriä lippuja nousi salkoihin ilmeisesti useammankin palkintojenjaon yhteydessä.

Ampumisen MM-kisoissa Lahdessa ja Hollolassa 2001 oli muun muassa Yhdysvaltain lippu ja olympialippu nostettu kisa-alueen lippurivistöön väärin päin, ja mitaliseremonioissa onnistuttiin tekemään monenlaisia erheitä – esimerkiksi se, että saman lajin mitalistien kotimaiden liput olivat kaikki erikokoisia.

Kun Erika Salumäe oli pyöräillyt olympiakultaa 1992, palkintojenjaossa töpättiin sen verran, että Viron sinimustavalkoinen lippu nousi salkoon ylösalaisin.

Keke Rosbergin sijoituttua kolmanneksi Saksan Grand Prix’ssä Hockenheimin radalla 1982 palkintojenjaossa nostettiin salkoon punavalkoinen ”Suomen lippu”. Turkin osakilpailun järjestäjät taasen nostivat Kimi Räikkösen voittaman kisan palkintojenjaossa 2005 Suomen lipun salkoon väärin päin – pystyasennossa olleessa lipussa risti oli maata kohti.

Toisenlainen lippuerhe oli se, että Mika Häkkisen ensimmäisten F1-autoilun MM-osakilpailuvoittojen jälkeen salkoon nousi leijonavaakunalla varustettu valtiolippu normaalin Suomen lipun sijasta. Mikko Hirvosen sijoituttua toiseksi Argentiinan rallissa 2011 tapahtui vastaava töppäys – täydennettynä sillä, että lippu nousi salkoon väärin päin.

Naisten olympiajalkapallon ottelu Pohjois-Korean ja Kolumbian välillä Glasgow’ssa 2012 viivästyi tunnin verran, koska pohjoiskorealaiset suivaantuivat siitä, että valotaululle ilmestyi heidän oman maansa lipun sijasta Etelä-Korean lippu.

Lassi Parkkisen ja Pentti Lammion otettua 1948 Sankt Moritzissa 10 000 metrin luistelussa olympiakisojen hopeaa ja pronssia salkoon nousi mitalienjaossa vain yksi Suomen lippu. Vastaavaa tietoa on kerrottu myös samojen kisojen yhdistetystä (Heikki Hasu voittaja ja Martti Huhtala kakkonen), mutta alkuperäislähteiden mukaan tähän palkintojenjakoon sentään löydettiin toinenkin Suomen lippu – Maamme-laulu sen sijaan jäi soittamatta kadoksissa olleiden nuottien takia. Samasta syystä ei Hannes Kolehmaiselle soitettu samaa laulua olympiamaratonvoiton jälkeen 1920.

MM-sarjaan kuuluneessa Akropolis-rallissa 1980 suomalaisajajat ottivat kolmoisvoiton, mutta nytkin salkoon saatiin vain yksi Suomen lippu. Melkein yhtä huonosti kävi Tanskassa 2000, kun Herlevit Pekka ja tämän lapset Matti ja Johanna ottivat EM-traktorivedon kolmoisvoiton Pro Stock -luokassa – järjestäjät löysivät vain kaksi kunnollista Suomen lippua sekä yhden pienen ja repaleisen.

Vakioautojen ratakilpailujen MM-sarjan Brasilian osakilvan järjestäjät Curitibassa 2007 puolestaan antoivat Andy Priaulx’lle Ranskan eivätkä Ison-Britannian lippua. Jonkinlaisesta puolustuksesta käy se, että kummankin lähdön kakkoseksi sijoittuneen Priaulx’n synnyin- ja asuinpaikka ovat Guernseyn saarella Britannian ja Ranskan välissä.

Ruotsalainen Ragnar (Ragge) Lundberg saavutti Brysselissä 1950 seiväshypyn EM-kullan. Palkintojenjaossa soitettiin ensin Islannin ja sitten Suomen kansallislaulua – ei sen sijaan lainkaan ruotsalaisten omaa Du gamla, du fria -hymniä. Reilua vuotta aiemmin suomalaiselle Pauli Vainiolle oli Tšekkoslovakiassa soitettu mäkihypyn akateemisen maailmanmestaruuden kunniaksi Norjan kansallislaulu.

Tokiossa 1964 maratonin olympiavoittaja Abebe Bikila sai kuulla Japanin kansallislaulun, koska järjestäjät eivät löytäneet Etiopian hymniä.

Helsingin olympiakisoissa 1952 australialainen Marjorie Jackson sai 100 metrin juoksun voitettuaan kuulla vain Australian emämaan Ison-Britannian kansallislaulun. Sen sijaan myöhemmin samoissa kisoissa 80 metrin aidat voittaneen Shirley Strickland-de la Huntyn kunniaksi soitettiin sekä Australian että Ison-Britannian hymnit. Luxemburgilaista 1500 metrin juoksun voittajaa Joseph Barthel puolestaan ”kunnioitettiin” esityksellä, joka ei muistuttanut läheisesti mitään kansallislaulua. Soittokunnalla ei ollut Luxemburgin hymnin nuotteja, joten tilanne hoidettiin improvisoidulla esityksellä.

Kun Suomi ja Sveitsi kohtasivat ensimmäistä kertaa salibandymaaottelussa vuonna 1990, alkuseremonioissa soitettiin Ison-Britannian kansallislaulu Sveitsin laulun sijasta. Selitykseksi on annettu se, että järjestäjien ostama kansallishymnejä sisältänyt levy oli iäkäs ja ajalta, jolloin Sveitsillä oli sama kansallislaulu kuin Isolla-Britannialla.

Salibandyn ensimmäisissä MM-kisoissa Ruotsissa 1996 joutuivat virolaiset kuulemaan avausottelunsa alla Latvian hymnin. Tilanne ei ihan heti korjaantunut, sillä ennen oikean laulun saamista oli etelänaapureillemme tarjottu ottelujen alla myös Tanskan laulua ja tämän jälkeen hiljaisuutta.

Saman lajin miesten MM-kisojen Suomi–Venäjä-ottelun alla Sveitsissä 2012 tekniikan pettäminen esti kansallislaulujen soittamisen nauhalta, ja joukkueiden piti laulaa itse. Suomalaisista homman hoiti pelaaja Tatu Väänänen, joka esitti Maamme-laulun ilman säestystä.

Kun Janne Holmén voitti maratonjuoksun EM-kullan Münchenissä 2002, palkintojenjaossa kuultiin Viron hymni, ja sama erhe on tapahtunut myös Jukka Keskisalon voitettua estejuoksun Euroopan mestaruuden Göteborgissa 2006, Suomen pelatessa MM-jääkiekkoa Moskovassa 2007, Tero Pitkämäen MM-keihäskullan jälkeen Osakassa 2007, Janne Ahosen voitettua Keski-Euroopan mäkiviikon 2008 sekä miesten jalkapalloilun Ruotsi–Suomi-ottelun alkuseremonioissa Tukholmassa 2009. Viron kansallishymnin sävel on toki sama kuin Maamme-laulun, mutta Mu isämaa -kappaleessa ei säkeistön loppua toisteta toisin kuin Suomen hymnissä.

Suomalaiset eivät ole vaatineet palkintoseremonian uusimista väärän kansallislaulun takia, mutta kiinalainen Liu Xiang toimi toisin MM-hallikisoissa Valenciassa 2008, kun järjestäjät soittivat ensin Chilen hymnin. Sinnikkyys tuotti uuden palkintojenjaon 10 minuutin kuluttua – ja tällä kertaa oikean hymnin kera.

Nuorten talviolympiapäivillä Sotkamossa 2001 pikaluistelun voittaneen Alessandro Magnabloscon kunniaksi soitettiin aivan väärän maan kansallislaulu. Palkintojenjako otettiin uusiksi pari päivää myöhemmin, koska Alessandron haluttiin saavan kuulla oikean eli Italian hymnin.

DDR sulautui Saksan liittotasavaltaan syksyllä 1990, mutta tämän jälkeenkin Itä-Saksan kansallislaulu on soitettu vahingossa ainakin kahdesti nuorten maailmanmestaruuden kunniaksi: kelkkailussa 1993 ja pyöräilyssä 1997.

Tampereella vuonna 1989 käydyn Suomien ja Neuvostoliiton miesten välisen lentopallomaaottelun aloitusseremonioissa taasen kuultiin Suuren ja mahtavan sijasta Tšekkoslovakian kansallislaulu.

Kun belgialainen Wim Elyn oli ottanut voimanoston MM-kultaa Porissa 1995, hän joutui palkintojenjaossa kuuntelemaan Julio Iglesiaksen laulua. Kisajärjestäjien mukaan syy oli Belgian joukkueenjohdossa, jonka tuoman kasetin piti päällyksen mukaan sisältää kansallislaulu, mutta todellinen sisältö olikin aivan muuta. Elyn itse totesi naureskellen voittaneensa arvokisoissa viidesti muttei vielä kertaakaan kuulleensa mitaliseremonioissa oman maansa hymniä.

Hieman toisenlaisen virheen suomalaiset tekivät jalkapallon EM-karsintaottelun alkuseremonioissa Tampereella 2007; soittivat vastustajamaa Kazakstanin aiemman kansallislaulun. Yhdeksän vuotta aiemmin Slovakiassa Suomen maajoukkuetta oli juhlistettu alkuseremonioissa Saksan hymnillä.

Kahden sortin ihmeellisyyksiä koettiin jääkiekon maailmanmestaruuden ratkettua Moskovassa 1957. Ruotsin kansallislaulua ei voitu soittaa äänentoistolaitepulmien takia, ja puolustaja Lasse Björn valitsi joukkueen laulettavaksi Helan går -juomalaulun, jonka arveli kaikkien pelaajien muistavan.

Jääkiekon Euro Hockey Tourin Suomen-turnauksessa syksyllä 2010 kuultiin Venäjä–Ruotsi-ottelun seremonioissa Venäjän kansallislaulun sijasta IVYn hymni. Saman lajin MM-kisaottelun jälkeen Tampereella 2003 soitettiin Tanskan joukkueelle USA:sta saavutetun 5–2-voiton kunniaksi kansallislaulun sijasta kuningattarelle tarkoitettu hymni.

Toisinaan suomalainen on epäonnistunut myös oman maansa kansallislaulun soittamisessa. Suomen miesten koripallomaajoukkueen pelimatkalla USA:ssa oli kakkosvalmentaja Hannu Ahoselle annettu tehtäväksi tuoda Maamme-laulun sisältänyt kasetti. Kun kasettia käytettiin ensimmäisen kerran ottelun alkuseremonioissa, kaiuttimista tulvahtikin Porilaisten marssi.

Olli Tuominen voitti squashin Euroopan mestaruuden Helsingissä 2012, mutta saavutuksen kunniaksi alkoi ensin soida Espanjan kansallislaulu.

Liettuassa vuonna 2011 pelatuissa miesten koripallon EM-kisoissa Suomen ja Venäjän välisen ottelun alla saatiin kummankin maan oikea kansallislaulu soitettua vasta kolmannella yrityksellä. Suomelle tarjottiin ensin Viron hymniä ja Venäjälle IVYn käyttämää sävelmää.

Melbournessa kävi loppuvuonna 2003 niin, että ennen tenniksen Davis Cupin finaaliotteluja soitettiin Espanjan joukkueelle maan yli 60 vuotta aiemmin käytöstä poistettu kansallislaulu. Kalle Palanderin voitettua Sestrieressä 2004 maailmancupfinaalin suurpujottelussa italialaiset soittivat palkintojenjaossa Australian kansallislaulun. Kaksi päivää aiemmin sama erhe oli tapahtunut niin ikään Italiaan kuuluvassa Bardonecchiassa Risto Mattilan voitettua lumilautailun halfpipessa maailmancupin osa- ja kokonaiskilpailun.

Espanjalainen Alberto Contador joutui aluksi kuuntelemaan Tanskan kansallislaulua voitettuaan pyöräilyn Ranskan ympäriajon 2009.

Monikin urheilija on syystä tai toisesta ollut poissa saavuttamansa mitalin jakoseremoniasta. Olympiakisoissa näin on käynyt ainakin kahdelle suomalaiselle. Pekka Niemi ylsi enintään 100-kiloisten painonnostopronssiin B-ryhmässä kilpaillen 1984 ja oli illalla ennakkoon arvioiden paremman ryhmän nostaessa seuraamassa yleisurheilua. Normaaliin mitaliseremoniaan Niemeä ei siis saatu, mutta hänelle järjestettiin oma mitalienjako seuraavana päivänä. Tuolloinkin homma onnistui vasta toisella yrityksellä, koska 110 kilon sarjan mitalienjaon yhteydessä Niemen mitalia ei ollut paikalla.

Selkeästi kadoksissa sen sijaan oli vapaapainikultaa Lontoossa 1948 ottanut Lenni Viitala. Virallinen syy hänen puuttumiseensa palkintojenjaosta oli eksyminen metrossa, mutta useiden lähteiden mukaan Viitala oli tutustumassa suurkaupungin vilkkaaseen yöelämään Sohon suunnalla.

Useampikin mies on epähuomiossa kuunnellut palkintojenjaossa kansallislaulun lakki tai hattu päässä. Tunnetuin tapaus lienee 800 metrin juoksun olympiakultaa 1972 voittanut David Wottle, joka kaiken lisäksi kättä sydämen kohdalla pitäessään peitti vahingossa asussaan olleen USA:n lipun.

Päähineen poistaminen on unohtunut myös Jugoslaviaa edustaneelta Matjaž Debelakilta suurmäen pronssin jälkeen talviolympiakisoissa 1988 ja yhdysvaltalaiselta pituushyppääjä Mike Powellilta maailmanmestaruuden yhteydessä 1991. Olympiakisojen freestylehiihdon kumparelaskun seremoniassa 2010 pipon poistamisen unohtivat sekä ykkönen että kolmonen – Alexandre Bilodeau Kanadasta ja Byron Wilson USA:sta.

Kolme miestä on vannonut kesäolympiavalan lakki tai hattu päässä, mutta näissä ei oikein voi puhua erheistä. Aitajuoksija Donald Finlay käytti Lontoossa 1948 armeijan asuun kuulunutta lakkia, ja sotilaspuku oli päällä myös Henri Saint Cyrillä Tukholman ratsastuskisoissa 1956. Maileri John Landy on ainakin itse kertonut vannoneensa valan Melbournessa 1956 hattu päässä, koska hänen nimenomaan käskettiin tehdä niin.

Kun Sotkamon Jymy juhli miesten pesäpallon SM-kultaansa jo perinteeksi muodostuneella kylvyllä Sapsojärvessä 2011, useampikin joukkueen jäsen pudotti mitalinsa järveen niin, että talteen jäi vain nauha. Huolimattomat yksilöt saivat tilalle uudet ”lätkät”.

Vastaavaa mitalien pudottelua on tapahtunut myös olympiasoudussa 1956, kuten tämän lehden sivulta 42 voi lukea.

Monien muistissa lienee se, kuinka 200 metrin juoksijat Tommie Smith (kultaa) ja John Carlos (pronssia) protestoivat Méxicon olympiakisoissa 1968 mustien asemaa Yhdysvalloissa nostamalla kansallislaulun aikana ylös mustaan hanskaan verhotun nyrkin. Kilvan hopeaa saavuttanut australialainen Peter Norman tuki kultamitalisti Smithiä ja pronssimies Carlosoa kantamalla rinnassaan Human Rights -ihmisoikeusjärjestön valkoista nappia. Toisenlaisen vastalauseen samasta asiasta toteuttivat Méxicossa 400 metrillä kolmoisvoiton ja 4 x 400 metrillä kullan saavuttaneet yhdysvaltalaiset, joilla oli mitalienjaossa mukana mustat baskerit.

Rotuongelmaa protestoivat myös 400 metrillä kullan ja hopean vieneet Vince Matthews ja Wayne Collett, jotka rupattelivat keskenään kädet lanteilla Münchenin olympiakisoissa 1972.

Vuoden 1992 olympiakisoissa painonnoston 82,5 kilon sarjassa kolme parasta ylsivät samaan tulokseen. IVYä edustanut Ibrahim Samadov oli näistä painavin ja jäi siis kolmoseksi. Samadov sydämistyi tapahtuneesta niin, että heitti mitalinsa pois ja lähti palkintopallilta kesken mitalienjaon. Rangaistuksena huonosta käytöksestä KOK riisti Samadovilta mitalin ja kansainvälinen painonnostoliitto rapsautti elinikäisen kilpailukiellon.

Lillehammerissa 1994 USA:n Cathy Turner voitti naisten lyhyen radan luistelun 500 metrin olympiakullan melkoisen kovien otteiden avulla. Kakkoseksi jäänyt kiinalainen Zhang Yanmei paiskasi vastalauseena kukkakimppunsa maahan kesken mitaliseremonian muttei saanut tempauksestaan kummempia rangaistuksia.

Olympiakisojen avajaisissa 1920 tehtiin sama virhe kuin Hockenheimissa 1982: salossa oli punavalkoinen ”Suomen lippu”. Antwerpenissa lippu kuitenkin vaihdettiin suomalaisten vaatimuksesta viime tingassa jostain löydettyyn oikeaan.

Talvella 1928 Sankt Moritzin avajaisissa olympialippu nousi salkoon vasta toisella yrityksellä; ensimmäisellä kerralla se oli pudonnut maahan nyörin katkettua. Sarajevon kisojen avajaisissa 1984 olympialippu nostettiin salkoon väärin päin, kolme rengasta ala- ja kaksi ylärivissä.

Oslon talviolympiakisa-avajaisissa 1952 Norjan prinsessa Ragnhild – kautta aikain ensimmäinen nainen, joka oli saanut tehtäväkseen olympiakisojen avaamisen – ei hermostuksissaan muistanut lainkaan lausua varsinaisia avaussanoja. Saman vuoden kesällä Helsingissä presidentti J. K. Paasikivi teki pienemmän virheen: avasi nykyajan viidennettoista olympiakisat, vaikka hänen olisi kuulunut puhua viidennentoista olympiadin kisoista; kesäolympialaisten järjestysnumeroihinhan lasketaan myös pitämättä jääneet kisat. Presidentti Ronald Reagan taasen avasi kesällä 1984 Los Angelesin kisat virallisista ohjeista poikenneella sanajärjestyksellä.

Helsinkiin 1952 tuotiin kisatuli, joka oli yhdistetty Kreikassa sytytetystä ja Pallastunturilta lähteneestä tulesta. Keskiyön auringon olympiatulen Pallastunturilla sytytti virallisesti metsäneuvos Jarl Sundquist, mutta tiettävästi todellinen sytyttäjä oli pressun alla ollut Jaakko Nortimo ja sytyttämisvälineenä tulitikku – Sundquistin käyttämä polttopeili kun ei ollut riittävän varma keino hämärässä säässä.

Olympiatuli on vuosien varrella sammunut useita kertoja. Toisinaan tilanne on korjattu varatulen avulla ja toisinaan muilla keinoin. Päästadionilla kesken kisojen tuli on sammunut ainakin talvella 1960 Squaw Valleyssä ja kesällä 1976 Montrealissa. Jälkimmäisellä kerralla katosateen aiheuttaman tilanteen korjasi paikallinen rakennustyömies tupakansytyttimen avulla.

Kesäkisatulen 1992 ensimmäinen kuljettaja, kreikkalainen moukarinheittäjä Savvas Saritzoglu, puolestaan pihisti soihdun ja tulen väittäen joutuneensa varkauden uhriksi. Parin viikon kuluttua omatunto kuitenkin alkoi kolkuttaa, ja Saritzoglu tunnusti varkautensa.

Olympiavalan vannominen on tuottanut hankaluuksia yhdelle jos toiselle. Kenties kuuluisin takertelija on ollut aitajuoksija Edwin Moses, joka joutui Los Angelesissa 1984 toistamaan yhden kohdan kolmeen kertaan.

Olympiaseremonioissa on nähty muitakin kuokkavieraita kuin edellä mainittu moukarimitalien jakaja. Helsingin kisojen avajaisissa radalle juoksi saksalainen Barbara Rotbraut-Pleyer, jonka tarkoituksena oli puhua rauhan puolesta, mutta mikrofonin ääreen hän ei päässyt. Rooman kisojen avajaisissa 1960 tuntematon mies juoksi kierroksen likaisissa urheiluhousuissa, ja Montrealin 1976 päättäjäisissä nähtiin alaston viuhahtaja.

Suomalaiset puolestaan olivat ihmeissään Münchenissä 1972, kun avajaisissa joukkueen perässä marssi tuntematon mies, josta ei sen koommin kuultu. Tässäkin tapauksessa kyseessä oli ilmeisesti vedonlyöjä.

Rooman olympiakisojen 1960 jälkeen olympiasääntöihin liitettiin pykälä, jonka mukaan avajaismarssiin osanottajilla ei saa olla mukanaan mm. kameroita. Tätä sääntöä ei ole noudatettu kovinkaan tunnollisesti, mutta rangaistuksia kamerankäyttäjille KOK ei ole antanut.