Keskuudessamme ei ole kovin paljon Lontoon olympiakisoihin vuonna 1948 osallistuneita urheilijoita. Yksi heistä on virolahtelainen maanviljelijä Väinö Koskela. Hän on syntynyt 31. maaliskuuta 1921 eli täytti kevättalvella 89 vuotta.

Lontoossa Koskela juoksi 5 000 metriä ja oli parhaana suomalaisena seitsemäs. Kaksi vuotta myöhemmin hän sai EM-kilpailuissa Brysselissä 10 000 metrillä pronssimitalin.

Ura oli tarkoitus huipentaa Helsingin olympiakisoihin 1952. Väinö juoksi Helsingissä sekä 5 000 että 10 000 metriä, mutta olympiavuodesta jäivät ikävät muistot:
– Harjoittelin silloin enemmän kuin koskaan, mutta Helsingissä en ollut kunnossa. Urheiluliiton valmentajat määräsivät muuttamaan juoksutyyliä, ja sen seurauksena lihakset menivät jumiin.

Otaniemeen talvella 1952 valmistuneessa hallissa juostiin ahkerasti, ja valmentajat opastivat Koskelaa nostamaan juostessaan enemmän polvia. Valmentajien mukaan askel pitenisi. Raskastekoinen Koskela (180 cm, 72 kg) oli juossut matalalla askeleella ja päässyt maailman parhaiden joukkoon. Uusi tyyli sotki kuviot.

Virolahden Sammon ja suojeluskunnan poikien urheilukilpailuissa Väinö Koskelan ensimmäinen laji oli hiihto. Poikien talvipäivillä 1938 Sampo voitti alle 18-vuotiaiden poikien hiihdon joukkuekilpailun ja sai kolmannella voitolla kiertopalkinnon omakseen.

Koskelasta olisi saattanut tulla hiihtäjä, mutta hän epäili kuntoaan ja taitoaan pitkissä ja jyrkissä ylä- ja alamäissä, joita kansainvälisissä kilpailuissa ulkomailla hiihdettiin. Hän valitsi kestävyysjuoksun. Eräs syy oli suomalaisten kolmoisvoitto 10 000 metrillä Berliinin olympiakisoissa 1936. – Totta kai me nuoret pojat olimme innoissamme. Minäkin keräsin lehtileikkeitä suomalaisista juoksijoista.

Ennen sotia Koskela ehti kilpailla poikasarjoissa piiritasolla. Talvisodan lopussa hän 18-vuotiaana vapaaehtoisena oli puolustamassa Suomenlahden rantoja vihollisen maihinnousua vastaan. Jatkosodan hän taisteli tykistön viestimiehenä Kannaksella ja Syvärillä.

Lahjoja juoksemiseen ilmeisesti oli, sillä ensimmäisenä varsinaisena kilpailuvuotenaan 1945 Koskela oli Kalevan kisoissa 5 000 metrillä neljäs 14.59,0.

– Ennen sotia 15 minuutin alittajat olivat saaneet Hannes Kolehmaisen lahjoittamat piikkarit. Tavasta luovuttiin sotien jälkeen. Minä olin ensimmäinen 15 minuutin alittaja, joka ei piikkareita saanut.

Sotien jälkeen ensimmäiset EM-kilpailut olivat Oslossa 1946. Kalevan kisoissa Karhulan Viljo Heino voitti 5 000 metriä ylivoimaisesti (14.27,2). Helsingin Kisa-Toverien Rauni Salmi sai SM-hopean rinnanmitan Koskelan edellä, molemmilla sama aika 14.53,0. Kahdelle parhaalle oli luvattu EM-kisamatka.

Virolahden mies sai tuntea ensimmäisen kerran urheilupolitiikan kosketuksen. EM-kisoihin voitiin lähettää kaksi miestä lajia kohti. Viljo Heino nimettiin 10 000 metrille Helge Perälän kanssa.
– Kun Salmi oli Työväen Urheiluliiton mies, niin Urheiluliiton herrat päättivät että EM-kisoihin ei häntä lähetetä eikä myöskään minua, joka hävisin rinnanmitan.

Oslossa Heino ja Perälä saivat 10 000 metrillä kaksoisvoiton. He juoksivat myös 5 000 metriä. Heino oli neljäs, mutta Perälä keskeytti. Koskelan katse oli suunnattava vuoden 1948 olympiakisoihin.

Syksyllä 1947 Urheiluliiton leirillä Vierumäellä juoksijoita suostuteltiin kokeilemaan estejuoksua. Valmennusjohdon näkemyksen mukaan siinä olisi helpompi päästä olympiamenestykseen kuin sileillä matkoilla.
– Minäkin kokeilin harjoituksissa esteitä. Olin kuitenkin liian kankea estemieheksi, vaikka maastojuoksussa menestyinkin, muistelee Koskela.

Estejuoksun arvostuksesta kertoo se, että esimerkiksi Urheiluliiton vuosikirjassa 1948 ei ole estejuoksutilastoja ollenkaan. Aarne Kainlauri ja Paavo Toivari innostuivat lajista ja pääsivät olympiamatkalle. Estejuoksun erikoismies Pentti Siltaloppi oli Lontoossa viides ja Kainlauri kymmenes.

1940-luvun puolivälin jälkeen kestävyysjuoksun valtiaaksi kehittyi Tšekkoslovakian Emil Zátopek. Valtavan harjoitusmäärän turvin hän lähti yleensä kilpailuissa keulaan heti alussa ja hirmuisella vauhdilla jätti muut matkan aikana.

Zátopek voitti Lontoossa 1948 kympin ja Helsingissä 1952 huikeat kolme olympiakultaa: viitosella, kympillä ja maratonilla. Hän voitti kympin vielä Bernissä EM-kilpailuissa 1954.

– Kesällä 1947 minut lähetettiin Tšekkoslovakiaan kilpailemaan. Olin 5 000 metrillä kolmas Zátopekin ja ruotsalainen Evert Nybergin jälkeen. Zátopek tuli sitten minun kaverinani Suomeen kilpailemaan.
Nyberg oli Oslon EM-kilpailujen 5 000 metrin pronssimitalisti. Koskela kertoo opettaneensa matkalla "Satu-Pekalle" suomen kielen sanoja, sekä hyviä että pahoja.

Helsingissä Suomen Suurkisoissa Zátopek ja Viljo Heino kävivät 5 000 metrillä huikean taistelun, jonka Zátopek voitti. Ajat olivat 14.15,2 ja 14.15,4.

Koskelasta ja Zátopekista tuli ystäviä. Myöhempinä vuosina Zátopek oli usean kerran Koskelan vieraana Suomessa. Kun suurjuoksija kuoli marraskuussa 2000, kutsui leski Dana Zátopkova Koskelan muistotilaisuuteen.
– Muita suomalaisia siellä ei tainnut olla kuin minä ja Urheiluliiton lähettämä Lasse Virén. Zátopek oli kohtelias ja mukava mies, eloisa ja vilkas.

Lontoon olympiakisoissa 1948 vettä tuli kaatamalla 5 000 metrin finaalin aikana, tiilimurska vettyi ja mureni juoksijoiden alla, rapa roiskui. Raskastekoinen Koskela oli vaikeuksissa. Loppukirissä belgialainen Gaston Reiff yllätti Zátopekin. Koskela oli paras suomalainen seitsemäntenä.

Lontoon viitonen: 1) Gaston Reiff Belgia 14.17,6, 2) Emil Zátopek Tšekkoslovakia 14.17,8, 3) Wim Slijkhuis Hollanti 14.26,8, 4) Erik Ahlden Ruotsi 14.28,6, 5) Bertil Albertsson Ruotsi 14.39,0, 6) Curtis Stone Yhdysvallat 14,39,4, 7) Väinö Koskela 14.41,0. Muista suomalaisista Väinö Mäkelä oli 8:s ja Helge Perälä 11:s.

Heinäkuussa 1949 Koskela laittoi maailman kärkijuoksijan Zátopekin ahtaalle. Ensin Suomen ja Tšekkoslovakian maaottelussa Helsingissä Koskela hävisi puolella peninkulmalla vain 0,8 sekuntia saavuttaen ajan 14.20,8. Kaksi päivää myöhemmin Turussa miehet kirivät uudestaan rinta rinnan loppusuoraa. Zátopek voitti rinnanmitalla ja molempien tulos oli 14.13,2.

Koskelan aika oli vuoden toiseksi paras maailmassa ja kaikkien aikojen tilastossa kuudes. Zátopek oli toukokuussa Varsovassa juossut 14.10,2. Kaksi päivää heinäkuun maaottelun jälkeen juostiin Porissa 3 000 metriä. Loppusuoralla Zátopek pysyi jälleen täpärästi edellä saaden ajan 8.19,2 ja ollen maalissa 0,2 sekuntia ennen Koskelaa.

Viimeistään tuolloin Virolahden maanviljelijä alettiin laskea seuraavan vuoden EM-kilpailujen mitaliehdokkaaksi. Odotuksia lisäsi 5000 metrin voitto Pohjola–Yhdysvallat-ottelussa Oslossa.

Suomalaisista juoksijoista Koskelan parhaita kavereita oli Karhulan Katajaisten Viljo Heino. Miehet kilpailivat paljon yhdessä ja myös harjoittelivat yhdessä. Leireillä yleensä vain Koskela uskalsi lähteä "Villen" harjoitusvauhtiin mukaan. "Ruskeista kirjekuorista" Koskela kertoo yhden esimerkin:
– Lappeenrannan kilpailuissa Villelle maksettiin 30 000 markkaa ja minulle 5 000 markkaa. Villellä oli aina ihan omat taksat.

Maailman parhaat 5 000 metrillä 1949: 1) Emil Zátopek Tšekkoslovakia 14.10,2, 2) Väinö Koskela 14.13,2, 3) Väinö Mäkelä 14.20,0, 4) Jacques Vernier Ranska 14.20,6, 5) Bertil Albertsson Ruotsi 14.23,8.

Parhaat 10 000 metrillä: 1) Emil Zátopek Tšekkoslovakia 29.21,2, 2) Viljo Heino 29.27,2, 3) Alain Mimoun Ranska 29.53,0, 4) Martin Stokken Norja 29.58,0, 5) Väinö Koskela 30.12,0.

Heino juoksi syyskuun alussa Kouvolassa ME:n, jota Zátopek paransi lokakuussa Ostravassa. Kouvolassa Koskela auttoi Heinoa vuorovedolla puolimatkaan asti.

Koskelan tavoite oli 5 000 metrin finaali Brysselin EM-kilpailuissa 1950. Kalevan kisoissa hän kuitenkin kärsi kurkkukivusta ja jäi puolen peninkulman kolmanneksi Hannu Postin ja Väinö Mäkelän jälkeen. Sairaana hän ei lähtenyt seuraavan päivän kympille. Urheiluliiton herrat tekivät yllättävät valinnat. Brysselin 5 000 metrille valittiin SM-kilvan kärkikaksikko Posti ja Mäkelä. Koskela nimettiin 10 000 metrin edustajaksi.
– En ollut kymppiä edes juossut siihen mennessä montakaan kertaa. Olisin halunnut juosta parhaan matkani 5 000 metriä.

Heysel-stadionilla Brysselissä Zátopek karkasi muilta jo alkumatkasta. Koskela oli kolmas. EM-kilvan kärki: 1) Emil Zátopek Tšekkoslovakia 29.12,0, 2) Alain Mimoun Ranska 30.21,0, 3) Väinö Koskela 30.30,8, 4) Fred Aaron Iso-Britannia 30.31,6, 5) Nikolai Popov Neuvostoliitto 30.34,0, 6) Martin Stokken Norja 30.44,8.

Koskelan päämatkan 5 000 metrin maailman kärki 1950: 1) Emil Zátopek Tšekkoslovakia 14.03,0, 2) Väinö Mäkelä 14.20,2, 3) Hannu Posti 14.20,4, 4) Herbert Schade Saksa 14.22,8, 5) Väinö Koskela 14.24,6.

Herbert Schade, Helsingin olympiakisojen vitosen pronssimitalisti, kuului Koskelan ystäviin. Schade kävi kilpaillessaan Suomessa yleensä vierailulla Virolahdella. Muutamana syksynä kilpailukauden jälkeen hän tuli myös hirvimetsälle.

Kesällä 1950 Suomessa juostiin neljän päivän aikana kaksi maailman kovinta 3 000 metrin kilpailua. Suomalaisten tavoitteena oli alittaa Viljo Heinon kesällä 1944 juoksema Suomen ennätys 8.10,8.

Väinö Koskelan kotikentällä Virolahdella 16. heinäkuuta ennätystä ei vielä rikottu, vaikka kärki oli kova ja voittaja juoksi maailman kärkituloksen: 1) Hannu Posti 8.15,6, 2) Väinö Mäkelä 8.15,8, 3) Väinö Koskela 8.16,0, 4) Fred Wilt Yhdysvallat 8.16,2.

Neljä päivää myöhemmin Turun Urheilupuiston tunnetusti nopealla radalla Koskela voitti Suomen ennätysajalla ja paransi samalla vuoden kärkitulosta. Se oli huikein koskaan siihen asti juostu 3 000 metriä: 1) Väinö Koskela 8.10,4, 2) Väinö Mäkelä 8.11,0, 3) Ilmari Taipale 8.11,0, 4) Denis Johansson 8.11,4, 5) Fred Wilt Yhdysvallat 8.12,2, 6) Pentti Salonen 8.13,6, 7) Hannu Posti 8.15,0, 8) John Twomey Yhdysvallat 8.16,2.

Belgialainen olympiavoittaja Gaston Reiff juoksi elokuussa kauden kärkiajaksi 8.09,6, mutta Turun juoksussa tehtiin maailman kymmenestä nopeimmasta ajasta kahdeksan.

Koskelan 3 000 metrin aika 8.10,4 on edelleen Virolahden Sammon ennätys. Koskela on jo ajat sitten luvannut palkinnon seuraennätyksen alittajalle, mutta 60 vuoden aikana kukaan ei ole päässyt edes kovin lähelle.

Vuodenvaihteessa 1950/51 Väinö Koskela pääsi unelmamatkalle Brasiliaan. São Paulon katujuoksun oli edellisenä vuonna voittanut Viljo Heino.

Miljoonakaupungissa katujen varsilla oli valtavasti yleisöä. Moottoripyöräpartio ajoi juoksijoiden edellä. Toisena suomalaisena matkassa oli Brysselin EM-kisojen estejuoksun pronssimitalisti Erik Blomster, joka tuli neljänneksi.

– Heino oli varoittanut, että uudenvuoden vaihtuessa siellä ammutaan paljon raketteja, ja porukka saattaa lähteä pamauksesta ennen aikojaan. Niin kävikin, ja esimerkiksi Yhdysvaltojen juoksija kaatui ruuhkassa, muistelee Koskela.

Virolahtelainen juoksi kärjessä belgialaisen Lucien Theysin kanssa. Matka oli 7,2 kilometriä. Lämmintä oli 35 astetta ja vettä satoi.

– Pääsin 100 metriä ennen maalia kurvissa kärkeen, mutta lopussa belgialainen tuli ohi. Olin toinen.

Suomessa oli sotien jälkeen vielä puutetta monesta asiasta. Koskela juoksi maratontossuissa, jotka hän myi kilpailun jälkeen ja sai viisi kiloa kahvinpapuja, joista paahdettiin kahvitarvikkeet Koskelan häihin.

Koskelan oli tarkoitus huipentaa uransa Helsingin olympiakisoihin. Syksyllä 1951 hän totesi olevansa maailmantilastossa 3 000 metrillä viides, 5 000 metrillä kuudes ja 10 000 metrillä kuudes.

Kesällä 1952 kuitenkin jalkalihakset olivat jumissa. Juoksutyylin ja harjoittelun muutos pilasi olympiavuoden toiveet.
– Valmentajat käskivät juosta kovia vetoja lisää. Se ei tilannettani parantanut, eikä hierontakaan.

Helsingin kisojen kymppitonnilla Koskela sijoittui 16:nneksi ajalla 30.43,0. Parhaana suomalaisena neljäs oli Hannu Posti, jonka Koskela oli yleensä voittanut. Olympialaisten 5 000 metrillä Koskela päätyi alkueränsä 11. tilalle kellotettuaan lukemat 14.50,8, kun loppukilpailuun pääsi jokaisesta kolmesta erästä viisi juoksijaa. Finaalipaikkaan olisi tarvittu 23 sekuntia parempi tulos, sillä Koskelan erän viimeinen jatkoon päässyt oli britti Chris Chataway ajalla 14.27,8.

Väinö Koskela juoksi 60 vuotta sitten hiilimurskalla aikoja, joilla Suomen kilpailuissa menestyisi hyvin myös kesällä 2010. Mitään etelän leirejä ei tunnettu. Kunto tuli kovalla harjoittelulla maa- ja metsätyön ohessa:
– Esimerkiksi talvella 1948 sahasin päivät talon rakennustyömaalla pokasahalla puita, ja läksin sitten illalla 20 kilometrin lenkille. Ei siihen aikaan mitään valmennusohjelmia ollut. Vuonna 1940 ostin valmentaja Hugo Lahtisen kirjan Urheilutaito ja sovelsin siitä oppeja. Urheiluliiton ylivalmentaja Armas Valste antoi kerran Vierumäellä yhden viikon harjoitusohjelman. Muuta en saanut.

Koskela on 89-vuotiaana edelleen kovassa kunnossa. Kesäisin hän ajelee polkupyörällä lenkkejä Haminan kaupunkiin. Sinne on yhteen suuntaan matkaa reilut 20 kilometriä.

– Nykyajan nuoret Suomessa eivät jaksa tehdä tarpeeksi töitä. Kovia tuloksia ei kukaan saa heti, pitää harjoitella tosissaan monta vuotta.

Väinö Koskelan synnyinkoti oli Virolahden Ylä-Urpalassa. Koti jäi Moskovan rauhassa 1940 Neuvostoliiton puolelle, pari kilometriä rajan taakse. Väinö joutui evakkoon.

Jatkosodan aikana perhe palasi Ylä-Urpalaan, mutta kesällä 1944 oli lähdettävä lopullisesti. Myös Virolahden Sammon kuuluisin urheilija, hiihdon olympiavoittaja Veli Saarinen, joutui jättämään Martinsaaren kotinsa Neuvostoliitolle.

Ylä-Urpala tunnetaan nykyisin nimellä Torfjanovka. Se sijaitsee Suomen ja Venäjän rajanylityspaikalla Venäjän puolella. Suomen puolella raja-asema on Virolahden Vaalimaalla.

Väinö Koskela löysi uuden asunnon Virolahden Häppilästä, läheltä rajaa. Urheilu-uran jälkeen Väinö Koskela jatkoi maanviljelystä tilallaan. Peltoa oli 12 ja metsää parikymmentä hehtaaria. Hän jäi leskeksi kymmenkunta vuotta sitten. Tyttäriä on kolme.

– Nuorin tyttäreni Taina Sampakoski on ollut Ruotsissa opettajana. Hänen toistaiseksi ainoa romaaninsa Ikoni oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2006.

Väinö Koskelan SM-mitalit:
5000 metrillä kulta 1948 ja 1949, hopea 1951 ja pronssi 1946, 1947 ja 1950. Maastojuoksun henkilökohtaisessa kilpailussa kulta 1948, hopea 1947, 1949 ja 1950, pronssi 1951. Maastojuoksun joukkuekilpailussa pronssi 1951.