Tuomas Tumi listasi tämänvuotisessa kesälehdessämme sellaiset pelaajat, jotka ovat jalkapallon miesten maajoukkueiden MM-turnauksessa kuuluneet mestaruuden voittaneen joukkueen kokoonpanoon saamatta kuitenkaan turnauksessa lainkaan peliaikaa. Nykyisin ilman peliaikaa jääneetkin saavat MM-mitalit ja heidät listattaneen virallisiksi mitalisteiksi, mutta aiemmin tilanne lienee ollut hyvin erilainen. Silmiini ei kuitenkaan ole osunut täsmällistä tietoa mitalisäännöistä.

Myös kotimaisessa palloilussa säännöt ovat vaihdelleet ja niistä tiedottaminen kauniisti sanottuna rajallista. Aihetta on käsitelty lehdissämme ennenkin, ja myös tämä kirjoitus on vain pintaraapaisu aiheeseen. Joku ehkä ottaa vastaan viestikapulan ja antaa tulevissa lehdissämme tietoa myös sellaisista lajeista, jotka jäävät nyt käsittelemättä.

Täkäläisessäkin jalkapallossa mitalisäännöt ovat löystyneet vuosien varrella. Aikanaan käytäntö oli ilmeisesti se, että virallisia mitalisteja olivat vain kunkin joukkueen 11 eniten pelannutta.

Jalkapallokirja 1968:n sivuilla 118–119 on listattu vuosien 1960–67 viralliset SM-kultapelaajat. Nimet näyttävät olleen samat kuin kauden 1981 kirjassa, jossa on luettelo miesten SM-kultakokoonpanoista vuosilta 1930–80. Jälkimmäisen kirjan tietoja piti tosin korjata vuotta myöhemmin, koska vuosilta 1945, 1947 ja 1948 oli mukaan otettu Palloliiton mestariseuran eikä Suomen mestarin kokoonpano.

Kiintoisaa oli lukea 47 vuoden takaisesta kirjasta seuraava sääntöselitys:
"Mitalin saa korkeintaan 14 pelaajaa, vaatimuksena on vähintään 12 ottelua. Kaksi poikkeusta löytyy: Reippaan joukkueessa pelasi Jaakko Marttila viime vuonna ainoastaan 11 ottelua. Hän sai mitalin, koska joukkueessa oli ainoastaan kymmenen pelaajaa jotka olivat mukana enemmän kuin yhdessätoista ottelussa. Vuonna 1965 pelasivat Hakan joukkueessa sekä Ossi Collin että Matti Pitko yksitoista ottelua. Collin sai mitalin, koska "hänen" otteluissaan Haka oli saanut enemmän pisteitä."

Saavutuksillaan mieluusti rehvasteleva toimittaja-kirjailija Pitko ei ilmeisesti vieläkään ole SPL:n tilastoissa virallinen Suomen mestari 1965, vaikka saikin liitolta tuoreeltaan kultamitalin ja vaikka häntä on hyvästä syystä pidetty Hakan joukkueen piirissä samanveroisena mestarina kuin Collinia.

Vuosien 1960–67 mestarikokoonpanojen perässä todettiin vielä seuraavaa:
"Vuonna 1963 sai Reippaassa 12 pelaajaa ja vuonna 1964 HJK:ssa 13 pelaajaa mitalin. Kaikkina muina vuosina on jaettu 11 mitalia."

Edellä olleen lainauksen lopussa pitäisi tarkkaan ottaen olla maininta 11 kultamitalista.

Kauden 1976 Jalkapallokirjan sivulla 161 lukee näin:
"Liiton mestaruusmitaleja jaetaan vain niille pelaajille, jotka ovat pelanneet vähintään puolet otteluista. Lisäksi seura saa yhden mitalin. Vuonna 1975 liittohallituksen tekemän päätöksen mukaisesti jaetaan miesten ja naisten mitaleja kuitenkin aina 16 pelaajalle ja 1 seuralle."

Jälkimmäisestä virkkeestä päätellen vuonna 1975 tai 1976 siirryttiin käytäntöön, jossa alle puolessa otteluista pelaamallakin saattoi saada mitalin. Vuonna 1981 julkaistussa mestarilistassa ei kuitenkaan näytä olevan mistään joukkueesta enempää kuin 15 pelaajaa.

Jossain vaiheessa Palloliitto löysensi sääntöjä entisestään, ja viimeistään vuodesta 2002 ovat koko kauden vaihtopenkillä istuneetkin voineet saada mitalin. Olen näet lukenut Helsingin Sanomista 26.10.2002, että yksittäiselle joukkueelle annettiin 30 mitalia, joiden saajat seura sai päättää itse.

Jalkapalloliigassa on kyllä nähty joukkueita, jotka ovat peluuttaneet kauden aikana selvästi yli 30 miestä. Tällaisista ryhmistä mikään ei ole tainnut yltää edes lähelle mitaleja, eli palloiluunkin sopii vanha sanonta "mitä useampi kokki, sitä huonompi soppa".

Vanhemmilta kausilta on jälkeenpäin annettu mitaleja, joiden virallisuudesta en mene takuuseen. Tapauksia lienee ollut enemmänkin kuin viime aikoina vastaani tulleet kaksi.

Kuopion Palloseuran vuosista 1923–2004 kertova kirja ilmoittaa, että muun muassa kaudella 1958 mitali annettiin 11 pelaajalle/joukkue mutta että KuPS sai 30 vuotta myöhemmin yhden lisäkultamitalin. Tuo mitali annettiin Pekka Tirkkoselle, joka oli pelannut kymmenen ottelua 19:stä. Erikoinen pelien kokonaismäärä selittyy sillä, että kymmenen joukkueen kaksinkertaisen sarjan jälkeen tarvittiin uusintaottelu tasapisteisiin päätyneiden KuPSin ja helsinkiläisen kaimaseuran välillä.

Lahden Reippaan SM-kultajoukkue 1963 kokoontui syyskuussa 2013, ja Simo Syrjävaara ojensi Suomen Palloliiton edustajana mitalit Samuli Pakariselle ja Kalervo Sutiselle. Pakarinen oli ollut viisi vuosikymmentä aiemmin kentällä "Viirupaitojen" 22 ottelusta neljässä ja Sutinen ainoastaan yhdessä.

Varsinkin Pakarisen ja Sutisen palkitsemisia voi pitää sikäli kyseenalaisina ennakkotapauksina, että jos tieto mitaleista leviää laajalle, moni vanha mitalijoukkueissa lähinnä vaihtopenkkiä kuluttanut pelimies saattaa kinuta itselleen mitalia SPL:ltä.

Olen tallettanut Jääkiekkolehdestä 4/2001 ja Aamulehdestä 9.4.2013 sellaisen tiedon, että noina vuosina pelaajalta on vaadittu miesten viralliseen SM-mitaliin kirjoilla oloa mitaliseurassa kauden lopussa sekä vähintään kolmasosaa runkosarjapeleistä tai ainakin yhtä pudotuspeliä.

Vielä 1990-luvulla säännöt olivat hieman toisenlaiset. Tarkastin Suomen Urheilulehdestä 14/1993, että tuolloin mestaruuden – ja ilmiselvästi myös hopean ja pronssin – saavuttivat virallisesti pelaajat, joilla kauden kokonaisottelumäärä oli vähintään kolmannes runkosarjakierrosten määrästä. Kierroksia oli tuolloin 48, joten yhteensä 16 peliä runkosarjassa tai pudotuspeleissä riitti mitaliin.

Yksi pudotuspeli riittää -sääntöä ei 22 vuotta sitten ollut, joten nykyinen miesten maajoukkueemme päävalmentaja Kari Jalonen ei vuonna 1993 yltänyt viralliseksi mestariksi, vaikka oli TPS:ssä kentällä kuudessa runkosarjaottelussa ja yhdeksässä pudotuspelissä. Vähäinen ottelumäärä selittyi sillä, että "Kojo" oli aloittanut kauden ykkösdivisioonassa kalajokelaisseura Junkkareissa.

Mitalin saaminen yhdellä pudotuspelillä on perusteltua ainakin sikäli, että nyt kenellekään ei tulle kiusausta yrittää järjestää joukkueelleen tahallista pudotuspelitappiota, jonka avulla voisi saada ottelumääräänsä nostettua. Esimerkiksi voi taas ottaa Kari Jalosen ja vuoden 1993. Hän olisi tarvinnut vain yhden ottelun enemmän päästäkseen viralliseksi mestariksi, ja lisäottelumerkintä olisi saattanut siunaantua, jos loppuottelusarjassa Hämeenlinnan Pallokerhoa vastaan voitot olisivat menneet 3–2 eivätkä 3–1. Läheskään varmaa kentälle pääsy viidennessä pelissä ei tosin olisi ollut, sillä TPS:lle kertyi 12 pudotuspeliä, joista "KooJii" oli siis mukana yhdeksässä.

SM-sarjan aikana vaatimus oli ilmeisen pitkään sellainen, että virallisia mitalipelaajia olivat vähintään puolessa kauden otteluista pelanneet.

Mitalin saanti ja viralliseen mitalistilistaan pääsy eivät tosin ole olleet aivan sama asia. Kevään 1993 lehtijutusta ilmenee, että yksittäinen seura sai 32 mitalia, joista osa meni valmentajille, huoltajille ja muille taustavoimille. Joissain joukkueissa mitaleja lienee noihin aikoihin riittänyt myös alle kolmanneksessa otteluista mukana olleille, ja runsaasti pelaajia käyttäneessä seurassa riittävästi kentällä olleitakin saattoi jäädä mitalitta.

Yksittäisessä joukkueessa SM-liigakauden aikana pelanneiden samoin kuin valmennusportaan nuppiluku on parissakymmenessä vuodessa kasvanut, ja tätä nykyä "lätkiä" jaettaneen lätkässä joukkueille enemmän kuin 32.

Kun mennään vielä kauemmas taaksepäin, pelaajamäärät pienenevät selvästi 1990-luvun alun tasosta. Siniviivalla-teoksessa eli Suomen Jääkiekkoliiton 50-vuotishistoriassa mainitaan, että TPS palautti vuonna 1956 liitolle viisi kultamitalia, koska niille ei ollut ottajia. En vanno kohdan todenperäisyyttä, mutta TPS selvitti kauden 13 pelaajalla, kun taas Ilves käytti kaikkiaan 19 peluria viedessään kultaa 1957.

Tuhlasin joitain kuukausia sitten aikaani siihen, että aloin selvittää SM-pesiksen kulta- ja mitalimäärien ennätysmiehiä. Hommassa aiheutti kiusaa se, että lajiliiton vuosikirjatkin ovat tarjonneet tulkinnanvaraista tietoa siitä, ketkä ovat oikein olleet mestareita.

Jani Komulainen (Jr) pelasi Sotkamon kultajoukkueessa kahdeksan runkosarjaottelua 1997, ja kauden 1998 Pesäpallokirjassa hänet on listattu seuran mestaripelaajiin. Toisaalla kirjassa on tilasto, jossa kerrotaan jokaisesta pääsarjajoukkueesta kaikkien runkosarjassa pelanneiden ottelujen, kärkilyöntien, lyötyjen ja tuotujen juoksujen sekä pesispörssipisteiden määrät. Tuossa kohdassa Komulainen kuuluu niihin Sotkamon miehiin, joiden rivin lopussa ei ole SM-merkintää. Pudotuspeleistä vastaavia tilastoja ei vuosikirjassa ole, mutta sain selville osoitteesta http://www.mrasilainen.com/scripts/W_pk_index.html, että jatkopelejä Komulaiselle kertyi kymmenen. Vastaavalla tavalla Pesäpallokirjassa on toimittu Roope Korhosen tilastoinnissa kaudelta 2001, jolloin mies pääsi kentälle vain kahdessa runkosarjaottelussa.

Selityksen kahdenlaisiin merkintöihin tarjoaa Suomen Urheilulehti 38/1992, joka kertoo kaudesta 1992 seuraavaa:
"Miesten finaalijoukkueista Jymyn Mika Sirviö ja Tahkon Kimmo Yrjänen eivät saa pesispörssiin seurojensa mitalisijojen oikeuttamia pisteitä. Sääntöjen mukaan pesispörssin 25 pistettä mestaruudesta ja 20 SM-hopeasta saavat vain pelaajat, jotka ovat pelanneet vähintään 40 % seuransa otteluista. Kimmo Yrjänen lukkaroi jopa viimeisen loppuottelun, mutta keväällä loukkaantumisen takia sivussa ollut ja maakuntasarjassa kautensa aloittanut Yrjänen pelasi silti liian harvassa ottelussa. Mitalin ja nimensä mestariluetteloon molemmat toki saivat."

Pilkunviilaajan luonne pakottaa lisäämään, että Kimmo Yrjänen ei voinut saada nimeään mestariluetteloon – hopeamitalistien luetteloon kylläkin.

SM-kirjausten puuttuminen Komulaisen ja Korhosen tilastoriveiltä johtuu siis ilmiselvästi vain siitä, että heidän pelaamiensa ottelujen määrä ei riittänyt kultamitalista annettaviin pesispörssipisteisiin.

Jani Komulaisen mitalien laskemista hankaloittaa sekin, että Sotkamon kultajoukkueissa nähtiin 1990-luvulla kaksi tuonnimistä miestä. Kausien 1995 ja 1996 mestareita oli vuonna 1975 syntynyt Jani Juhani Komulainen, ja kolme vuotta nuorempi Jani Petri Olavi Komulainen oli kultamiehistössä ensimmäisen kerran 1997. Jymyn superpesisjoukkueessa Jani Komulaiset eivät ole tahkonneet samaan aikaan, mutta surullisenkuuluisalla sopupelikaudella 1998 he olivat joukkuetovereita Siilinjärven Pesiksessä.

Päädyin selvittelyissäni siihen, että Toni Kohonen (10+5+1 mitalia Kiteellä, Sotkamossa ja Kouvolassa 1997–2015), Jani Komulainen (12+2+2 mitalia Sotkamossa 1997–15) ja Roope Korhonen (11+3+2 mitalia Sotkamossa 2000–15) jakavat miesten superpesiksen mitalimääräennätyksen. Näiden herrojen 16 mitalin saldoa ei kukaan ylittäne, vaikka mukaan otettaisiin myös suursarja ja SM-sarja eli vuonna 1990 käyttöön tullutta superpesis-nimeä edeltänyt aika. Komulainen taasen näyttäisi olevan 12 kultamitalillaan useimmin pesiksen Suomen mestaruutta saavuttamassa ollut miespelaaja.

Jos joku on ennätyksistä eri mieltä, ilmoittakoon.

Se, luokitellaanko palloilujoukkueissa ilman peliaikaa jääneet olympiakisoissa esimerkiksi mitalisteiksi, ei näytä olevan ainakaan varhaisempien kisojen osalta selvä edes oikeille olympiahistorioitsijoille. Helsingin Sanomissa 7.11. oli kirjoitus, joka käsitteli australialaisesta roskalaatikosta löytynyttä vuoden 1952 pronssimitalia ja jossa mainittiin myös maamme virallisimman olympiatilastoijan Vesa Tikanderin nimi. Kirjoituksessa todettiin, että Helsingin kisojen jalkapallon, koripallon, maahockeyn ja vesipallon kaikkia varamiehiä ei ole tuloskirjoihin merkitty, mutta hekin lienevät saaneet mitalit.