Vaikka kotimaamme jalkapallosta on tehty hillittömästi kirjoja, edelleen tulee vastaan tietoja, joita on kirjallisuudessa ja lehdissä käsitelty vajavaisesti tai jopa täysin virheellisesti. Tarjoamme nyt muutaman viime aikoina vastaan tulleen tiedonjyvän Suomen Palloliiton ja Työväen Urheiluliiton edustuspelaajista.

Suomen pelaamien jalkapallomaaottelujen historia tunnetusti alkaa vuoden 1911 lokakuun 22. päivästä, jolloin joukkueemme hävisi Eläintarhan kentällä Helsingissä Ruotsille 2–5. Länsinaapuri oli kuitenkin ollut tarkoitus kohdata jo syyskuussa 1908, mutta esteeksi tuli Suomessa raivonnut koleraepidemia. SPL:n 100-vuotishistorian eli Rakas jalkapallo -kirjan mukaan lopullinen peruuntumissyy oli se, että useampi ruotsalaispelaaja ei saanut vanhemmiltaan matkustuslupaa. Punapaidoista Huuhkajiksi -teos väittää, että länsinaapuriemme joukkue olisi ehtinyt kokoontua Tukholmaan, mutta kohta vaikuttaa epäilyttävältä. Markku Kasila mietti muutama kuukausi sitten, millainen oli 107 vuoden takainen Suomen joukkue, joka ehdittiin nimetä.

Suhteellisen tarkka vastaus oli löydettävissä yllättävän helposti tietoverkon kautta, sillä osoitteesta http://jalkapallourheilu.blogspot.fi/2012/12/sunnuntainen-jalkapallo-ottelu-us.html tuli vastaan selostus pelistä, jossa suurin osa Ruotsia vastaan valituista kohtasi 20.9.1908 HJK:n korvikkeena peruuntuneella maaottelulle. Uutisen mukaan liittojoukkueen jäsenet olivat maalivahti Jansson, puolustajat Puhakka ja Eerikäinen, apupuolustajat Bedman, Wiberg ja Hamara sekä ryntääjät Ollus, Löfgren, Sandsund, Andersson ja Niska. Tukimiehistä ja hyökkääjistä käytettiin siis vuosisata sitten "hieman" erilaisia nimityksiä kuin viime vuosikymmeninä.

Etunimiä syksyn 1908 uutisessa ei kerrottu, mutta Markku päätyi siihen, että kentällä olivat ainakin Oskar Jansson, Niilo Puhakka, Arvo Eerikäinen, Bror Wiberg, Arvo Hamara, Johan Ollus, August Sandsund, Georg Andersson ja Algoth Niska. Jansson ja Niska edustivat vuonna 1908 Unitasta, Wiberg HIFK:ta sekä muut Polyteknikkojen Urheiluseuraa. Muutkin seurat kuin HIFK olivat pääkaupungista.

Löfgren on hankala tapaus, koska Unitaksessa pelasivat Löfgrenit Gösta ja Uno. Näistä Gösta oli mukana vuoden 1911 maaottelussa sekä olympiakisoissa 1912, mutta täytti syyskuussa 1908 vasta 17 vuotta, mikä tekee maajoukkuevalinnan jossain määrin epäilyttäväksi. Uno on saatu selvitettyä Göstan veljeksi, mutta syntymäajasta ei ole tietoa. Uno kuitenkin näyttäisi lopettaneen pelaamisen hyvin pian vuoden 1908 jälkeen, eli hänen voisi arvailla olleen veljeksistä vanhempi.

Markku Kasila mietti, että Bedman-nimi voi johtua fraktuurakirjasimilla julkaistun lehtitekstin väärästä tulkinnasta. Kaivoin alkuperäisen tekstin osoitteesta http://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/800189#?page=5, ja luulisin nimen olevan Hedman. Markku ei ainakaan vielä ole löytänyt tilastoistaan sopivaa Hedmania.

Edellä mainitun Gösta Löfgrenin nimi esiintyy Suomen maaotteluhistoriassa 1950-luvullakin. Kyseessä oli kuitenkin ruotsalainen Suomeakin vastaan pelannut futaaja, joka kuului lisäksi Ruotsin olympiapronssijoukkueeseen 1952 ja MM-hopeamiehistöön 1958.

Muutaman sanomalehden Sunnuntaisuomalainen-osuudessa käsiteltiin 6.9. ulkomaalaistaustaisia suomalaisjalkapalloilijoita. Jutussa sanottiin, että Shefki Kuqi olisi ollut Suomen jalkapallomaajoukkueen historian ensimmäinen maahanmuuttaja. Olin asiasta jyrkästi eri mieltä ja lähetin kirjoituksen laatijalle samana päivänä sähköpostiviestin, jonka sisältöä on seuraavassa – muutamilta kohdin kielellisesti viilattuna:

"Luullakseni ensimmäinen niin sanotusti oikea maahanmuuttaja maajoukkueessa oli ollut Arthur Hestenaes, joka oli syntynyt Bergenissä 1908 ja pelasi kertaalleen A-maaottelussa sekä 1930 että 1931. Lapsena vanhempiensa mukana Turkuun muuttaneen Hestenaesin elämänvaiheet ovat itselleni sikäli tutut, että jatkosodassa kaatuneesta Hestenaesista kerrotaan He antoivat kaikkensa -kirjassa, jonka yksi tekijä olin. Hestenaes suhtautui siis maanpuolustukseen toisin kuin Shefki Kuqi, joka vuosia sitten hankki vapautuksen asepalveluksesta.

Ennen Hestenaesia A-maajoukkueessa oli pelannut ainakin kaksi Suomen ulkopuolella syntynyttä, näistä toinen heti maamme ensimmäisessä jalkapallomaaottelussa 1911. Pietarissa elämänsä aloittanutta ja myös olympiajoukkueeseen 1912 kuulutta Viljo Lietolaa (alkuperäinen sukunimi Lemblin) ei kuitenkaan voine pitää maahanmuuttajana, koska hänen syntymänsä vuonna 1888 on kirjattu Pietarin suomalaisen seurakunnan tietoihin. Suomalainen oli nimestä päätellen myös Niilo Yrjölä, joka oli syntynyt Pietarissa 1900 ja oli mukana yhdessä maaottelussa 1924.

Lietola ja Yrjölä lienevät samankaltaisia tapauksia kuin Sunnuntaisuomalaisessa mainittu Mika Väyrynen tai Pietarissa syntynyt Veli Leskinen (20 maaottelua 1932–43, osa kapteenina). Sen sijaan samoin Pietarissa syntynyt Anatol Hasso (3 maaottelua 1943–48) ei nimen nojalla välttämättä ollut kansallisuudeltaan suomalainen.

Väyrynen ei ole likikään ainoa Suomen miesten A-maajoukkueessa viime vuosikymmeninä jalkapalloillut Ruotsissa syntynyt. Muita ovat ainakin Markus Heikkinen, Jukka Ikäläinen, Jonatan Johansson, Lasse Karjalainen, Tuomo Könönen, Marko Rajamäki ja Peter Utriainen. Kaikki kuitenkin ovat käsittääkseni ruotsinsuomalaisten lapsia. Tosin olen lukenut Suomen Urheilulehdestä 27/1988, että Peter Utriainen sai Suomen kansalaisuuden vasta perheen muutettua Vaasaan. Hänen isänsä Pertti (Pekka) Utriainen pelasi Ruotsissa aikana, jolloin maan jalkapallon pääsarjaan ei vierasmaalaisia päästetty.

Ulkomailla, tarkemmin sanottuna Länsi-Saksassa, syntynyt on myös Mikael Forssell, jonka syntymämaa johtuu isän tuolloisesta työpaikasta."

Sunnuntaijutun väsääjältä ei ole tullut vastausta, enkä ole nähnyt myöskään oikaisua kirjoitukseen.

Välitin viestini päivää myöhemmin Markku Kasilalle, joka muistutti Paul Jefimoffista eli myöhemmästä Jerimasta. Tämä pikajuoksun SM-kultamitalejakin saavuttanut mies teki jopa maalin Suomen ensimmäisessä jalkapallomaaottelussa 1911, mutta paljastui myöhemmin Venäjän kansalaiseksi. Jefimoffia ei kuitenkaan voine pitää maahanmuuttajana, sillä hän oli Urheilumme kasvot 5:n sivun 1026 mukaan syntynyt Helsingissä.

Jefimoff ei olisi ollut ensimmäinen ulkomaalainen Suomen A-maaottelupotkijoiden joukossa, jos Ruotsi olisi päästy kohtaamaan 1908 ja kokoonpano olisi ollut alkuaan suunniteltu. Alussa käsitellyssä lehtijutussa nimittäin kerrotaan, että yhdistetyn joukkueen paras pelaaja G. W. Easton ei ollut saapunut HJK-peliä varten asuinpaikastaan Viipurista. Kyseessä oli skotlantilainen George W. Easton, joka kunnostautui Jefimoff/Jeriman tavoin pikajuoksijana sekä voitti Suomessa asuessaan jalkapallon SM-kultaa Unitaksessa 1908. Easton ei tosin nähtävästi olisi ollut mukana, vaikka vastassa olisi ollut Ruotsi, sillä Rakas jalkapallo -teoksesta ilmenee, että hän oli ehtinyt ilmoittaa poisjäännistään 17. syyskuuta, jolloin ei ilmeisesti vielä tiennyt vastustajan vaihtumisesta. Sivuun jättäytymisen syy oli kiire lastata höyrylaivaa, jonka ensimmäinen perämies oli kuollut koleraan.

Maahanmuuttajien menestysten aiheeton luokittelu uudeksi ilmiöksi ei ole urheilun yksinoikeus. Sunnuntaisuomalainen on aiemmin jopa ansioitunut tällaisten väärien käsitysten alas ampumisessa. Vapaa tutkija Timo J. Tuikka kirjoitti 24.5.2015 muun muassa seuraavaa:
"Kevään eduskuntavaaleissa mediassa yritettiin tehdä historiaa rummuttamalla, että Suomeen saatiin "ensimmäiset maahanmuuttajataustaiset" kansanedustajat.

Tosin jo Suomen itsenäistyessä 6.12.1917 eduskunnassa oli Sitkan saarella Alaskassa syntynyt ja kasvanut Annie Furuhjelm. Ruotsalais-skotlantilaisen äidin tytär muutti teini-ikäisenä Siperian kautta Suomeen. Virolaistaustainen Hella Wuolijoki istui eduskunnassa jo vuonna 1946.

Historiallisen vaarallisin kaveri on "uusi ilmiö". Keväällä 2015 kansanedustajaehdokkaiden olohuonetenttejä hehkutettiin "uutena trendinä".

Aivan uusi ilmiö oli tosin 108 vuotta vanha. Jo ensimmäisissä, kevään 1907 eduskuntavaaleissa eri puolueiden kansanedustajaehdokkaat kävivät vaaliväittelyitä äänestäjien saleissa ja tuvissa pitkin Suomea."

Itseäni risoo se, että maahanmuuttajia sanotaan maahanmuuttajataustaisiksi. Minusta esimerkiksi Sari Essayah on selvästi maahanmuuttajataustainen, koska hänen isänsä oli tullut Suomeen Marokosta. Ja maahanmuuttajataustaa on Erkki Tuomiojalla, joka on Hella Wuolijoen tyttärenpoika.

Samankaltaisilla linjoilla kanssani on ollut viime vuonna edesmenneen urheilutoimittajan täyskaima Pekka Seppänen, jonka tekstissä Ilta-Sanomissa 27.10.2015 oli tällainen kohta: "Kaikki suomalaiset ovat maahanmuuttotaustaisia. Toisten suku vain on tullut tänne aikaisemmin kuin toisten."

Ulkomailla syntyneistä suomalaiskansanedustajista mieleeni on tullut SM-kultaa 1945 paininut ja TUK:n eli Työväen Urheiluseurojen Keskusliiton puheenjohtajana 1962–74 ollut Sulo Hostila. Eduskunnassa 1956–75 istuneen ja puolustusministerinä 1972 toimineen Hostilan elämä oli alkanut Pietarissa 1920.

Monessakin suomalaiskirjassa kerrotaan lehdistön valinneen Eino Soinion vuoden 1912 olympiajalkapallon tähdistöjoukkueeseen. Tunnustus lienee ollut erittäin epävirallinen, sillä Tauno Aro mainitsi vuoden 1967 Jalkapallokirjan sivulla 7, että nimeäjänä oli ollut ruotsalainen Idrottsbladet-lehti. Tieto tuntuu erittäin uskottavalta, sillä virallisia tähdistökenttiä lienee eurooppalaisessa palloilussa alettu valita vasta toisen maailmansodan jälkeen, enkä muista nähneeni muiden olympiajalkapalloturnausten yhteydessä merkintöjä tähdistöistä.

Pallokirja 1939:n sivulta 44 ilmeni, että Suomen maajoukkueen vuoden 1938 Ruotsi-ottelu Tukholmassa oli ollut vain epävirallinen. Pelin päivää ei kerrottu, mutta Ruotsin voitto 2–0 ja katsojaluku 11 044 osoittavat, että kyseessä oli kesäkuun 15. päivän peli. Myöhemmissä maaottelutilastoissa kohtaaminen esiintyy ilman minkäänlaista mainintaa epävirallisuudesta. En ole yrittänyt selvittää epävirallisuuden syytä saati sitä, onko peli myöhemmin korotettu jollain päätöksellä viralliseksi.

Vuoden 1938 Ruotsi-peliin on suhtauduttu eri tavalla kuin Jaffassa 6.4.1966 käytyyn Israel–Suomi-peliin, jonka Israel voitti 7–1. Ottelu oli määritelty epäviralliseksi, eikä se näytä päässeen koskaan Jalkapallokirjojen tilastoihin. Kasilan Markku kuitenkin löysi peliä koskeneet tiedot SPL:n toimintakertomuksesta ja havaitsi Suomen olleen liikkeellä aivan oikealla A-maajoukkueella.

Monenlaisia kummallisuuksia liittyy Kanarian saarilla tammikuussa 1988 käytyihin Suomen otteluihin Tšekkoslovakiaa ja Ruotsia vastaan. Vuoden 1989 Jalkapallokirjassa todetaan Suomen voittaneen turnauksen avausottelussaan Tšekkoslovakian 2–0. Teoksesta selviää lisäksi, että Suomen loppuotteluvastustajaksi ylsi Ruotsi, mutta itse finaalista ei kerrota mitään.

Ruotsin 1–0 voittama peli ilmaantui SPL:n vuosittaisiin opuksiin 1994 – ei kuitenkaan Suomen ja länsinaapurimme pelien listaan vaan ainoastaan A-maaottelut maalintekijöineen aikajärjestyksessä sisältävään luetteloon, jollainen julkaistiin Jalkapallokirjassa tuolloin nähdäkseni ensimmäisen kerran. Suomi–Ruotsi-pelien joukkoon tammikuun 1988 kohtaaminen näyttää ilmaantuneen vasta 2005.

Ristiriitoja näyttää olevan myös mainittujen pelien päivämäärissä ja pelikaupungeissa. SPL on ilmoittanut Tšekkoslovakian kohtaamisen ajankohdaksi sekä tammikuun 11:nnen että 12. päivän, ja kaupungiksi on tarjottu Las Palmasia ja Maspalomasia. Tämän vuoden Jalkapallokirjassa on Tšekkoslovakia-ottelujen listassa päivänä 11.1., mutta maaottelumaalien puolella tammikuun 12:s. Pelikaupunkina on Maspalomas molemmissa luetteloissa.

Ruotsi-pelin päivämääränä näyttää Palloliiton julkaisuissa olevan johdonmukaisesti 15.1., mutta Urheilun vuosikirjassa esiintyy ajankohtana tammikuun 16:s. Tuossa teoksessa Ruotsi-peli esiintyy tulospörssissä muttei tekstiosuudessa; Tšekkoslovakia-ottelu sen sijaan molemmissa paikoissa. Tulosten puolella on pelipäivänä 11.1. mutta päivästä päivään -osastossa 12:s tammikuuta.

Rakas jalkapallo -kirjan maaottelutilastossa pelipäivinä ovat 12.1. ja 15.1. ja kummankin ottelun areenana Estadio Insular, jonka ilmoitetaan sijainneen Maspalomasissa. Tätä kirjoittaessani tekemäni nettihaun mukaan tuo stadion löytyisi kuitenkin Las Palmasista, mutta Markku Kasilan katsastamien lehtijuttujen mukaan pelit olivat osa Maspalomasin turnausta. Palloliiton historiassa mainitaan lisäksi, että Tšekkoslovakia ei laskenut Suomen kohtaamista viralliseksi maaotteluksi. Samanlainen tieto on osoitteessa http://www.rsssf.com/intldetails/1988e.html, jonka mukaan molemmat Suomen joukkueen Kanarian saarilla pelaamat ottelut ovat Kansainvälisen jalkapalloliiton näkökulmasta täysin virallisia ja Ruotsi-ottelu myös länsinaapurimme omalla listalla virallisena otteluna.

Kasilan Markku tutkaili hiljakkoin myös pelipäiviä tammikuun 1988 päivälehtiselostuksista. Niiden perusteella Tšekkoslovakia kohdattiin 11.1. ja Ruotsi neljä päivää myöhemmin. Pelit käytiin iltaisin ja ilmeisesti varsin myöhään, koska selostukset julkaistiin vasta tammikuun 13:nnen ja 17. päivän numeroissa. Tässä lienee samalla selitys kirjoissa näkyviin vääriin päivämääriin.

Pelikaupungeissa ei välttämättä kannata luottaa lehtiselostuksiin, sillä toimittajat eivät kotimaassakaan aina näytä tietävän, missä ovat. Tämän osoittaa vaikkapa se, että urheilu-uutisissa kerrotaan usein Vaasan Botniahallista, vaikka halli sijaitsee Mustasaaren kunnassa.

Markku huomasi ostamastaan saksalaisesta vuosikirjasta Suomen ja Länsi-Saksan välisen vuonna 1975 käydyn pelin, jonka kirja luokitteli B-maaotteluksi mutta jota SPL:n vuosikirjat eivät tunne. Markku muistelee löytäneensä muitakin maaotteluita, jotka vastustaja on luokitellut viralliseksi, mutta Suomi ei. Päinvastaista lähestymistapaa on edustanut Jalkapallokirjoissa pitkään kummitellut vuoden 1934 "Hollanti"-kamppailu, jossa oli oikeasti vastassa Haagin kaupunkijoukkue.

Ottelut seurajoukkueita vastaan voivat toki kuulua maaottelujen listalle – tapauksissa, joissa liitto on valtuuttanut edustajakseen yksittäisen seuran.

Suomen jalkapallomaaotteluhistoriasta – myös juniorien puolelta – löytyy muitakin lisäselvityksiä vaativia pelejä, ja saatamme käsitellä näitä tulevissa lehdissä.

Tapana on sanoa Kotkan Työväen Palloilijoiden Kaarlo Niilosen olleen ensimmäinen TUL:n mies Suomen jalkapallomaajoukkueessa, kun hän oli mukana Ruotsi-ottelussa Helsingissä 3.10.1943. Tämä pitää paikkansa vain, kun tilastointi rajataan maaotteluissa pelanneisiin.

Pallokirja 1943–44:n sivuilla 22–23 on Suomen vuosien 1940–42 maajoukkueista myös varamiestietoa. Ruotsin kohtaamisessa Helsingissä 29.8.1940 oli kirjan mukaan varalla muun muassa ”V. Parkkinen, KPT, TUL” ja Saksa-ottelussa Leipzigissa 1.9.1940 ”K. Niilonen, KPT, TUL”. Kohdista voi päätellä, että KTP:n ja KPT:n sekoittaminen on vanha ilmiö – Kuopion Pallotoverithan ei ole koskaan ollut TUL:n seura, vaikka nimen toverit-kohta on monelle tuollaisen käsityksen luonut.

V. Parkkinen oli kaiken järjen mukaan He antoivat kaikkensa -kirjassa esitelty Väinö Parkkinen, jonka kohdalla me kirjaa tehneet emme huomanneet ilmoittaa kuulumista Suomen jalkapallomaajoukkueeseen – ilmeisesti kaikkien aikojen ensimmäisenä TUL:n pelaajana. Tosin jo vuonna 1939 jossain maaottelussa saattoi olla varalla joku TUL:n mies, mutta Pallokirja 1940–41:n sivuille 88–90 ei varamiehiä ole otettu, ja Suomen Urheilulehdistäkin osui silmiin ”penkkiurheilijoita” vain parista ottelusta – TUL-lehdistä ei lainkaan. ”Tullin” toimintakertomus 1939 ei sisällä merkintöjä mahdollisista maaottelujalkapalloilijoista. Vuotta myöhemmässä vastaavassa kertomuksessa ei hiiskuta Parkkisesta, mutta suomalaisia ulkomailla -osuudessa on tieto K. Niilosen käynnistä Leipzigissa jalkapallomaajoukkueen mukana.

SPL:n ja TUL:n valtakunnalliset joukkueet kohtasivat 29.8.1939, ja vaikka piirien välisiä pelejä oli käyty jo aiemmin samana vuonna, voisi Norja-ottelua Helsingissä 3.9.1939 veikata ensimmäiseksi, johon TUL:n miehiä olisi otettu varalle, jos aihetta olisi ollut. Tuon ottelun varapelaajien nimiä en ole löytänyt, mutta sen olen saanut Suomen Urheilulehdistä selville, että saman kauden kahdessa myöhemmässä edustustehtävässä Suomen ”penkkikalletkin” tulivat SPL:n seuroista.

Normaali käytäntö suomalaisessa(kin) jalkapallossa on luokitella maaotteluedustajiksi vain ne, jotka ovat pelanneet ottelussa. Varamiesten ja -naisten lista voisi olla hyvin kiinnostava, mutta vaihtopelaajat näytetään listatun vuosittaisissa Jalkapallokirjoissa vasta kaudesta 1977 alkaen. SPL:n toimintakertomuksissa tietoa varapelaajista sen sijaan oli jo muutama vuosikymmen aiemmin, mutta en ole jaksanut tutkailla, kuinka säännönmukaisesti vaihtopelaajat on vaivauduttu kertomaan.

Aiheeseen liittyvä Markku Kasilan hoksaama erikoisuus on Tauno Paakkanen. Mies ei päässyt koskaan pelaamaan maajoukkueessa, minkä johdosta häntä ei näy SPL:n maaottelutilastoissa, koska mutta koska Paakkanen oli varamiehenä olympiakisoissa 1936, hänen nimensä löytyy lajin olympiaedustajien joukosta. Tosin Paakkanen oli alkuaan nimetty Berliinin kisojen pelaavaan kokoonpanoon, josta putosi periaatteessa ilman omaa syytään. Suomen Urheilulehden heinä–elokuun vaihteen 1936 numeroiden mukaan Ragnar Lindbäck oli nimetty pelaavaan miehistöön, mutta korvattiin iskiasvaivan takia Arvo Närväsellä. Tämän jälkeen joukkuetta muutettiin lisää pyrittäessä saamaan hyvin yhteen pelaavia yhdistelmiä: Armas Pyyn tilalle tuli Eino Lahti ja Paakkasen paikalle Aatos Lehtonen.

Ilta-Sanomien urheilukysymyspalstalla tivattiin 10.9., kuka suomalainen jalkapallomaalivahti on päästänyt ensimmäisessä A-maaottelussaan yhdeksän maalia. Vastaukseksi annettu Pentti Tähtinen osoittautui oikeaksi tiedoksi, mutta asian penkominen Markku Kasilan Rakas jalkapallo -kirjaan kokoamista tilastoista paljasti, että yksi vielä huonompikin ensiesiintyminen on löydettävissä. Mauno Rintanen nimittäin aloitti A-maaottelu-uransa Norjaa vastaan Bergenissä 1946 ja oli kentällä koko ajan pelissä, jonka Suomi hävisi 0–12. Rintanen pääsi torjumaan Suomen ykkösmiehistöön seuraavan kerran 1952, ja kaikkiaan A-maaotteluja kertyi seitsemän – viimeinen vuonna 1954. Tähtinen nähtiin A-maajoukkueen tolppien välissä yhteensä kolmesti 1955, ja ensimmäinen kerta tuotti 1–9-tappion Unkarille Helsingissä.

Kasilan Markku mainitsi syyskuussa, että Dallapé-yhtyeen johtohahmona tunnettu Martti (Masa) Jäppilä oli ollut TUL:n liittojoukkueen jalkapalloilija. Tieto tuntui itselleni täysin uudelta, mutta tätä juttua väsätessäni huomasin Markun ottaneen asian esille jo runsasta vuotta aiemmin. Tuolloin tapausta ei tullut selvitettyä enempää, mutta toinen kerta sanoi toden.

Arvelin Masa Jäppilän jalkapallouraa ensin väärinkäsitykseksi. Mies esitellään Fokus urheilun ja Urheilumme kasvojen kakkososissa ainoastaan maratonjuoksijana, Maratoonarien Kerhon puheenjohtajana ja tenniksen veteraanien Suomen mestarina. Lisäksi Antti O. Arposen jäämistöstä hakemiini ja jopa selaamiini kirjoihin kuului TUL:n jalkapallon sarjakirja 1941, jossa on listattu – tai oikeammin pyritty listaamaan – liiton virallisissa joukkueissa pelanneet. Tuon lähteen mukaan ”Tullin” edustusjalkapalloilijana 1922, 1924 ja 1925 olisi ollut Mauno Jäppilä. Myöhemmin on kyllä paljastunut, että luettelossa on runsaasti virheitä ja puutteita.

Erheellinen oli myös listan maininta Mauno Jäppilästä. Muun muassa Ponnistus-kirjallisuuden sekä Marko Tikan ja Toivo Tammisen teoksen Tanssiorkesteri Dallapé – suomijatsin legenda 1925–2010 nojalla TUL:n joukkueen maalivahtina Neuvosto-Venäjällä 1922 ja Neuvostoliitossa 1924 oli tosiaan Martti Jäppilä. Sen sijaan kenenkään Jäppilän pelaamisesta liittojoukkueessa 1925 ei ole löytynyt todisteita. Varamiesrooli on kyllä mahdollinen, mutta tällöin listalle kuuluisi vielä ainakin vuosi 1928, jolloin liittojoukkueen varaveskarina oli Markun löytämän tiedon mukaan M. Jäppilä.

Masa Jäppilän urheilu-uraa on käsitelty Tikan ja Tammisen kirjan sivuilla 26–29. Osuudesta selviää muun muassa se, että Jäppilä oli innokas maratoonari, joka ei kuitenkaan voittanut tuossa lajissa yhtään kilpaa. Jalkapallouran kerrotaan jatkuneen jokseenkin koko 1920-luvun. Lisäksi netistäkin löytyi Helge Nygrénin tekemän Viktor Damm ja hänen ponnistajansa -kirjan sivujen 152 ja 153 välisessä kuvaliitteessä oleva kuva TUL:n vuoden 1926 mäkihyppymestaruuskilvasta, jossa Martti Jäppilä oli sijoittunut seitsemänneksi. Saman teoksen sivuilta 202–203 ilmenee, että Ponnistuksen parhaisiin jalkapalloilijoihin kuului myös Martin vanhempi veli Mauno. Tämä on ainakin osaselitys TUL:n sarjakirjan etunimimerkintään. Mauno Jäppilä mainitaan myös Dallapé-historiassa, koska hän työskenteli yhtyeen toimistossa ottaen muun muassa vastaan keikkatarjouksia.

Tenniksen veteraanien Suomen mestareita on listattu Helsingin Verkkopalloseuran julkaisemassa Tenniskirjassa (1960) ja Suomen Tennisliiton Tenniskäsikirjassa (1968). Molempien lähteiden nojalla ”Urheilumme naamoista” näyttäisi puuttuvan kolme Martti Jäppilän voittamaa mestaruutta. Urheilumme kasvot ilmoittaa Martti Jäppilän voittaneen veteraanien kullat ulkona 1950 ja 1957 sekä hallissa 1949, 1950, 1952 ja 1953. Sanomatta on jäänyt, että saavutukset ovat kaksinpelistä. Kirjasta pois jääneitä kultamitaleja näyttävät olevan ulkokenttäkullat kaksinpelistä 1952 ja 1960 sekä miesten nelinpelistä 1953. Sellainen varaus tosin pitää tehdä, että vanhaan ”hyvään” tapaan vuosien 1960 ja 1968 kirjoissa ei juuri ole miespuolisten mestarien etunimiä – ainoastaan alkukirjaimet. Niinpä on mahdollista, että yksi tai useampi M. Jäppilän mestaruuksista olisi tosiasiassa esimerkiksi Mauno Jäppilän voittama.

”Urheilumme lärveissä” on runsaasti saavutusten liioittelua, mutta Iltatuulen viestin säveltäjän kohdalla lienee siis päinvastainen moka. Vähättelystä ei voi kuitenkaan syyttää/kiittää Masa Jäppilää itseään, sillä hän oli kuollut 1967 eli muutama vuosi ennen kirjasarjan teon aloittamista. Puutteet menevät siten kirjan toimituskunnan piikkiin.