Huomenna ei sitten enää tarvitse mennä töihin. Työnantaja ilmoitti, että poissaoloja on nyt tullut tarpeeksi. Selitykset on selitetty ja työsuhde on purettu. Sunnuntaina viimeinen työpäivä, sitten työttömyyskortistoon.

Kuka sitä nyt tällaista vanhaa juoppoa enää töihin ottaisi? Ammattitaito on toki tallella, mutta viina on viime vuosina maistunut turhan hyvin. Vähempikin olisi riittänyt. Rokulipäiviä tuli ja rokulipäiviä meni. Voihan sitä freelancerina kirjoitella, kyllä minä juttuja osaan tehdä, vetäviäkin.

Edessä on kesä, pidän vähän lomaa. Nythän se kyllä on niin sanottua omaa lomaa, kukaan ei maksa siltä ajalta palkkaa. No, lopputiliin tuli tietysti pykälien mukaan vähän ylimääräistä, kyllä minä pärjään. Muijasta eroaminen pari vuotta sitten meni hyvin, kun lusikat jaettiin niin minulle jäi ihan mukavasti tavaraa ja meidän kesämökki. Siellä kesä menee mukavasti. Välillä käyn jotain urheilujuttuja katsomassa ja tarjoan juttuja lehdille.

Nyt on viimeinen työvuoro Sanomissa alkamassa. Sunnuntai, ja iltavuoro. Luottivat sen verran, että sain vielä kunnon työkeikankin. Sanoin siinä irtisanomispalaverissa, että työni hoidan loppuun asti kunnolla.

SVUL:n Suurkisat Olympiastadionilla, viimeinen päivä. Varmaan komeita voimistelunäytöksiä ja herrojen suureellisia puheita. Helppo keikka. Rutiinijuttuja. Pari isoa ja komeaa voimistelukuvaa ja ympärille vähän tekstiä. Puheista kainalojuttu, jos ei tule aihetta ihan pääjutuksi. Tuskin tulee.

Kalle ottaa Stadikalla kuvat ja Veijo hoitaa puheista jutut. Minä keskityn voimistelunäytöksiin. Lupasin myös hoitaa sivun taiton, Veijo pääsee illalla ajoissa kotiin muijansa luo.

Toimitussihteeri evästää ennen Stadikalle lähtöä:
– Sinulla on koko sivu käytettävissä. Siihen ei tule muualta juttua. Veijo tekee ennen kotiinlähtöä valmiiksi vinkin premille. Sinun ei tarvitse sitä pohtia. Hehkuta niitä voimistelunäytöksiä, tuhansia jumppaajia samaan aikaa nurmikolla. Kallelta saa varmaan hyviä kuvia.

Toimitussihteerin kanssa rupatellaan niitä näitä. Hän sanoo, että viimeisenä iltaan jää toinen toimitussihteeri Repa, joka tarkistaa että kaikki on kondiksessa sivujen mennessä painoon. Minä sanon, että minun sivuni tulee varmaan hyvissä ajoin, muut urheilusivut voivat jäädä myöhäänkin näin sunnuntai-iltana.

Toimitussihteeri toivottaa minulle satiirisesti työn iloa. Tietäähän se totta kai, että minut on irtisanottu, tänään viimeinen työkeikka.

Juuri kun olen lähdössä ovelle ja kohti Stadikaa, toimitussihteeri kysäisee vielä:
– Muistatko kun Eino teki pari vuotta sitten juttua siitä cupin finaalista? Siinä oli Einon uran katko lähellä!

Muistinhan minä. Kyllä sellaiset jutut jäävät mieleen. Urheilutoimituksessa asiasta puhuttiin monta viikkoa ja juttu levisi tietysti myös latomon puolelle. Pomoille ei kerrottu.

– Minulla on työhuoneen kaapissa vedos siitä sivusta muistona vieläkin. Näytän sitä joskus vieraille, sellaisena esimerkkinä. Minähän olin silloin viimeisenä vuorossa ja tarkistin ne sivut. Oli se ihan lähellä, että ei mennyt lehteen.

Eino on vähän samanlainen juoppo kuin minäkin. Tilanteen tullen juuttuu lasin ääreen ja muu unohtuu mukavassa seurassa. Hän oli menossa lokakuisena sunnuntaina jutuntekoon jalkapallon cupin finaaliin Stadikalle. Kylmää ja vesisadetta sunnuntaina illalla. HJK ja Haka.

Eikka ajoi ratikalla Töölöön hyvissä ajoin. Ajatteli ottaa Messuravintolassa yhdet, ihan lämpimikseen. Katsomossa olisi joka tapauksessa kylmä.

Messuravintolassa oli tietysti paljon tuttuja, jalkapalloväkeä ja muutakin porukkaa. Eino jäi niin sanotusti suustaan kiinni, ja tilasi toisenkin lasillisen. Ehtisihän sitä katsomoon, ja voittaa se Klubi joka tapauksessa.

Seura oli mukavaa, ja sade piiskasi kapakan ikkunaa. Tuulikin vinkui niin vietävästi. Kaverit kuunteli Eikan juttuja ja tilasi toimittajalle kolmannen ja neljännenkin. Eino katsoi kelloa ja oli lähdössä, peli oli jo alkanut, mutta kaverit toppuutteli: ”Kerro vielä pari juttua siinä Pahlmanista, sinähän tunnet sen hyvin. Ja minkäslainen kaveri oikeastaan se on boksari Ask, tunnethan sinä senkin.”

Eino mietti, että piruako sitä oikeastaan sinne kylmään ja märkään katsomoon lähtee. Onhan noita pelejä nähty ja näkee jatkossakin. Odotellaan täällä Messuravintolassa rauhassa. Pelin jälkeen tänne tulee porukkaa pilvin pimein. Jututan niitä sitten ja skrivaan jutun.

Toimitussihteeri muisti tapauksen hyvin, hän oli silloin illalla työvuorossa:
– Pelin jälkeen raflaan alkoi tunkea porukkaa. Se perkeleen Jaska sattui tulemaan Eikan pöytään. Kavereilla oli molemmin puolin jotain hampaankolossa. Eikka ei oikein Jaskasta tykännyt, mutta pöydät alkoivat täyttyä ja Jaska tilasi grogin siihen Eikan viereen.

Olivat jutelleet ensin niitä näitä ja sitten Jaska oli kysynyt, että mitä Eikka piti pelistä. Kävi selville, että Eikka ei ollut ehtinyt peliin ollenkaan, oli jäänyt tänne ravintolaan.

– Silloin sillä Jaskalla kilahti. Se päätti kostaa kerralla Eikalle jonkun vanhan jekun. Sanoi, että hän voi hyvälle kaverille kertoa pelin tapahtumat. Ota vaan kynä ja lehtiö esille.

Niinhän siinä kävi, että Jaska kertoi ja Eikka kirjoitti kynä sauhuten. Jaska kertoi, että Haka yllättäen voitti 2–1. Tasaista oli ollut. Klubillakin oli paikkansa, mutta Hakan veskari oli pelannut loistavasti. Peltonen teki voittomaalin Hakalle rankkarista viimeisellä minuutilla. Jännäksi oli mennyt.

Eikka teki muistiinpanot, joi lasinsa tyhjäksi, kiitteli Jaskaa ja lähti ratikalla kohti toimitusta. Kadut oli jo hiljentyneet. Työhuoneessaan toimittaja työsti jutun ja laittoi latomoon. Sieltä se meni taittoon sivuille.

– Eino lähti kotiin nukkumaan. Sivut meni vähän kerrassaan kiinni, ja urheilun listamiehet häipyi nekin himaan. Minä olin viimeisenä paikalla ja ajattelin vielä ennen kotiin lähtemistä vilkaista sporttia, että oliko siellä mitään yllättävää.

Toimitussihteeri katsahti minuun ja naurahti:
– Vaikea kuvitella mitä olisi seuraavana aamuna tapahtunut, jos en olisi mennyt vilkaisemaan niitä valmiita sivuja. Olivat jo menossa painokoneeseen. Onneksi olin kuunnellut radiosta iltauutiset. Siellä kerrottiin, että Klubi voitti cupin finaalin 2–1.

Kertoi katsahtaneensa ohimennen jalkapallosivua. Siellä oli isolla otsikolla, että ”Klubille yllätystappio cupin finaalissa”. Mitä helvettiä!

- Eikka oli kirjoittanut tapansa mukaan lennokkaan jutun Jaskan kertomuksen pohjalta. Muuten hyvä, mutta asiat ihan päin persettä.

Toimitussihteeri huusi välittömästi latomoon, että tilanne seis! Yksi sivu menee uusiksi! Yksi latoja oli vielä töissä. Äkkiä Eikan tekemä juttu pois.

– Löysin sentään hädissäni STT:n jutun cupin finaalista, sen oli joku heittänyt roskikseen, meillähän oli oma mies paikalla. STT:n juttu äkkiä sivulle ja sitten sivu viimeisenä painokoneeseen. Lehti ei myöhästynyt, tuli lukijoille ihan ajoissa.

Aamun lehdessä kaikki oli oikein, eikä kukaan osannut epäillä mitään. Eino kertoi aamulla kovasti hämmästyneensä, kun avasi Sanomien urheilusivun. Sitten oli tajunnut jutun juonen ja sanoi kironneensa viisi minuuttia yhteen putkeen. Heti sen jälkeen oli soittanut Jaskalle ja jatkanut kiroilua. Jaska oli vaan nauranut.

Urheiluosaston päällikkö kuuli asian vasta pikkujoulussa, koko toimituksen päällikölle saati päätoimittajallehan tätä ei kerrottu ennen kuin siinä Einon läksiäisjuhlassa kaverin siirtyessä eläkkeelle viime vuonna.

Meitä molempia nauratti juttu vieläkin.

Tein lähtöä Suurkisojen näytöksiin. Ovella törmäsin Sanomien nuoreen toimituspäällikköön:
– Mitä hittoa sinä Jauhiainen täällä toimituksessa enää teet, sinuthan irtisanottiin jo kaksi viikkoa sitten!

Toimituspäällikön möläytys pysäytti minut kuin seinään. Vedin syvään henkeä ja laskin viiteen, mutta se ei rauhoittanut yhtään:
– Mitä perkelettä sinä pojankolli täällä sunnuntaina kyyläät? Kyllä se lehti ilmestyy ilman pomojen täällä pyörimistäkin. Minä olen vielä töissä, viimeistä työvuoroa tosin. Ajattelin tehdä yhden urheilusivujen pääjutuista, jos herralle sopii.

Toimituspäällikkö oli kolmekymppinen kaveri, kovasti virkaintoinen ja melko vähäisillä ansioilla paikkansa saanut, meikäläisen näkökulmasta poikanen. Lisäksi kaveri oli erittäin pottumainen luonteeltaan. Se oli alkoholin suhteen raivoraitis ja briljeerasi sillä, että pystyy pikkujouluissakin olemaan selvin päin ja soittamaan suutaan alaisilleen. Juopotteluun se suhtautui erittäin kriittisesti, sen olin saanut havaita sen vuoden aikana minkä tämä poikanen oli koko lehden toimitustyöskentelyä johtanut. Kaveri oli oikein vahtinut sitä, että esimerkiksi ulkomaisille juttukeikoille ei päässyt, jos oli ollut vähänkään ongelmia viinan kanssa. Näytöt esimiestaidoista olivat olemattomat, kaveri pärjäsi röyhkeydellä ja hyvällä supliikilla.

– Sinun on sitten turha yrittää tarjota juttuja Sanomiin. Me ei aiota juoppoja hyysätä.

Minulla ei ollut aikomustakaan yrittää sentata juttuja nykyisen työnantajan käyttöön, sen verran huonosti minua oli mielestäni kohdeltu.

- Haista sinä poika paska! Vedit minun nimen pois talvella olympiakisoihin lähtevien toimittajien listalta ja laitoit tilalle sen yhden suosikkisi. Minä korkeintaan pieraisen Sanomiin päin kun huomenna en enää ole palkkalistoilla, kyllä Suomessa hyvälle urheilutoimittajalle juttukeikkoja ja töitä riittää.

Työnsin kaverin pois tieltäni ja astuin ulos toimituksesta. Olin melkoisen tuohtunut. Kadulla pulssi oli edelleen aika korkealla. Hyppäsin ratikkaan. Mannerheimintiellä aloin vähitellen rauhoittua, mutta oikeaa virettä jutuntekoon en enää saanut.

Pitääkö minun tosiaan palvella lehteä, jonka toimitusta vetää tuollainen suuta soittava pelle? Entä jos en teekään juttua Stadikalta? Jos lähdenkin tästä kotiin tai kapakkaan?

Päätepysäkillä harkitsin asiaa. Päätin ottaa yhden oluen Messuravintolassa ja miettiä. Suurkisojen pääjuhlan alkuun oli vielä varttitunti. Minun hommani oli vain seurata ohjelmaa ja tehdä jonkinlainen tunnelmajuttu. Veijo hoitaa puheet, se on varmaan saanut niistä jo referaatit.

Messuravintolassa oli tietysti paljon tuttuja. Tilasin oluen ja istuin pöytään. Puhe meni heti yleisurheilun ensi viikonlopun maaotteluun. Tutut kaverit halusivat kuulla minun mielipiteitäni, pitivät minua asiantuntijana.

- Hei pojat, mun pitää mennä katsomaan kun vähäpukeiset mimmit venyttelee tuolla Stadikan nurmella. Niitä on siellä vissiin aika paljon. Pelkissä trikoissa.

Kaverit naureskeli, mutta ymmärsi. Sanoin tulevani huomenna jo iltapäivällä. Ainakin osa kavereista tiesi, että olin saanut potkut Sanomista.

Lehdistökatsomo oli täynnä, urheilutoimittajia oli tullut kaikkialta Suomesta. SVUL:n Suurkisat kokosi Helsinkiin vissiin 50 000 eri-ikäistä urheilijaa, pääasiassa nuoria. Pääjuhla on voimistelun suurta näytöstä niin kuin monta kertaa aikaisemminkin, jo ennen sotia. Porukat olivat harjoitellet liikkeitä talvesta lähtien.

Juhla huipentui Naisten Liikuntakasvatusliiton valiovoimistelijoiden näytökseen. Kieltämättä erinomainen esitys. Selostajan mukaan viisi tuhatta naista ja tyttöä Stadionin nurmella, joka oli täpötäynnä. Hiottuja liikesarjoja. Hienosti meni, en havainnut yhdenkään voimistelijan tunaroivan. Hyvin olivat treenanneet.

En tehnyt paljonkaan muistiinpanoja. Mitä turhia. Tunnelmajuttuhan minun piti tehdä, ammattitaito kyllä riittää siihen. Oma fiilinki ei kyllä ollut ihan parhaita. Vähitellen aloin tajuta, että tämä oli viimeinen työvuoroni Sanomien urheilussa. Kuusitoista vuotta tätä oli tehty ja sitä ennen jo kaksitoista vuotta toisessa lehdessä. Ajatuksiin tuli sen pojanklopin, toimituspäällikön, pottuilu toimituksesta lähtiessä.

Minäpä kostan sen! Eikkaa oli pari vuotta sitten harhautettu jutunteossa. Minua ei kukaan harhauttanut, mutta minä voisin harhauttaa toimituspäällikköä. Sehän toimituksen työstä kantaa vastuun. Potut pottuina, ja minulla oli maanantain lehden sivu käytettävissäni.

Olin jo päivällä sanonut Veijolle, että minä voin taittaa Stadionin jutuista sivun. Riittää kun saan Veijon jutun ja tarvittavat kuvat ajoissa.

Veijon juttu oli yhdeksältä valmis ja hän morjesteli ovella. Toivotti tervetulleeksi joku päivä käymään. Sanoin, että Messuravintolasta minut alkavalla viikolla tapaa varmimmin, pitelen vähän lomaa.

Muutkin urheilutoimituksen kaverit hävisivät vähitellen. Illan aikana ei paljon juteltu. Jokainen teki työtään, kirjoituskoneet rapisivat, ja kaverit selkeästi vähän varoivat keskustelua minun kanssani. Miettivät varmaan, että mitä voisi sanoa ja mitä ei kannattaisi tässä tilanteessa sanoa. Kahvipöydässä käväistessäni sanoin, että aion avustaa STT:tä ja olen neuvotellut myös Turun Sanomien ja Aamulehden kanssa siitä, että voisin tehdä niille juttuja Helsingin horisontista, kun esimerkiksi Tepsi tai Ilves pelaa stadissa. Saisivat silloin ihan oman jutun, ei mitään STT:n yleiskamaa.

Veikko lähti toimituksesta viimeisenä. Sillä oli työhuoneessa viinipullo, kuten aina. Ei se ollut ottanut kuin pari kulausta, mutta tarjosi lähtiäisiksi minulle lasillisen. Otin tarjouksen vastaan. Juttelimme sunnuntain jalkapallokierroksen tuloksista ja sitten Veikkokin lähti. Latomon puolella oli vielä porukkaa.

Vein tekemäni sivun latomoon. En näyttänyt sitä kenellekään, mutta ei kukaan sitä kysynytkään. Se oli lehden viimeinen tai toiseksi viimeinen sivu. Kaikilla oli kiire kotiin. Kohta painokone jysähtää käyntiin. Kello lähenteli puolta yötä.

Kämpällä vetäisin ensimmäiseksi puhelimen johdon irti seinästä. Otin baarikaapista pullon viskiä ja tempaisin lasillisen. Nyt on meikäläisen ura Sanomissa ohi. En jää kaipaamaan, ja tuskin kaipaa kaveritkaan minua. Lehdistökatsomoissa tavataan, jutuntekoa minä jatkan nyt freelancerina. Syksymmällä voi sitten hakea vakinaista paikkaa jostain. Ihan hyvin voin muuttaa vaikka Tampereelle, jos Aamulehdessä on töitä.

Nukuin kuin tukki. Heräsin aamulla yhdeksältä, kun aurinko paistoi silmiin. Illalla en muistanut vetää verhoja ikkunaan.

Kömmin postilaatikolle. Mitä! Ei lehteä!

Jaa-a. Olisiko se pirullinen toimituspäällikkö poistanut minut vapaakappalelistalta, kun tänään en enää ole yhtiön palveluksessa. Niinhän se tietysti on tehnyt.

Laitoin puhelimen johdon seinään. Ei mennyt puoltakaan tuntia kun puhelin soi. Vainikaisen Repa, illan toimitussihteeri, tuli pitkin linjoja:
– Perhanan Jauhiainen, kävi muuten läheltä ettei lähtenyt työpaikka meikäläiseltäkin. Mutta ei mennyt sinun jujusi sentään läpi. Vihersaaren Kaitsu, se kiharapäinen painaja, oli katsonut sivuja just kun ne oli menossa koneeseen. Oli huutanut aika kovaa, että koneet seis! Minähän se illan viimeisenä toimitussihteerinä olisin joutunut vastuun kantamaan.

Minua oikeastaan hieman harmitti, että jekku ei ollut onnistunut. Toisaalta olin nyt yön jälkeen aamukahvilla puoli tuntia asiaa mietittyäni tullut siihen tulokseen, että aika kalabaliikki siitä varmaan olisi noussut. Ehkä hyvä niin, että kepponen ei mennytkään sivuille.

– No, eikös ollut ihan hyvä juttu ja komeat kuvat. Ja otsikkokin ihan alkusointuja myöten.

– Juttuhan oli ihan asiallinen, mutta kyllä olisi Suomessa puhuttu tänään Sanomien lehdistä sadoissa tuhansissa kodeissa, läheltä piti. Minä vaihdoin sen otsikon.

Olin valinnut Suurkisajuhlaan parhaiten soveltuvan kuvan sivun pääkuvaksi. Siinä naisten valiovoimistelunäytöksen voimistelijattaret trikoissaan venyttelevät Stadionin nurmella selällään, jalat levällään.

– Minä otin siitä sinun jutustasi ja sivustasi vedoksen muistoksi. Pidän sen tallessa omassa kaapissani, voin joskus näyttää muillekin. Kieltämättä otsikko oli hyvä: ”Viisituhatta vittua vinorivissä”.

***

Novelli on julkaistu syksyllä ilmestyneessä Antti O. Arposen teoksessa Pallo karkasi käsistä (Kustannusosakeyhtiö Hai). Kirjassa on runsaat 20 urheiluun liittyvää kertomusta, joista yhdessä käsitellään urheilutiedon SM-kilpailua.