Esimerkiksi maaottelujen tilastoinnin luulisi äkkipäätä olevan varsin yksinkertaista, mutta aiheeseen enemmän paneutuessaan törmää jatkuvasti tapauksiin, joihin voi suhtautua vähintään kahdella tavalla. Jonkinlaisessa opetusmielessä voi tuoda esiin erinäisiä muihinkin kilpailuihin liittyviä asioita, joihin on toisinaan jopa mahdotonta antaa yksiselitteisesti oikeaa tulkintaa.

Usean urheilumuodon tuloksissa näkee mainintoja siitä, että varhaisimmat MM- ja EM-kilpailut sekä maailmancupit olivat vain epävirallisia. Epävirallisuudessakin on erilaisia alalajeja. Minusta selvästi epävirallisia ovat tapahtumat, joiden aikana lajissa ei vielä ole ollut kansainvälistä liittoa. Toisinaan liitot ovat kuitenkin aloittaneet tapahtumat jossain määrin koemielessä ja antaneet virallisen arvon vasta myöhemmin. Näin on toimittu esimerkiksi alppi- ja maastohiihdon maailmancupeissa.

Kaikkein vähiten virallisina pidän kännykänheiton ja sääskentapon kaltaisten kummajaislajien tapahtumia, joita saatetaan mainostaa jopa MM-kilpailuina, vaikka osallistujajoukon perusteella kyse on usein pikemminkin piirinmestaruusmittelöistä. Näille pilipalilajeille tuntuu olevan lisäksi ominaista se, että MM-arvon tai vastaavan oheen ainakaan järjestäjät eivät kirjaa lainausmerkkejä tai mainintaa epävirallisuudesta.

Jonkinlainen "huippu" tunnetun lajin arvokilpailuissa on painin vuosi 1911, jolloin eri puolilla maailmaa järjestettiin peräti viisi MM-kilpailuksi julistautunutta tapahtumaa. Nykyisin samankaltainen tilanne vallitsee ainakin aerobicissa ja ammattinyrkkeilyssä, joissa useat liitot järjestävät maailmanmestaruusarvoisiksi nimeämiään mittelöitä.

Pohjoisamerikkalaiset katsovat usein edustavansa koko maailmaa, ja tämä näkyy esimerkiksi siinä, että baseballissa pelataan World Series eli maailmansarja, jossa ei kuitenkaan ole joukkueita kuin Yhdysvalloista ja Kanadasta.

Itseäni nyppii myös se, että drag racingissä eli autojen ja moottoripyörien kiihdytysajossa puhutaan usein MM-sarjasta tarkoitettaessa sarjoja, joiden eräs järjestäjä on NHRA eli National Hot Rod Association eli USA:n kansallinen liitto. Sarjoissa ei välttämättä ole ajettu osakilpailuja edes Kanadan puolella. NHRA:ta ei kuitenkaan tarvinne syyttää harhauttavasta nimestä, sillä en huomannut järjestön verkkosivuilla MM-arvoon viittaavia kohtia. Sarjan viimeinen osakilpa on kyllä ollut toisinaan nimeltään World Finals.

Suomessa on oltu sikäli rehellisiä, että pesäpallon Suomen mestaruuksia ei liene kutsuttu maailmanmestaruuksiksi juuri muualla kuin Heikki (Hese) Hyvärisen eräissä jutuissa – ja niissäkin kirjoittaja on kaikesta päättäen käyttänyt nimitystä aika tavalla kieli poskessa.

Epävirallinen vai virallinen? -pulmia tulee eteen myös lukuisissa maaotteluissa ja SM-kilpailuissa, mistä on jäljempänä jokusia esimerkkejä.

Alkusysäyksen tämän jutun kirjoittamiseen antoi havainto, jonka mukaan Suomen Painonnostoliiton 50-vuotishistorian listaan Suomen maaotteluista 1938–83 oli kelpuutettu jopa Suomen ja Leningradin kohtaamiset. Nämä ottelut oli ilmiselvästi laskettu myös saman kirjan tilastoon suomalaisnostajien maaotteluedustuksista. Tätä kirjoitusta väsätessäni huomasin, että Suomi–Leningrad-ottelut ovat päässeet myös Fokus urheilu 2:n painonnosto-osuuteen. Normaali tapa kuitenkin on hyväksyä maaotteluiksi vain maajoukkueiden väliset paremmuuden mittaamiset, eikä linjaa yleensä muuta edes se, että nykyisen Pietarin asukasluku on ollut samaa luokkaa kuin koko Suomen.

Maan käsitettä on ainakin jalkapallossa tulkittu hyvin laajasti, kun esimerkiksi Gibraltar ja Färsaaret ovat viime aikoina saaneet pyrkiä maajoukkueiden arvoturnauksiin omilla joukkueillaan. Noita alueita vain harva pitänee maina toisin kuin vaikkapa Englantia ja Skotlantia, joilla on ollut "aina" oma jalkapallomaajoukkue.

Maa ja valtio ovat jossain määrin eri asia, joten hyväksyn täysin sen, että monessa lajissa on Suomen maaottelutilastoissa esimerkiksi Viron kohtaamisia myös ajalta, jolloin Viro oli neuvostotasavalta eikä itsenäinen valtio.

Toisinaan maajoukkueena saattaa pelata yksittäinen seura. Kanada lähetti 1960-luvun alkuun asti olympia- ja MM-jääkiekkoon amatööriseuran, jota tosin oli usein vahvistettu muutamalla muiden seurojen edustajalla. Esimerkkejä löytyy lähempääkin: miesten koripallon PM-kultaa 1968 vienyt Suomen ryhmä oli tosiasiassa Tapion Honka, kun Suomen Koripalloliitolla ei ollut rahaa maajoukkueen lähettämiseen Reykjavikiin.

Hiljakkoin havahduin siihen, että Suomen jääkiekon A-maaotteluihin ei ole sisällytetty Kanadan kohtaamisia Izvestija-turnauksissa 1976 ja 1977. Ensin mainittuna vuonna vaahteranlehtimaasta oli mukana Winnipeg Jets ja jälkimmäisenä Quebec Nordiques, ja monen lähteen perusteella joukkueet ottelivat Kanada-nimen alla. Saamani selitys Winnipeg- ja Quebec-pelien jättämiseen pois täkäläisestä maaottelutilastoinnista on se, että maaotteluissa edustajien pitää olla samasta maasta. Selitys on hyvä, vaikka toisinaan maajoukkueissa on ollut luvalla tai luvatta ulkomaalaisia. Ensin mainitusta tavasta tulee mieleen kansainvälisen liiton erikoisluvalla Suomea koripallon EM-kisoissa 1939 edustanut virolainen Alois Suurna, jälkimmäisestä Venäjän kansalaisena jalkapallomaajoukkueessamme 1911 pelannut Paul Jefimoff (myöhempi Jerima).

Quebec Nordiquesissa 1977 teki kaksi maalia Suomea vastaan Matti Hagman, ja olen mielestäni tehnyt tapauksesta aikanaan kotirataottelukysymyksen. Selvää on se, että Hagman on ollut maaliseppo ulkomaisen joukkueen ja Suomen A-maajoukkueen kohtaamisessa, mutta tulkinnanvaraista on siis se, oliko kyse maaottelusta.

Ensi vuonna on määrä pelata jääkiekossa maailmancup, johon ovat tulossa normaalien maajoukkueiden lisäksi Pohjois-Amerikan nuorten ryhmä sekä Euroopan yhdistelmäjoukkue. Suomen pelejä noita ryhmiä vastaan ei ilmeisesti oteta mukaan maaottelutilastoihin.

Markku Kasila on joskus löytänyt verkosta Suomen miesten jääkiekkomaaottelujen listan, jossa on lukuisia suomalaisista tilastoista puuttuvia pelejä. Osassa näistä on tosiasiassa ollut vastassa seura- tai kaupunkijoukkue, mutta ainakin Ruotsin maajoukkue näytetään kohdatun toisinaan sellaisessa epävirallisessa pelissä, jota ei ole otettu Suomen Jääkiekkoliiton tilastoihin. Tällainen tapaus löytyy heti suomalaisen kiekkomaaotteluhistorian alusta. Virallisen ottelun 1–8-tappion jälkeisenä päivänä 30.1.1928 länsinaapuri oli vastassa uudelleen, ja tuolloin suomalaiset selvisivät 1–3-numeroilla. Tuo ystävyysottelu mainitaan SJL:n 30-vuotishistorian tekstissä muttei siis tilastoissa.

Yleisurheilussa maaottelun käsite on tulkittu avarammin kuin jääkiekossa – ainakin päätellen siitä, että suomalaisten maaotteluedustuksiin on ollut tapana laskea Pohjola–USA-, Pohjola–Balkan- ja Pohjola–Neuvostoliitto-kohtaamiset. Sen sijaan Euroopan edustamisesta entisessä maailmancupissa eli nykyisessä maanosien cupissa ei käsittääkseni ole saanut merkintää maaottelutilastoon.

Vakiintunut linja on se, että A-maaotteluksi luokitellaan vain mittelöt, joissa vastakkain ovat A-maajoukkueet. Tuo käsite on toki nykyisin varsin hämärä, kun esimerkiksi miesten jääkiekossa Suomi saa suuren osan tähdistään käytännössä vain olympiakisoihin ja maailmancupiin – jopa MM-kaukalon miehistö on A-joukkue vain nimellisesti. Vastaavasti jalkapallossa on viime vuosikymmeninä talvisin pelattu A-maaotteluja, joihin Suomen edustajat on haalittu pohjoismaisista seuroista – eli eteläisempiä seuroja parhaat potkijamme ovat olleet poissa.

Kasilan Markku valisti minua kuitenkin sellaisella tiedolla, että Suomen Palloliitto luokitteli useamman vuoden ajan A-maaotteluksi Suomen miesten 3–0-voiton Brasilian nuorten porukasta Bangkokissa helmikuussa 2000. Alkuaan Suomen piti kohdata brassimiehet, mutta todellinen vastustaja oli ilmeisesti 20-vuotiaiden sarjan joukkue. Kauden 2003 Jalkapallokirja osoittaa mainitun pelin tulleen poistetuksi A-maaottelujen tilastoista 10.4.2003.

Palloliitossa ei talvella 2000 nähtävästi muistettu, mitä oli tehty helmikuussa 1998, jolloin Suomen A-miehistö pelasi 0–0 tuloksen Norjan 23-vuotiaiden ikäluokan joukkuetta vastaan. Tuota peliä ei otettu maaottelutilastoihin, koska vastassa ei ollut miesten joukkue.

Melkoinen kummajainen suomalaisessa maaotteluhistoriassa koettiin 13.–14.9.1952, kun Suomen miesyleisurheilijat kohtasivat Norjan Oslossa ja Ranskan Pariisissa. Kumpikin mittelö on tilastoitu A-maaotteluksi, mutta Suomen Urheilulehden valintauutisen mukaan Osloon nimettiin "vahvistettu B-joukkue" ja Pariisiin "heikennetty A-joukkue". Norjasta tuli voitto pistein 103–99, mutta Ranskalle hävittiin 101–104. Jos ottelut olisi pidetty eri ajankohtina, Suomi olisi siis mitä ilmeisimmin voittanut Ranskankin. Samoin olisi luultavasti käynyt, jos kaikki kolme maata olisivat olleet samaan aikaan samalla areenalla.

Olen ennenkin nurissut siitä, että jalkapallopiireillä on tapana ottaa 1940-luvun loppupuolelta SM-sarjan tilastoihin Suomen Palloliiton mestaruussarjan ottelut. Vuonna 1945 Suomen mestaruus ratkaistiin 32 joukkueen cupissa, seuraavana vuonna SPL:n ja TUL:n mestarien välisissä kolmessa ottelussa sekä vuonna 1947 SPL:n ja TUL:n mestaruussarjojen kahden parhaan välisellä yksinkertaisella sarjalla. Kahden jälkimmäisen kauden osalta SPL:n mestaruussarjan voi tulkita alkusarjaksi SM-otteluihin, mutta jos näin tehdään, tulisi SM-sarjatilastoihin mielestäni sisällyttää samoilta kausilta myös TUL:n mestaruussarjat sekä SM-loppuottelut 1946 ja SM-loppusarja 1947.

Normaalijärjen mukaan tilastojen pitäisi olla keskenään yhdenmukaisia. Koska SPL:n mestaruuksia ei – täysin aiheellisesti – lasketa Suomen mestaruuksiin, en löydä järkevää perustetta siihen, että SM-tason ottelu- ja maalitietoihin on otettu saavutukset SPL:n omassa sarjassa. Perusteeksi ei riitä se, että varsinaista SM-sarjaa ei 1940-luvun puolivälin vaiheilla pelattu.

SPL:n mestaruussarjan pääseminen SM-sarjan tilastoihin selittynee ainakin osin sillä, että vuosikymmeniä sitten oli tapana käyttää vain nimeä mestaruussarja – kertomatta, oliko jaossa Suomen, SPL:n vai esimerkiksi jonkin sonniyhdistyksen mestaruus. Samaan epätäsmälliseen tyyliin TUL:n puolella sanottiin liiton omia sarjoja mestaruussarjoiksi.

Uinnissa alettiin vuonna 1955 järjestää "varsinaisten" SM-kilpailujen ohella hallimestaruuskilpailuja, joiden voittajat on urheilun yleisteoksissa ollut tapana kirjata Suomen mestareiksi. Varhaisimpien vuosien kilpailukutsujen perusteella tapahtumat olivat kuitenkin avoimia vain Suomen Uimaliiton alaisten seurojen jäsenille, mikä viittaa siihen, että tarjolla oli ainoastaan Uimaliiton mestaruuksia. Näkemystä tukee pari muutakin seikkaa: joinain vuosina tapahtuma järjestettiin samaan aikaan TUL:n hallimestaruusuintien kanssa, ja ensimmäinen "tullilainen" mestari näyttäisi olleen Turkka Palkén vuonna 1965. Palkénin seura Turun Uimarit kuului tosiaan TUL:ään, mitä en itsekään ensin hoksannut. Aiemmin kultaa oli kyllä mennyt Helsingin Työväen Uimarien ja Turun Työväen Uimarien edustajille, mutta nämä seurat olivat 1950-luvun puolivälistä lähtien aluksi Urheilun Tuen ja sitten TUK:n alaisia eli saivat osallistua SVUL:n liiton omiin kilpailuihin.

Suomen Uimaliitto on noudattanut "hyvää" SPL-linjaa ja kirjannut usein vuosikirjoihinsa tuloksia hallimestaruuskilpailut-nimen alle – siis ilman mainintaa siitä, minkä tahon mestaruuksista kilpailtiin.

Kuten lehdissämme on ennenkin kerrottu, naisten telinevoimistelussa moniottelun SM-kilvan historia alkaa vasta vuodesta 1954; vuosina 1951–53 taisteltiin vain Suomen Voimisteluliiton mestaruuksista, jotka on kuitenkin monessa kirjassa kohotettu Suomen mestaruuksiksi. Kertaus on opintojen äiti -hengessä voidaan mainita sekin, että kirjallisuudessa yleensä SM-kultamitaleiksi määritellyt voimistelun telinemestaruudet olivat vain SVL:n mestaruuksia jaksolla 1948–55.

Oman liiton mestaruuksien nostamista koko valtakunnan mestaruuksiksi on harrastanut myös TUL. Työväen Urheilulehdestä 10.8.1926 pisti vastikään silmiini seuraavanlainen turkulaisen Kisatoverit-seuran nimissä julkaistu kilpailukutsun virke: "Kutsumme kaikkia TUL:n alaisia seuroja jäsentensä kautta osallistumaan Suomen pyöräilymestaruuskilpailuihin." Tämä ei ollut noihin aikoihin likikään ainoa kerta, kun TUL:n piirissä liiton mestaruuskilpailuja sanottiin koko maan mestaruuskilpailuiksi.

Joku voi tietysti sanoa, että ennen "porvariliittojen" ja TUL:n noin 75 vuotta sitten alkanutta yhteistyötä ei oikeita Suomen mestaruuksia ollut tarjolla lainkaan – TUL:n urheilijat kun eivät saaneet osallistua esimerkiksi SVUL:n liittojen kilpailuihin. Nämä järjestöt kuitenkin edustivat Suomea kansainvälisissä liitoissa, eli olivat vähintään pari pykälää TUL:n jaostoja edellä muussakin kuin urheilullisessa tasossa.

Kasilan Markun ansiosta tulin hieman tutkailleeksi sitä, millä tavoin Jalkapallokirjoissa on suhtauduttu vuosien 1940 ja 1942 SM-jalkapalloon. Noiden kausien mestarit on jo vuosikymmenten ajan listattu samalla tavalla kuin muidenkin kausien – lukuun ottamatta sitä, että mestariseurojen nimien perässä joskus ollut cup-maininta, toisinaan loppuottelun tulos ja välillä molemmat. Lisämerkintöjen tarve on perustunut siihen, että vuodesta 1930 lähtien Suomen mestaruus on lähes aina muulloin ratkaistu sarjan avulla.

Vielä vuonna 1976 Jalkapallokirjassa luki kauden 1940 mestaruuden yhteydessä "Ylim. epävir. Cup-kilpailu", mutta seuraavan kauden opuksesta alkaen maininnat ylimääräisyydestä ja epävirallisuudesta ovat loistaneet poissaolollaan. Tätä ei kuitenkaan voi tulkita niin, että mestaruus olisi virallistettu, sillä kauden 1981 kirjan sarjatilastoissa vuosilta 1930–80 todetaan, että kyseessä oli ylimääräinen cup-kilpailu, josta ei jaettu mestaruutta.

Potkupalloliiton vuosikirjan mestarilistoissa ei enää kevään 1969 jälkeen ole näkynyt sitä, että myös cup 1942 oli vain epävirallinen – tai vuosikymmenten takaisia merkintöjä noudattaen ylimääräinen. Epävirallisuus ilmenee kuitenkin äsken mainitusta kaudet 1930–80 kattavasta sarjatilastosta.

Vuosina 1981–83 ja 1987–94 pelattiin miesten SM-hallijalkapalloa, jonka virallisuutta tai sen puutetta ei taida kovin moni osata luotettavasti sanoa ja jonka tulokset näytetään julkaistun SPL:n Jalkapallokirjoissa ainoastaan kolmelta ensimmäiseltä kerralta. Markku Kasilan tilastoissa on epävirallisuusmerkintä vain vuoden 1987 kohdalla, mutta muutkin mestaruudet ovat olleet todennäköisemmin epävirallisia kuin virallisia. Suomen puolustuslaitos toki arvosti hallipelejä vuonna 1990 niin paljon, että tuolloin armeijassa tupakaverinani ollut jalkapalloilija sai hallimitalin ansiosta kuntoisuuslomaa, vaikka oli ollut koko lopputurnauksen vaihtopenkillä.

Liitto-ottelut tarkoittavat yleensä otteluita, joissa joukkueet on koottu koko valtakunnasta – esimerkkeinä takavuosikymmeninä järjestetyt SVUL:n lajiliittojen ja TUL:n väliset ottelut. Niinpä täkäläisen keilailun liitto-ottelutkin kalskahtavat komeilta, mutta totuus on jotain muuta. Suomessa linjana on se, että liki kaikilla keilahallipaikkakunnilla on myös oma keilailuliitto. Keilailun liitto-ottelut vastaavat siis lähinnä muiden lajien kaupunki- tai seuraotteluja. Piiriotteluihin rinnastaminen ei tunnu luontevalta, koska keilailuliittoja on yli 60. Tällaiseen aluemäärään – tai edes lähelle – ei mikään muu suomalainen lajiliitto tai vastaava liene päässyt.