Joululehdessämme 2008 sivuilla 33–36 käsiteltiin ensi sijassa ulkomaalaisten nimien kirjoittamisen pulmia Nimi on väärin kirjoitettu – vai onko sittenkään? -otsikon alla. Mukana oli hieman jutunjuurta myös suomalaisurheilijoiden kutsumanimiin liittyvistä hankaluuksista. Aiheesta on sittemmin löytynyt ja tullut mieleen lisäaineistoa, joka johti uuteen kirjoitukseen. Samalla voi käsitellä muitakin kotimaisten nimien yhteydessä vastaan tulevia riesoja.

Kun Suomen miesten jalkapallomaajoukkueelle oli pestattu keväällä uusi päävalmentaja, tehtävässä aloittanut henkilö toivoi, että häntä sanottaisiin Mixu Paatelaiseksi. Ainakin Ilta-Sanomissa 1.4.2011 kerrottiin samalla, että pitkään ensi sijassa Mika-Matti Paatelaisena tunnetun entisen maajoukkuehyökkääjän viralliset etunimet ovat Mika Matti – siis ilman tavuviivaa.

Tällainen vakiintuneen kutsumanimen vaihtuminen johtaa kirjoittajat tilanteeseen, jossa mikä tahansa ratkaisu aiheuttaa harmeja. Mika-Matti Paatelainen -muoto on ehtinyt lukuisiin kirjoihin ja lehtiin, joihin Mixua ei voida enää muuttaa. Tietokoneilla ja internetissä olevien tiedostojen korjaaminen uutta tilannetta vastaavaksi on toteutettavissa muttei ihan hetkessä. Ja kun vanhemmissa tiedoissa esiintyy nimi Mika-Matti ja uudemmissa Mixu, joku voi luulla, että henkilö on virallistanut kutsumanimensä.

Markku Kasila on todennut, että ATK asettaa tällaisille asioille omat haasteensa, koska painetussa tai käsin kirjatussa muodossa ei haittaa, jos pelaajasta käyttää eri nimiä eri vuosina, mutta koneella tilastoja ajettaessa pelaajan on syytä esiintyä täysin samalla nimellä jokaisessa taulukossa.

Edellä mainittu Paatelainen nousi jalkapalloilijana pinnalle Valkeakosken Hakassa samoin kuin Suomen A-maajoukkueen tilapäisvalmentajana viime vuonna toiminut entinen maalivahti Olli Huttunen, josta viestimet ovat välillä käyttäneet nimeä Olavi Huttunen. Iltalehdessä 26.5.2011 olleesta haastattelusta ilmeni, että mies on virallisesti Eino Olavi mutta toivoo itseään kutsuttavan julkisuudessa Olliksi.

Omistamme poikkeavia kirjaimia käyttävien kielten tuottamista kiusoista tuli lätistyä jo kaksi puoli vuotta sitten. Tuolloin unohdin käsitellä sen, millaisia pulmia suomalaisten viranomaisten toiminta voi aiheuttaa.

Hesarista 15.5.2003 ottamani tieto kertoo, että aiemmin Aleksei Jeremenkoina tunnettujen Venäjältä muuttaneiden pelaajien nimenä suomalaisissa passeissa – ja ilmeisesti myös väestötietojärjestelmässä – on englannin kielen translitteroinnin mukainen Alexei Eremenko. Suomen kansalaisuuden saaminen siis muutti nimen virallista kirjoitustapaa, ja lisäriesan tuo sukunimen ensimmäisen kirjaimen vaihtuminen, joka siirsi nimet aakkosellisissa luetteloissa kokonaan toiseen paikkaan.

Suomen kansalaisuuden on saanut myös Valeri Popovitš, jonka sukunimen muotoa täkäläisten viranomaisten papereissa en tiedä. Lehdissä on tyypillisesti käytetty asuja Popovits ja Popovitsh, sillä tietokoneet yskähtelevät herkästi, kun alt + 154 -näppäilyllä syntyvää suhuässää yritetään siirtää koneelta toiselle. Sotkua täydentää sellainen Markku Kasilalta tullut tieto, että kun "Vallu" pelasi Valkeakosken Hakassa, hänen paitansa selässä komeili sukunimi Popovitch. Tässäkin oli siis noudatettu "Lontoon kielen" oppeja. Popovitch-muoto lienee kirjoitettu myös "Vallun" Sasha-pojan – Hakassa kuluvalla kaudella Veikkausliigaan päässeen potkijan – paitaan.

Jalkapallopiirien harhaanjohtavaa tapaa nimien kirjoittamisessa on jatkanut HJK:n 100-vuotishistoria, jonka tilastoissa lukee muun muassa, että SM-kultia 1917–19 olisi ollut voittamassa Paavo Jaale (ent. Johansson). Koska nimi suomentui vasta 1935, oikea merkintä olisi "Paavo Johansson (myöh. Jaale)". Ja kun peliuran jälkeen käyttöön otettuja sukunimiä on kerrottu, olisi linjakasta ilmoittaa myös lapsuusvuosina muuttuneet nimet – esimerkiksi Eino ja Kaarlo Soinion alkuperäinen sukunimi Salin. Lisäksi voi kysyä, miksi naispelaajien nimien vaihtumisista ei ole tietoja.

Joululehdessämme 2008 luki, että vaikka henkilön vakiintunut kutsumanimi olisi toinen tai kolmas etunimi, hänestä käytetään helposti ensimmäistä nimeä. Tuolloin annoimme esimerkkeinä kaksi vuoden 1912 olympia-edustajaa; Viking tai Wiking Hulldénin (jääpalloilijanakin menestyneen olympiapronssipurjehtijan, jonka puhuttelunimenä on useissa kirjoissa Jarl) sekä August Raidan (laji pyöräily, sanottu yleensä ilmeisen erheellisesti Antti Raidaksi).

Samaan sarjaan kuuluu haulikkoammuntaan niin ikään olympialaisissa 1912 osallistunut Collan, jonka etunimet olivat Emil Johannes. Muun muassa Suuri Olympiateos 1906–2000:ssa ja Suomen Olympiakomitean 100-vuotishistoriassa (Sadan vuoden olympiadi) on etunimistä lihavoitu Emil. Löysin Arposen Antilta saamastani Suomen insinöörejä ja arkkitehtejä 1948 -kirjasta kolmisen vuotta sitten Collanin esittelyn, jossa oli kursivoitu toinen etunimi Johannes. Hiljakkoin saatoin todeta, että Johannes on kutsumanimenä myös Suomen liikemiehiä 1948 -matrikkelissa.

Johannes-puhuttelunimelle antaa epäsuoraa tukea Olympialaiskisat I:n sivu 457, jolle on nimeksi kirjattu – 1900-luvun alulle ominaiseen tapaan – J. E. Collan. Nimikirjaimet ovat kirjassa siis väärässä järjestyksessä, jonka voisi selittää niin, että kutsumanimi on oletettu ensimmäiseksi nimeksi. Lisäksi matrikkeleissa on isän etunimeksi merkitty Emil, ja isää sekä poikaa kutsutaan harvoin samalla nimellä, vaikka ensimmäinen etunimi olisi sama. Olympiaedustajaesimerkin asiasta antaa Petteri Nummelin, jonka etunimet ovat Timo Petteri.

Vaikka Collan esitellään (diplomi-)insinöörien ja arkkitehtien matrikkelissa, Suuren Olympiateoksen tieto diplomi-insinöörin arvosta on erheellinen. Vuoden 1948 julkaisun esipuheesta näkyy, että mukana olivat Suomen Teknikkojen Seuran (myöhemmän Suomen Teknillisen Seuran) jäsenet oppiarvosta tai sen puuttumisesta riippumatta, ja olympiakisa-ampuja kuului mainittuun seuraan.

Johannes Collania kinkkisempi tapaus on kivääriammuntaan olympialaisissa 1924 osallistunut Valkama. Suuri Olympiateos 1906–2000:ssa etunimiksi annetaan Antti (Aarne) Jalmari, joista on lihavoitu muut paitsi Jalmarin kuusi viimeistä kirjainta. Urheilutietäjän Joulussa 2001 julkaistiin Juhani Similän löytämä kastekirjan versio Anders Hjalmar. Nämä nimet ovat päätyneet myös Sadan vuoden olympiadiin, jossa kutsumanimi on kirjoitettu samalla tavoin kuin SOT 1906–2000:ssa.

Aarne-muotoa en muista nähneeni vanhoissa lähteissä, joissa kutsumanimeksi on kerrottu sekä A. J., Antti että Jalmari. Suomen metsänhoitajat 1931–1945 -kirjassa on harvennettu Jalmari mutta vastaavassa teoksessa vuosista 1946–60 puolestaan Antti. A. J. Valkama -asu taasen löytyi Suomen Ampujainliiton vuosikirjasta 1925–29, jonka mukaan liiton hallituksessa istui A. J. Valkama ja tämän varajäsenenä Mikko Lampén. Jaksosta 1930–34 kertovassa vastaavassa opuksessa on hallituksen jäseniin listattu mm. L. W. Hannelius, Arvi A. Karisto ja A. J. Valkama, joista ensin mainittu on normaalisti kyllä tunnettu Lennartina. Suomalaiset olympiakirjat vuoden 1924 kisoistakaan eivät juuri auttaneet; sekä Olympialaiskisat II:ssa että Yrjö Halmeen teoksessa on ampujien etunimistä vain yhden tai useamman nimen alkua, ja molemmissa kirjoissa esiintyy muoto A. J. Valkama.

Ampujan isä oli Antti, joten äsken kerrottu muistaen Jalmari tuntuisi uskottavammalta puhuttelunimeltä. Pois ei voi sulkea sellaistakaan vaihtoehtoa, että miestä on kutsuttu ensin Jalmariksi ja myöhemmin Antiksi.

Kuten fiksuimmat varmaan ovat jo oivaltaneet, otan mieluusti vastaan vinkkejä ja tietoja Valkaman kutsumanimestä tai -nimistä.

Nimenomaan varhaisemmalta ajalta löytyy lukuisia urheilijoita, joiden etunimistä on lähteissä hieman vaihtelevia asuja. Tyypillisiä vaihtoehtoja ovat esimerkiksi Eemeli, Eemil ja Emil sekä Kaarle, Kaarlo, Kalle ja Karl. Näihin tapauksiin ei välttämättä löydy yhtä totuutta, vaan useampi kuin yksi kirjoitustapa on saattanut olla yleisessä käytössä.

Karliksi kastetun henkilön sanominen vaikkapa Kalleksi on verrattavissa englanninkielisten maiden tapaan, jossa virallinen etunimi on monesti hieman erilainen kuin vakiintunut kutsumanimi. Niinpä esimerkiksi Bobit ja Bobbyt ovat usein virallisesti Roberteja sekä Jimit ja Jimmyt puolestaan kastettu James-nimisiksi. Mutta näihinkin sääntöihin on poikkeuksia; Suuren Olympiateoksen ykkösosan sivu 297 osoittaa, että kolme pikajuoksukultaa Melbournessa 1956 saavuttanut Bobby Morrow on ollut USA:n olympiakomitean mukaan koko nimeltään Bobby Joe Morrow.

Anders Hjalmar Valkama -nimen puolestaan selittänee se, että toistasataa vuotta sitten maamme ruotsinmieliset papit eivät välttämättä suostuneet antamaan lapsille suomenkielisiä etunimiä, vaan korvasivat nämä ruotsalaisilla vastineilla.

Jääkiekkoilijaveljesten Marko ja Miikka Kiprusoffin virallinen sukunimi lienee edelleen Kiprusov, vaikka tätä asua ei julkisuudessa juuri näy. Virallisen muodon päättyminen v:hen on luettavissa esimerkiksi Suuri Olympiateos 1906–2000:sta. Muitakin samankaltaisia tapauksia täkäläisestä urheilusta on löydettävissä.

SOT 1906–2000:ssa todetaan, että vaikka kreikkalais-roomalaisen painin 82,5 kilon sarjan hopeamieheksi 1912 ilmoitetaan yleensä Ivar Böhling, syntymäkunnan Inkoon kirjonkirjoissa ja Tukholman olympiakisojen tulosraportissa on virallisena sukunimenä Böling. Mutta kuten Moni juttu päältä kaunis -artikkelissa joulun 2009 alla tuli kerrottua, Jori Komulainen on huomannut Heikki Lehmuston kirjoittaman Mies sisun ja sitkeyden -teoksen käsialanäyteosiossa vuonna 1928 allekirjoitetussa kirjeessä sukunimen Böhling. Tämä ei tosin anna sataprosenttista varmuutta sitä, kuinka mitalisti oli kirjoittanut nimensä 17 vuotta aiemmin.

Joululehdessä 2009 oli maininta myös vuoden 1924 olympiapyöräilijästä, jonka kutsumanimenä on SOT 1906–2000:ssa Ilmari Voudelin ja vain suluissa hautakivestä ensimmäisen kerran kesällä 2009 löytämäni asu Voutelin.

Kiprusoffit, Böhling ja Voutelin ovat siis hyvinkin toisiinsa rinnastettavissa olevia tapauksia, mutta Sadan vuoden olympiadi -teoksessa nimet on ilmoitettu kolmella eri tavalla. Kiekkoilijoiden sukunimenä on ainoastaan epävirallinen asu Kiprusoff, painijan osuudessa pelkkä kastekirjamuoto Böling ja pyöräilijän tiedoissa molemmat äsken kerrotut vaihtoehdot.

Muuten: Suomen Urheiluliiton 100-vuotishistoriasta näkyy, että Suomessa Eemil tai Emil Kukkona tunnetun urheilijan sukunimenä on Tukholman olympiatuloksissa Kukkola. Sen paremmin SOT 1906–2000:ssa kuin Sadan vuoden olympiadissa ei tätä nimeä näy.

Omanlainen erikoisuutensa on 18 km:n olympiapronssia 1924 hiihtänyt Tapani Niku. Hän kertoi elämäkertakirjassaan (Murtomaata, painettu 1977), ettei perheen nimenmuutosta Karsikkaasta ollut koskaan virallistettu, vaan nimi oli pikkuhiljaa vakiintunut. Sukunimen vaihdoksen taustalla oli se, että perheen kotikulmilla Haapaveden Karsikaskylässä oli lukuisia muitakin Karsikas-nimisiä.

Nikun tapaus ei taida silti olla edes hiihdon piirissä ainutkertainen. Pekka Niemi – 18 km:n olympiapronssi-suksija 1936 ja 50 km:n maailmanmestari 1937 – oli muun muassa Suuri Olympiateos 1906–2000:n ja Sadan vuoden olympiadi -kirjan mukaan alkuaan Yliniemi. Suomen Urheilulehdestä 10.2.1938 ja Suomalaiset suurhiihtäjät III:sta on kuitenkin tullut vastaan väliviivallinen asu Yli-Niemi, joka oli näiden lähteiden nojalla virallinen nimi vielä ainakin 1930-luvulla.

Pekka Yli-Niemi nousi hiihtolajeissa otsikoihin 1950- ja 60-lukujen taitteessa, kun tämänniminen mäkimies menestyi kansainvälisestikin ennen kuolemaansa 22 ihmisen hengen vaatineessa lento-onnettomuudessa koneen perämiehenä Maarianhaminassa 8.11.1963. Muun muassa Urheilumme kasvot 1:ssä on sukunimeksi kirjattu Yliniemi, mutta koska Suomen Hiihtoliiton Hiihtäjä-vuosikirjoissa suosittiin talven 1959 tuloksista alkaen muotoa Yli-Niemi, tämä lienee ollut oikea vaihtoehto. Vastaavalla tavalla mäkihyppyteksteissä on näkynyt Kari Ylianttila- ja Kari Yli-Anttila -kirjoitusasuja, mutta vähänkin arvovaltaisempien lähteiden mukaan muun muassa Keski-Euroopan mäkiviikon vuoden 1978 alussa voitti Ylianttila.

Muuten: jos joku osaa sanoa, olivatko lappilaiset hiihtäjä Pekka Niemi ja mäkikotka Pekka Yli-Niemi sukua toisilleen, hän voisi ilmoittaa tietonsa tämän jutun tekijälle.

Sekavan sopan keittivät myös Reinikkoina tunnetut eritoten 1930-luvulla menestyneet hyppääjäveljekset, joiden vanhempien sukunimi oli Ala-Reinikka ja joista osa esiintyi Ala-Reinikkoina kilpailu-uransa jälkeen. Aiheesta on tarkempaa tietoa Urheilutietäjän Kesä 2008:n sivulla 61.

Usein ennenkin on tullut ruikutettua siitä, että lukuisten suomalaisurheilijoiden kohdalla on vaikea tietää, pitäisikö nimeen sisällyttää v- vai w-kirjain. 1900-luvun alussa suosittiin tuplaveetä, kun taas eritoten 1920- ja 30-luvuilla ensisijainen valinta on ollut tavallinen v. Harmaita hiuksia lisää vielä se, että pulma tulee esiin eritoten sukunimen ensimmäisten kirjaimien kohdalla. Niinpä luetteloissa, joissa V ja W on aakkostettu eri kirjaimiksi, monia henkilöitä pitää etsiä kahdesta paikasta.

Tunnettuja sekä V:tä että W:tä käyttäen kirjoitettuja urheilijoita ovat monipuolisuusyleisurheilijat Armas Wahlstedt (sittemmin Valste) ja Waldemar Wickholm, pikaluistelija Birger Wasenius, painijat Verner Weckman ja Volmar Vikström sekä juoksija Erik Wilén. Kirjoitin edelle nimet yleisimmin vastaan tulleissa asuissa, mutta jokaisen V:n paikalla on näkynyt myös W:tä ja päinvastoin.

Osaselitys ristiriitoihin tuli julkaistua jo joululehdessä 2010. Antti Pekola oli todennut Suomen Kuvalehdessä 31/2010, että noin sata vuotta sitten lehdet käyttivät fraktuura-kirjasintyyppiä, jonka v muistutti w:tä mutta vain erottuakseen paremmin muista kirjaimista. Pekolan mukaan Väänänen oli myös sata vuotta sitten Väänänen eikä Wäänänen. Tästä huolimatta monen suomalaisen virallinen sukunimi on tälläkin hetkellä vaikkapa Wirtanen.

Jotkut ovat lisäksi muuttaneet sukunimensä alkamaan V:n sijasta W:llä – ehkä saadakseen nimen kalskahtamaan komeammalta. Joukosta voidaan poimia vuoden 1952 olympiajääkiekkoilijat Unto Viitala ja Jukka Vuolio. Käsitykseni on tosiaan se, että kummankin nimeen ilmaantui W vasta olympiaedustuksen jälkeen, vaikka muun muassa Suuri Olympiateos 1906–2000 toista väittääkin.

Päinvastaistakin muutosta on toki tapahtunut. Lasse Virénista kertovassa Kullatut sekunnit -kirjassa todetaan, että Myrskylän poliisin suvun nimi oli aiemmin ollut Wirén – tai kirjan merkinnöin Wiren, sillä teoksessa ei käytetä korkomerkkiä, joka nimeen Suuri Olympiateos 1:n sivun 360 nojalla kuuluu.

V/W-asioihin ilmeisesti luotettavinta tietoa saisi seurakuntien kastekirjoista, joista eivät kuitenkaan ilmene nimien myöhemmät muutokset. Oman lusikkansa soppaan tuo se, että viranomaisetkin ovat käytelleet tavallista ja tuplaveetä milloin mitenkin. Niinpä Armas Valsteen aiempana sukunimenä on oikeusministeriön nimenmuutoskirjoissa Vahlstedt ja Ulf Wikmanina tunnetun Jaron entisen jalkapalloilijan sukunimenä Markku Kasilan tutkimissa Pietarsaaren henkikirjoissa Vikman.

Käsin kirjoitettujen vanhojen kastekirjojenkaan hyödyntäminen ei ole pulmatonta, sillä vastaan voi tulla käsialaa, josta ei saa varmasti selville kaikkia kirjaimia.

Kaudesta 1982 kertovassa SUL:n vuosikirjassa on naisten 100 ja 200 metrin Suomen vuositilaston ykkösenä Helinä Laihorinne-Marjamaa. Tällaista nimeä ei kuitenkaan tietääkseni esiintynyt missään tuloslistassa. EM-kisoissa syyskuussa 1982 sukunimi oli vielä Laihorinne, mikä näkyy muun muassa samasta kirjasta, ja seuraavat kilpailut lienevät tapahtuneet vasta vuoden 1983 puolella, jolloin sukunimenä oli avioitumisen myötä Marjamaa. Kaksoisnimeä Laihorinne-Marjamaa ei siis liene nähtävissä juuri muualla kuin äsken mainituissa tilastoissa, joissa käytetty asu tuntuu siis hyvin oudolta.

Lisäksi taitaisi olla järkevintä, että muuttuneet sukunimet kelpuutetaan tilastoihin ja vastaaviin vasta, kun urheilija on edes kerran kilpaillut uudella nimellään. Jos menetellään toisin, loukkaantumisen tai muun syyn aiheuttama uran lopettaminen johtaa siihen, että kirjallisuuteen päätyy vain kilpailu-uran jälkeen käytössä ollut ja näin lukijoita hämäävä nimimuoto.

Toisenlainen pulmia aiheuttava nimi on Tuija Helander-Kuusisto, mutta eri syystä. Aituri muuttui Helanderista Helander-Kuusistoksi vuoden 1987 aikana ja avioeron seurauksena pelkäksi Helanderiksi puoli vuosikymmentä myöhemmin. Jälkimmäisen ajankohdan saa selville Juoksija-lehden tekijäluettelosta eli lehtikielellä "apinalaatikosta": vielä numerossa 6/1992 oli toimittajien joukossa Tuija Helander-Kuusisto mutta seuraavassa lehdessä Tuija Helander.

Avioeron jälkeen Helander on saanut näppylöitä kaksoisnimestä, ja erinäisissä kirjoissa onkin jätetty Kuusisto-osa pois myös vuosista 1987–92 kirjoitettaessa. Muoto Helander-Kuusisto ehti kuitenkin viidessä vuodessa "muutamaan" kirjaan ja lehteen, joten 400 metrin aitojen SE-naisen pyrkimys häivyttää nimen jälkiosa ihmisten mielistä lienee tuomittu epäonnistumaan.

Etelä-Suomen Sanomista 20.5.2011 pisti silmääni otsikko "Piirainen uudeksi hiihtovalmentajaksi". Ehdin ihmetellä, onko viime aikoina lähinnä dopingoikeudenkäynnin myötä julkisuutta saanut Jari Piirainen tosiaan päättänyt palata hiihtovalmennuksen pariin, mutta tekstistä selvisi, että Suomen maastohiihtomaajoukkueeseen oli pestattu itselleni ja varmaan monelle muullekin täysin outo Jussi Piirainen.

Otsikoille varatun tilan rajallisuus oli pakottanut tässäkin tapauksessa jättämään nimestä osan pois, mutta mielekkäämpi otsikko olisi ollut tyyppiä "Suomen hiihtäjille uusi valmentaja". Näin mielleyhtymää Jari Piiraiseen ei olisi päässyt syntymään. Muulloinkin pelkän sukunimen mainitseminen tuntuu kyseenalaiselta, jos kyse on henkilöstä, joka on outo suurelle osalle lukijoista.

Urheilujuttujen otsikoissa esiintynyt Forsberg-nimi aiheutti joitain vuosia sitten toisinaan mielessäni kysymyksen siitä, käsitelläänkö tekstissä Peteriä vai Magdalenaa. Vanhana hyvänä analogisen television aikana kotonani näkyi SVT Europa, ja saatoin todeta, että urheilijoiden kotimaan Ruotsin tekstitelevisiossa sekaannus oli vältetty näppärällä tavalla: jääkiekkoilija oli otsikoinnissa "Foppa" ja ampumahiihtäjä "Maggan".

Välillä etu- ja sukunimen yhdistelmäkin saattaa herättää hämmennystä. Ainakin minä ja Petri Maskonen olimme kuin puulla päähän lyötyjä, kun luimme keväällä 2000, että FC Jazz oli hankkinut riveihinsä Ferenc Benen. Sepsi-78:ssa SM-sarjaa 1981–82 tahkonnut unkarilainen vuoden 1964 olympiavoittaja tuntui melko iäkkäältä liigajalkapalloilijaksi. Leipätekstistä sitten ilmeni, että Jazzin tuore hankinta oli mieleemme tulleen potkijan samanniminen poika.

Pulmaton ei ole myöskään toisinaan nähty tapa, jossa portugalilaisjalkapalloilija Cristiano Ronaldosta on tehty otsikossa pelkkä Ronaldo. Nimi tuottaa herkästi mielleyhtymän pelkkänä Ronaldona esiintyneeseen brasilialaiseen MM-futiksen kaikkien aikojen maalikuninkaaseen.

Sangen iso osa viime aikojen näkyvimmistä urheilu-uutisista on käsitellyt rikoksia tai rikosepäilyjä, joten näihin aihepiireihin liittyvällä nimikäytännöllä on merkitystä urheilujutuissakin.

Nykyinen tapa välttää nimien ilmoittamista rikos-, onnettomuus- ja vastaavassa uutisissa tuottaa joskus kummallisia tilanteita. Kun Simo Morri oli pari vuotta sitten epäiltynä puolisonsa surmasta, hänestä kerrottiin lehdissä niin yksityiskohtaisia tietoja, että hieman olympiahistoriaan perehtyneen ei ollut vaikea selvittää henkilöllisyyttä. Toisaalta joissain jutuissa taidettiin mainittiin vain, että kyseessä oli suomalainen vuoden 1968 olympiakisa-ampuja, minkä johdosta muutama henkilö todennäköisesti tuli joidenkuiden mielissä aiheetta epäillyksi. Tuomioistuinkäsittelyjen – käräjäoikeudelta syksyllä 2009 elinkautinen vankeustuomio murhasta, hovioikeudelta seuraavana kesänä 11 vuotta taposta – jälkeen Morrin nimikin näkyi lehdissä.

Joku voi toki todeta, että jos uutisissa olisi mainittu pidätetyn ja vangitun olleen olympiaurheilija, huomattavan suuri joukko olisi joutunut yleisön silmissä leimatuksi. Näinkin voi nähdä, mutta yksittäisen syyttömän henkilön saama leima olisi varmaan jäänyt reippaasti himmeämmäksi kuin olympiaedustuksen vuoden ja urheilumuodon sisältäneellä uutisoinnilla.

Kaksi päivää sen jälkeen, kun Porvoossa oli ammuttu kolme ihmistä 6.7.2010, Iltalehden uutisessa todettiin, että joukossa oli Mika-niminen traktorivedon kuorma-autojen 6500 kg:n luokan Suomen mestari 2009. Kaivoin sukunimen Urheilun vuosikirjasta ja totesin, että Mika Falckin matkan pää oli tuoreeltaan luettavissa ainakin nettiosoitteesta www.tractorpulling.fi.

Hieman erilainen tapaus on se, että ainakin iltapäivälehdissä kerrottiin parin päivän viipeellä suomalaisen salibandyn Euroopan mestarin vuodelta 1995 kuolleen 3.4.2011 Vantaalla mestaruuslajinsa ottelun vaihtoaitiossa sairauskohtaukseen. Menehtyneen henkilöllisyys ei jutuista ilmennyt, mutta kun kysyin nimeä Arposen Antilta, sain tietää, että kyseessä oli Juha Niinikoski. Nimi oli tuoreeltaan julkaistu ainakin salibandyaiheisilla nettisivuilla. Henkilöllisyyden jättäminen pois uutisista saattoi johtua siitä, että kaikille lähiomaisille ei ollut vielä ehditty tiedottaa tapauksesta, mutta taaskin vaarana olivat väärät uutisten kohdetta koskevat arvailut.

Muiden kuin julkisuuden henkilöiden rikosuutisoinnissa sanomalehdillä on ollut 2000-luvulla tapana kertoa nimi vasta tuomion julistamisen jälkeen – ja silloinkin vain, jos rangaistus on vähintään vuosi ehdotonta vankeutta. Tästä periaatteesta ainakin iltapäivälehdet ovat tosin viime aikoina lipsuneet ja maininneet nimiä muun muassa ennen tuomioita. Olympiaedustajan samoin kuin Euroopan mestarin nimien jättäminen pois on edustanut päinvastaista linjaa.

Vuosikymmeniä sitten moniin urheilutuloksiin kirjattiin etunimistä korkeintaan alkukirjain, ja tapa aiheuttaa välillä melkoisesti kiusaa vanhojen tapahtumien penkojille, kuten edeltä näkyi. Tällä hetkellä täytyy toivoa, että nykyinen käytäntö sekä etu- että sukunimen kirjoittamisesta säilyy, eikä siirrytä monella muulla alalla suosiossa olevaan tapaan, jossa sukunimi jää normaalikäytössä piiloon.

Kun olin varusmiehenä 1990, armeijan normaaleissa käytännöissä eivät etunimet olleet juuri esillä. Sittemmin puolustusvoimatkin on muuttanut tapojaan, sillä satuin lukemaan Helsingin Sanomista 7.4.2011, että kansainvälisessä rauhanturvaamisoperaatiossa mukana olleen miinalaiva Pohjanmaan miehistön jäsenistä sai haastatteluissa ilmoittaa pelkät etunimet – turvallisuussyistä.

Vastaavaa ilmiötä edustaa myös se, että monen kaupan henkilökunnan nimilapuissa ilmoitetaan vain etunimi. Ainakin minua tapa risoo. Eritoten jos jälkeenpäin pitäisi valittaa jostain tuotteesta, tuntuu jollain tavalla nololta, jos osaa kertoa myyjästä vain etunimen.

Itsekin laitoin välillä sähköpostiviesteissäni näkyväksi pikanimeksi pelkän etunimen, mutta jossain vaiheessa otin sukunimenkin takaisin. Keskeinen peruste oli se, että välillä pitää lähetellä viestejä ennestään tuntemattomille tahoille, jotka ovat varmaan ihmetelleet, kuka ihmeen Vesa-Matti on heitä lähestynyt.

Kutsumaetunimeni on suhteellisen harvinainen, mutta tavallisempien nimien kohdalla tulee herkästi eteen tilanne, jossa pelkkä etunimi ei kerro vastaanottajalle, keneltä viesti on tullut.