Lehdissämme on ennenkin käsitelty urheilutilastointiin liittyviä pulmia, ja nyt esille tulevista asioista olisi pitänyt kirjoittaa kokonainen artikkeli jo aikoja sitten, mutta koska en osaa ikinä ajatella asioita edes puoliväliin, kirjoitus julkaistaan vasta nyt. Aihepiiriä jouduttaneen joka tapauksessa käsittelemään jatkossakin, sillä jotain olennaista on varmasti taas unohtunut.

Tilastojen laatija joutuu usein pohtimaan jopa sitä, mitä nimeä kustakin urheilijasta tulisi käyttää, mutta tästä aihepiiristä oli edellä kokonainen kirjoitus.

Äkkipäätä luulisi, että urheilukilpailuun osallistuminen olisi yksiselitteinen asia, mutta totuus on kaikkea muuta.

Suomen Olympiakomitean 100-vuotishistoriassa todetaan Suomen olympiaedustajat 1906–2006 -otsikon alla, että listaan on pyritty keräämään kaikki olympiajoukkueisiin valitut. Pyrkimys on tosin jätetty puolitiehen, sillä teoksesta puuttuu monia sellaisia henkilöitä, joiden valinnoista on kerrottu Suomen Urheilutietäjien lehdissä ja joista olen ilmoittanut myös suoraan Sadan vuoden olympiadi -kirjan matrikkeliosuuden kokoajalle. Joka tapauksessa mukana on useita kisoihin valittuja mutta syystä tai toisesta pois jääneitä.

Toista ääripäätä edustaa Sports-Reference-nettisivuston olympiaosuus, jolle on otettu vain olympialaisissa todella kilpailleet. Niinpä tiedostosta puuttuu jopa olympiamitalisteja. Suomalaisista joukkoon kuuluvat ainakin curlingin hopeamiehistön varapelaajana 2006 ollut Jani Sullanmaa sekä muutama jääkiekkomaalivahti. Näistä Sakari Lindfors (1988) ja Pasi Kuivalainen (1994) eivät olleet yhdessäkään ottelussa edes viltissä. Anna Vanhatalo taasen toimi naisten joukkueen luukkuvahtina kaikissa peleissä 2010.

Jukka Tammen mitaleiksi on Sports-Referenceen kirjattu hopea 1988 ja pronssi 1994. Tekstistä sentään ilmenee kuuluminen pronssimiehistöön 1998. "Taisto" ei tuolloin päässyt tositoimiin mutta oli porttivahtina kolmessa pelissä. Niklas Bäckströmin tietoihin on otettu ainoastaan pronssi 2010 ja Antero Niittymäen osuuteen pelkkä hopea 2006. Bäckström oli lisäksi Suomen kolmosvahtina Torinossa pukematta yhteenkään otteluun ja Niittymäki Vancouverissa muuten vastaavassa roolissa mutta päästen yhteen peliin luukkuvahdiksi.

Arvokisajoukkueisiin on lisäksi nimetty sekä kotimaahan jääviä että kisapaikalle matkustavia varaedustajia. Joukkuepelien ohella muun muassa hiihtolajeissa taas on toisinaan käynyt niin, että joku kisoihin lähtenyt ei ole päässyt kilpailemaan, vaikkei ole valintavaiheessa saanut nimensä yhteyteen varalla-merkintää, ja Jari Puikkosesta tuli kotimaahan lähtevä varaedustaja MM-hiihdoissa 1987, kuten Musta Hevonen taisi todeta Suomen Urheilulehdessä.

Oma lukunsa ovat kisapaikalla tapahtuvat sairastumiset ja loukkaantumiset, joiden johdosta kilpaileminen saattaa estyä jopa osanoton varmistamisen jälkeen.

Olympialaisissa on siis ainakin viime vuosikymmeninä voinut saada joukkuemitalin pelkällä vaihto- tai katsomopenkkiurheilulla. Vastaava on ollut mahdollista pienemmissäkin tapahtumissa. Päinvastaista linjaa on noudattanut NHL, jossa on laadittu tarkat säännöt siitä, minkä verran pelejä vaaditaan nimen saamiseksi Stanley Cupiin. Täsmälliset pykälät virallisista mitaleista on myös jääkiekon SM-liigassa.

Sports-Referencen menettely on vastaava kuin NHL:ssä ja luultavasti muussakin pohjoisamerikkalaisessa ammattilaispalloilussa. NHL:n henkilökohtaisiin tilastoihin otetaan vain pelatut ottelut, kun taas jääkiekon SM-liigassa ottelumerkintään riittää kokoonpanossa oleminen. Tosin härmäläiset maalivahtitilastot sisältävät eri sarakkeet puetuille ja pelatuille otteluille.

Sekä pohjoisamerikkalaiselle että suomalaiselle tavalle on perusteensa. Täkäläisissä alasarjapeleissä ei toimitsijavoimia välttämättä riitä sen seuraamiseen, ketkä todella käyvät kentällä, ja on luontevaa, että tilastot tehdään SM-liigassa samalla kaavalla kuin alasarjoissa. Ottelumerkinnän saaminen vaihtoaitiossa olemisesta on kuitenkin hieman harhaanjohtavaa.

NHL:n käytäntö saattaa kuitenkin käsittääkseni aiheuttaa sellaisen kummallisuuden, että kiekkoilija saa yksittäisestä pelistä jäähyminuutteja muttei ottelumerkintää. Jäähy- vaan ei peliminuuttien haalimisessa on "kunnostautunut" ainakin Ari Lähteenmäki, joka oli päässyt viikon tilastoihmeeksi Suomen Urheilulehden numerossa 15/1988. Tapparan ja HIFK:n välierässä "Allu" oli hankkinut ottelurangaistuksen, vaikka oli ollut koko pelin vaihtopenkkiläisenä. Urheilulehti totesi yhdistelmästä näin: "Siihen pystyy vain rutinoitu ja taistelusieluinen pelaaja, joka on valmis tekemään kaikkensa joukkueensa eteen. Jos ei muuten pääse kentälle, niin voihan siellä käydä katkojen aikana haukkumassa tuomareita."

En ole juuri perehtynyt siihen, kuinka monessa palloilussa on Suomessakin tapana tilastoida pelaajille vain sellaiset ottelut, joissa he ovat olleet tositoimissa. Jalkapallossa ainakin noudatetaan tällaista käytäntöä, mutta futiksessa tavan toteuttaminen on moninkertaisesti helpompaa kuin jääkiekossa, koska lennosta tapahtuvia pelaajavaihtoja ei sallita.

Kun käsittelin vuoden 2008 joululehdessämme maiden välisiin olympiamitalitilastoihin liittyviä hankaluuksia, mainitsin lopuksi Juha Kärkkäisen osoittaneen F1-maailmassa 2/1999, millaisia tulkinnanvaraisuuksia liittyy Formula 1 -autoilun numeroihin. Toin samalla esiin Kärkkäisen johtopäätöksen: "Kaikki ei aina ole sitä, miltä se näyttää!"

Kärkkäinen käsitteli 12 vuotta sitten muun muassa sitä, kuinka yksittäisen ajajan MM-osakilpailumäärästä on eri lähteissä hieman toisistaan poikkeavia tietoja. Tiukin linja on ottaa mukaan vain sellaiset kilpailut, joissa kuljettaja on osallistunut ruutulipun heilahdukseen päättyneeseen lähtöön. Tavasta kuitenkin seuraa jopa sellainen tulos, että italialainen Riccardo Paletti kuoli kilvassa, johon ei edes osallistunut. Paletti näet menehtyi vuonna 1982 Montrealin kilvan ensimmäisessä lähtöyrityksessä saamiinsa vammoihin eikä tietenkään päässyt uusintastarttiin.

Vastaavanlainen ja Palettin tapauksesta poiketen F1-numeroiden kärkipäähän vaikuttava onnettomuus tapahtui muutama kuukausi Kärkkäisen kirjoituksen ilmestymisen jälkeen. Michael Schumacher kolaroi Silverstonessa 1999 niin, ettei voinut osallistua uuteen lähtöön ja joutui muutaman kuukauden toipumislomalle.

F1-tilastoijille aiheuttavat harmaita hiuksia myös lämmittelykierroksella keskeyttämiset. Kärkkäinen mainitsi, että F1-autoilussa kilpailulle ennakkoon ilmoitettu alkamisaika (yleensä tasatunti) tarkoittaa hetkeä, jolloin lähdetään lämmittelykierrokselle. Jos rallissa noudatettua tapaa sovelletaan "ykkösiin", lämmittelylenkille jääneet ovat selvästi olleet mukana kilpailussa. Rallissahan lähtöajan on tapana merkitä ensimmäisen matkataipaleen alkuhetkeä, ja osallistujiksi on luokiteltu myös ennen ensimmäistä erikoiskoetta keskeyttäneet, vaikka loppuaikoihin normaalisti lasketaan vain erikoiskokeilla kulutetut sekunnit. Tosin matkaosuuksilla myöhästymiset ja liian aikaisin aikatarkastusasemille saapumiset tuovat sakkosekunteja.

Ralliin osallistumisen virallisen tulkinnan todistaa vuoden 1992 Australian MM-ralli, jossa kaksikin suoma-laista ajoi vain joitain metrejä ensimmäisen matkataipaleen alusta. Eija Jurvanen tarvitsi naisten cupin voittamiseen osallistumisen seitsemään osakilpaan ja Jarmo Kytölehto N-ryhmän cupin pisteille hyväksymiseen yhden kilpailun Euroopan ulkopuolella, ja keskeytys kengurumaassa ennen ensimmäistä pikistä toi kummallekin osanottokirjauksen.

Vauhdin Maailma esitteli vuonna 2003 Suomen MM-rallin ennakkonumerossaan pari tapausta, joissa on hyvin vaikea sanoa, onko ajaja osallistunut kilpaan. Akropolis-rallissa 1977 lähtöjärjestys ratkaistiin ennen normaalia starttia ylimääräisellä erikoiskokeella, jolla Ari Vatanen suistui ulos niin, että varsinainen kilpa jäi väliin. Virolainen Markko Märtin taasen vaurioitti autoaan vastaavin seurauksin Ruotsin rallin testierikoiskokeella 2002.

Suomen Urheilutietäjien tietokilpailuissa on jo pitkään noudatettu tapaa, jossa kysymykset koskevat yleistä sarjaa, ellei muuta ilmoiteta. Lajien välillä on kuitenkin merkittäviä eroja siinä, mikä luokitellaan junioriurheiluksi ja mikä ei.

Vaikka vierastan ns. sivistyssanoja, käytän nyt(kin) juniori-ilmausta nuori-sanan sijasta. Selitys on se, että ainakin yleisurheilussa nuoret-sana tarkoitti takavuosina ikäluokkaa, jossa kilpailtiin vain miesjuniorien puolella ja jonka alapuolella olivat poikasarjat A-pojista eteenpäin.

Suomalaisessa autourheilussa periaatteena on, että kaikenikäiset ajajat aloittavat B-junioreina sekä siirtyvät riittävästi nousupisteitä kerättyään ensin A-junioreihin ja sitten yleiseen luokkaan. Nousupisteitä annetaan luokkakohtaisen menestyksen ja luokan osanottajamäärän perusteella.

Rallin juniorien SM-sarja puolestaan muuttui kauden 1996 jälkeen nuorten sarjaksi, jossa ajajien yläikäraja oli pitkään 27 vuotta mutta laski kahdella vuodella ennen kautta 2009. Kun MM-ralleissa aloitettiin juniorien sarja 2002, enimmäisikää ei ollut lainkaan, mutta seuraavina kausina rajaksi oli asetettu 29 vuotta.

Oma lukunsa on vielä se, että junioriajajan kartanlukijalla on saanut olla kokemusta vaikka kuinka paljon. Niinpä Sebastian Lindholmin Axel-pojan vierellä on välillä istunut suunnilleen kuusikymppinen Timo Hantunen – moninkertainen Suomen mestari, joka on ehtinyt koluta MM-ralleja muun muassa Juha Kankkusen ja Tommi Mäkisen kanssa.

Edellä kerrottu on toivottavasti suunnilleen selvää tekstiä, mutta siirryttäessä moottoripyöräilyyn kuvio muuttuu toiseksi. Kun kysytään, kilpaileeko Niklas Ajo tällä kaudella ratamoottoripyöräilyn juniorien MM-sarjassa, useat varmaan vastaavat, ettei missään tapauksessa. Virallisesti näin onkin, mutta käytännössä asia ei ole ihan selvää pässinlihaa. RR:n 125-kuutioisten MM-sarjaan saivat näet vielä muutama vuosi sitten osallistua 28-vuotiaat ja tätä nuoremmat kuljettajat, mutta ennen kautta 2009 raja pudotettiin 25 vuoteen. Pykälät ovat siis samantyyppiset kuin rallissa juniorien MM- ja nuorten SM-sarjassa.

Junnusaavutus saatetaan joskus korottaa aiheetta korottaa yleisen sarjan menestykseksi, minkä osoittaa SVUL 1980 -vuosikirja. Sivulla 134 todetaan, että speedwayn EM-kilpaan saivat vuonna 1979 osallistua vain alle 21-vuotiaat, mutta sivun 136 listassa Suomen Moottoriliiton kansainvälisistä menestyksistä annetaan ymmärtää, että Ari Koposen pronssi tuli yleisestä sarjasta. Mitali on päässyt myös ainakin Urheilun käsikirjaan ja SVUL:n Lahden piirin vuosista 1911–99 kertovaan historiateokseen. Jälkimmäisestä lapsuksesta joudun kantamaan vähintään osavastuun.

Monet mieltänevät aikanaan mikroautoiluna tunnetun karting-autoilun pelkästään juniorien kilpailulajiksi, ja tämä näkyy myös niin, että FK-tuloksia ei urheilun yleisteoksissa kovin paljon näy. Joissain luokissa saavat kuitenkin kilpailla reilusti täysi-ikäisyysrajan ohittaneet. Yksityiskohtien selvittämiseen ei intoni ole riittänyt, mutta kerronpahan Vauhdin Maailmasta 9–10/2007 bongaamani tiedon, jonka mukaan F250-luokassa ajajien oli ainakin kaudella 2007 oltava vähintään 18-vuotiaita.

Toisenlaista asennetta ovat osoittaneet purjehduspiirit, joilla on tapana tilastoida esimerkkisi optimistijollan tulokset samoihin tiedostoihin aikuisille tarkoitettujen luokkien kanssa. Kuitenkin "optarilla" ovat saaneet – ainakin pääsääntöisesti – kilpailla vain 15-vuotiaat ja nuoremmat, ja vastaavanlainen ikäraja näyttää olleen käytössä myös ainakin Flipper-luokassa.

Ikäsarjamerkinnöissä käytetyt ikävuosimäärät tarkoittavat junioripuolella yleensä enimmäis- ja veteraanien tapahtumissa vähimmäisikiä. Pienen poikkeuksen muodostaa kansainvälisessä yleisurheilussa näkyvä U23-sarja, jonka merkitys on "under 23". Sarjaan pääsevät siis alle 23-vuotiaat, ja Suomessa onkin tapana puhua 22-vuotiaiden sarjasta.

Äkkinäistä pahasti hämääviä ovat suunnistuslajien D21- ja H21-merkinnät. D21 tarkoittaa naisten ja H21 miesten sarjaa, eli kumpaankin saavat osallistua sekä 21-vuotiaat että tätä vanhemmat ja nuoremmat.

Edesmennyt Juhani Pihlaja ihmetteli aikanaan joissain Urheilun vuosikirjoissa näkyneitä taidotuloksia, joissa kilvan nimeen sisältyi sonen-sana. Juhanin toteuttama nettihaku paljasti, että sonen-kilpailuihin taidossa pääsevät vain vähintään 35-vuotiaat, eli normaalilla urheilukielellä kyse on veteraaniurheilusta.

Samanlainen Juhanin huomaama muita kuin lajifaneja harhauttava nimike on sovellettu judo, joka tarkoittaa Suomen Judoliiton nettisivujen nojalla vammaisten otteluja. Tässäkin tapauksessa Urheilun vuosikirjoihin on puikahtanut tuloksia, joiden luonne ei ylitä teosten tulospörsseissä normaalisti käytössä ollutta rimaa.

Itse en kaikissa tapauksissa jaksa olla kovin kranttu siinä, ovatko esimerkiksi MM-kisat viralliset vai epäviralliset. Epävirallisuudessakin on silti erilaisia tasoja, enkä osaa pitää MM-arvoisina kännykänheiton ja suopotku-pallon kaltaisten lajien tapahtumia, joita nyky-Suomessa riittää. Tällaisilla hilapilttuulajeilla ei yleensä ole minkäänlaista kansainvälistä liittoa, ja osanottajien kotipaikat viittaavat usein lähinnä piirikunnalliseen kilpaan.

Mielestäni eri asia sen sijaan ovat kansainvälisten liittojen alaiset tapahtumat. Esimerkiksi useiden hiihtolajien ensimmäiset maailmancupit käytiin FIS:n alaisuudessa, vaikka cupit oli määritelty epävirallisiksi. Tällaisten sarjojen voittajilla on minusta täysi oikeus päästä maailmancupien ykkösten listalle. Asiallista tietysti on pyrkiä ilmoittamaan, että cup on ollut epävirallinen. Tosin aina ei ole helppoa saada selville, mistä alkaen kilpa on ollut virallinen.

Hankaluuksia havainnollistakoon pyöräilystä vastaan tullut tapaus. Lehtemme Yhtä ja toista urheilukunniamme puolustajista -sarjassa on kerrottu, että hiihtäjä Valter Forsellin serkuntytär Asta Forsell on vienyt maantiepyöräilyn PM-kultaa 1971 ja 1973. Viime vuoden lopulla äkkäsin, että ainakin vuoden 1971 oli lähes varmasti vain epävirallinen. Useimmissa suomalaislähteissä virallisuuden puutetta ei tuoda esiin, mutta Pyöräily 1993 -kirjasta silmiin osuneiden tulosten mukaan naisten PM-maantieajo olisi ollut epävirallinen 1971–80, ja ruotsalainen Idrottsboken 1972 vahvisti asian vuoden 1971 osalta. Sen sijaan tuloksissa 1972–80 ei Idrottsbokeneissa näkynyt vastaavaa lisäystä.

Ateenan väliolympiakisat 1906 ovat ehkä tunnetuin tavalla tai toisella epävirallinen urheilutapahtuma. Havaintojeni nojalla niin Suomessa kuin ulkomaillakin on pääsääntönä sisällyttää välikisat olympialaisten tilastoihin ja tuloksiin mutta tuoden samalla esiin epävirallisuus. Mutta poikkeuksiakin on; Harri Honkala on kertonut Matti Järvisen todenneen Kauko Saarentauksen haastattelussa 1980-luvun alussa, että isänsä Verner ei mielestään ollut olympiavoittaja.

Joidenkin tapahtumien (epä)virallisuutta on sotkettu jälkikäteen tehdyillä päätöksillä. Esimerkiksi hiihtolajeissa alettiin puhua virallisesti MM-kisoista vasta 1937, ja samalla varhaisemmat tapahtumat nostettiin MM-arvoisiksi. Vastaavalla tavalla vuoden 1924 talvilajitapahtuma Chamonix'ssa sai virallisen olympia-arvon parin vuoden viipeellä, ja epävirallisina lajeina 1924 olleet curling ja sotilaspartiohiihto kokivat nimikkeen korotuksen 2006. Suuren Olympiateoksen ykkösosassa lukee, että Chamonix'n kilpailut olisi vahvistettu olympialaisiksi 1925, mutta uskottavammalta tuntuu Volker Klugen Winter-Olympia kompakt -teoksen tieto vuodesta 1926. KOK:n kokouksessa 1925 oli Klugen mukaan päätetty tosin ryhtyä järjestämään talviolympialaiset joka neljäs vuosi.

Virallisuusarvon menettäminen jälkeenpäin on harvinaisempaa muttei aivan ainutlaatuista. Tunnettu tapaus koskee hiihtolajien MM-kisoja Cortinassa 1941. Norja oli tuolloin saksalaisten miehittämä, ja suurin osa norjalaishuipuista kannatti maansa vastarintaliikettä eikä suostunut lähtemään Italiaan. Niinpä vuonomaa ajoi myöhemmin läpi päätöksen, jolla MM-arvo poistettiin.

Joskus virallisuus tai epävirallisuus on varmistunut vasta kilpailujen aikana tai niiden jälkeen. Tällainen pientä joukkoa suomalaisia koskenut ratkaisu liittyy 1.3-litraisten Offshore-moottoriveneiden kilpaan Tampereella 1988. Moottoriurheiluvuosi 1988 -teos kertoo kansainvälisen liiton mitätöineen MM-arvon jälkikäteen, koska mukana oli vain suomalaisia. Eräissä muissakin lajeissa on ollut sääntöjä siitä, minkä verran kilpailijoita tai maita pitää olla mukana, ennen kuin tapahtuma kelpuutetaan viralliseksi arvokilvaksi.

San Remon rallissa 1986 Peugeot 205:t suljettiin pois kilvasta ennen viimeistä osuutta sääntöjenvastaisina pidettyjen helmojen takia. Päätös todettiin myöhemmin erheelliseksi ja San Remon pisteet poistettiin MM-tuloksista, minkä johdosta maailmanmestaruus siirtyi joulukuussa 1986 Markku Alénilta Juha Kankkuselle. Itselleni ei kuitenkaan ole selvää, vietiinkö San Remon tapahtumalta samalla MM-osakilvan arvo. Jos ei viety, Alénin ja kartanlukijansa Ilkka Kivimäen MM-rallivoittoihin kuulunee listata myös Italian osakilpailu 1986.

Kun naisurheilua ei vuosikymmeniä sitten juuri arvostettu, perustettiin naisille omia liittoja joihinkin lajeihin, ja ainakin jalkapallossa tällainen liitto järjesti MM-kisoja 1970-luvulla, kuten kesälehdessä 2009 sivulla 48 kerroimme. Itseäni viisaammat osannevat ottaa kantaa turnausten virallisuuteen tai epävirallisuuteen.

Harmaalle alueelle joudutaan myös ammattinyrkkeilyssä, jossa maailman- ja muita mestaruuksia jakavia liittoja on enemmän kuin Jerry Lee Lewisilla entisiä vaimoja. Potkunyrkkeilyssä vallitsee useiden liittojen tilanne sekä amatööri- että ammattilaispuolella, ja liittoja riittää aerobicissakin.

Lukuisissa urheilulajeissa MM-kisojen ja maailmancupin välinen ero on hyvin selvä, mutta tähänkin sääntöön on poikkeuksensa.

Suomalaislähteiden mukaan miesten jalkapallossa on pelattu MM-kisoja vuodesta 1930, mutta englanninkielinen nimi on World Cup, ja televisio-ohjelmien tekstityksessä näkyykin välillä ilmaisusta suora käännös eli maailmancup. Suomalaisen vuoden 1990 MM-kisakirjan sivu 176 osoittaa, että britit eivät ole tulkinnassaan aivan yksin; Ranskassa 1938 ja Espanjassa 1982 pelattiin virallisten turnausjulisteiden mukaan maailmancupia. Espanjankieliset maat eivät kuitenkaan ole olleet yhtenäisillä linjoilla, sillä Chilen (1962) ja Meksikon (1970) plakaateissa komeili MM-kisoiksi kääntyvä nimike. Meksikon toisten kisojen julisteessa oli tekstinä vain "México 1986", ja Argentiinan julisteen (1978) teksti ei pienestä kuvasta ilman suurennuslasia selvinnyt.

Useimmissa lajeissa MM-kisoilla on maailmancupia enemmän perinteitä ja arvostusta, mutta jalkapallopiirit joissain maissa kulkevat näköjään omia polkujaan.

Maajoukkueiden MM-kisoja kenkkumaisempi mittelö on seurojen MM-turnaus/maailmancup, johon liittyviä erilaisia tulkintoja on pyritty selvittelemään kesälehdessämme 2009 sivulla 48.

Vähintään yhtä hankalan ryteikön muodostavat purjehdustapahtumat, joiden yhteydessä cup- ja MM-termejä on käytetty niin vaihtelevasti, että maakrapu on mennyt sekaisin aikoja sitten. Iloiseen sekamelskaan on sortunut jopa tavallisesti tarkka Tekniikan Maailma, jonka numeron 13/1986 ennakkopaketissa Suomessa käydystä Half Ton Cupista esiintyi monessa kohdassa MM-kilpailu-nimitys. Useimmissa muissa urheilumuodoissa maailmancupin ja MM-kilvan välillä on selvä ero.

Juhani Pihlaja sai aikanaan tietää, että osa kirjoissa yleensä Suomen mestaruuksiksi luokitelluista purjehdussaavutuksista on tosiasiassa vain luokkamestaruuksia, joiden virallinen arvostus on alempi kuin SM-kullan. En kuitenkaan osaa sanoa, mitkä vaikkapa Urheilun käsikirjassa olevasta Suomen mestarien listasta löytyvät voitot eivät virallisesti ole SM-kultia. Aihe ei taida olla selvä edes seilaajille itselleen. Satuin näet kerran huomaamaan, kuinka Purjehtija-lehti 7/1990 antoi ymmärtää, että Solingissa oli ratkaistu luokkamestaruus 7.–9.9., mutta alkuvuonna lehden liitteenä olleessa kilpailukalenterissa regatta ilmoitettiin SM-arvoiseksi.

Lajiliiton mestaruuksien sotkemisesta Suomen mestaruuksiin on ollut lehdissämme juttua ennenkin. Sekaannukseen on sorruttu muiden muassa vuoden 1981 Jalkapallokirjassa, jonka listaan miesten SM-kultajoukkueiden kokoonpanoista 1930–80 oli muutamalta 1940-luvun kaudelta otettu Suomen Palloliiton mestarit. Erheitä korjattiin Jalkapallokirja 1982:n sivulla 119.

Suomen Voimisteluliiton mestareista muun muassa 1940-luvun lopun ja 1950-luvun alkupuolen telinekohtaiset ykköset on taasen ties kuinka monessa hakuteoksessa korotettu SM-kultamitalisteiksi.

Hankalamman hetteikön muodostaa uinti, jossa en ole päässyt kärryille siitä, minkä vuosien hallimestaruuskilpailuilla on ollut SM-arvo. Erinäisten lähteiden mukaan kyseessä olisivat olleet SM-kisat heti vuodesta 1955 lähtien, mutta ensi sijassa Suomen Urheilulehdistä kaivamieni kilpailukutsujen ja -selostusten perusteella alkuaikoina oli jaossa vain Suomen Uimaliiton mestaruuksia. Liiton vuosikirjoistakaan ei ole ollut ihmeempää apua, sillä teoksissa on usein käytetty pelkkää hallimestaruuskilpailut-sanaa eikä vaivauduttu täsmentämään, minkä tahon mestaruuksia kulloinkin on ollut voitettavissa. Vuonna 1959 joka tapauksessa miteltiin sekä kilpailukutsun että Urheilulehden raportin nojalla SM-mitaleista, mutta 1960-luvun puolellakin altaaseen pääsivät välillä vain Suomen Uimaliiton alaisten seurojen edustajat.

Varsinkin ampumaurheilussa on "kunnostauduttu" siinä, että lajien nimiä on silloin tällöin vaihdettu, vaikka säännöt olisivat pysyneet ennallaan. Niinpä eri vuosien tulosten sijoittaminen oikealla tavalla yhteen ei yleismies Jantusilta onnistu. Juhani Pihlaja kohtasi pulman tehdessään Urheilun käsikirjaa, jossa menestyjät luetellaan vuosi vuodelta edeten – ei niin, että esimerkiksi vuoden 1988 Suomen mestarit yleisurheilussa olisivat yhdessä nipussa. Apua tuli lajiliitoilta, mutta eri liitoissa ei välttämättä tulkittu keskenään samankaltaisia tapauksia yhdenmukaisella tavalla.

Tuskia aiheuttavia nimiä ampumisen puolelta löytyy lukuisia, mutta tyydyn nyt yhteen. Aiempi olympiatrap on tällä hetkellä nimeltään pelkkä trap. Mutta vielä vuonna 1994 SM-tasollakin ammuttiin erikseen trapissa ja olympiatrapissa. Lajeista ensin mainittu lienee tunnettu myös kansallisena trapina ja näyttäisi nyttemmin poistuneen SM-kisojen ohjelmasta. Lisäksi olemassa ovat kaksoistrap ja automaattitrap.

Päättyneenä talvena havaitsin, että lumilautailun big air lienee sama laji, josta käytettiin ennen hypyt-nimeä.

Alppiyhdistetty puolestaan tarkoitti pitkään ainakin arvokisoissa lajia, johon otettiin mukaan pujottelun, suurpujottelun ja syöksylaskun tulokset. Pari vuosikymmentä palattiin siihen, mistä aikanaan oli lähdetty, ja jätettiin pois suurpujottelu. Joitain vuosia sitten tuloksiin ilmaantuivat nimet superalppiyhdistetty ja superyhdistetty. Ainakin alkuun nimet ymmärtääkseni merkitsivät lajia, johon kuului syöksyn sijasta supersuurpujottelu, mutta viime aikoina super(alppi)yhdistetty-nimike on esiintynyt riippumatta siitä, onko toisena osana ollut syöksylasku vai supersuurpujottelu.

Tilastoijia pystyy hämäämään myös sillä, että jonkin vuoden mestaruudet ratkaistaan edellisen tai seuraavan kalenterivuoden puolella. Yleensä näissä tapauksissa on suhteellisen yksinkertaista sanoa, minkä vuoden kilpailuista on muodollisesti kysymys, vaan ei aina.

Kovin moni ei välttämättä ole huomannut ainakin Suomen Urheilulehdessä 38/1990 kerrottua tietoa, jonka mukaan Australian Perthissä tammikuussa 1991 polskituissa pitkän radan uinnin MM-kisoissa jaettiin virallisesti vuoden 1990 mitaleja. Asian voi tosin päätellä siitä, että 50 metrin radan MM-kisat käytiin jaksolla 1978–98 muutoin kalenterinkin mukaan joka neljäs vuosi.

Ilmiö on näkynyt myös sittemmin urheilutiedon SM-kilvaksi muuttuneen Urheilutietäjä-kilpailun historiassa. Kaksi ensimmäistä kertaa eivät ole pulmallisia, sillä mittelöt 1977 ja 1982 käytiin kokonaisuudessaan mainittujen vuosien aikana. Vuonna 1983 Suomen Urheilulehti sen sijaan havahtui kilpaan niin myöhään, että mestaruus 1983 ratkaistiin tammikuussa 1984. Tällaista aikataulua noudatettiin myöhemminkin, ja ainakin epävirallinen peruste oli, että näin kilvassa voitiin ottaa huomioon kaikki mestaruusvuoden urheilutapahtumat.

Tammikuussa 1991 järjestetyn vuoden 1990 kilvan jälkeen seuraava Urheilutietäjä-taistelu käytiin tammikuussa 1992, mutta kyseessä oli virallisestikin vuoden 1992 mittelö. Myöhemminkin kilpailu- ja mestaruusvuosi ovat olleet samat, eli vuoden 1991 tapahtuma on edelleen toteuttamatta.

Vähemmän hämääviä ovat pika- ja taitoluistelun SM-kisat, jotka on jo pitkään käyty pääsääntöisesti edellisen vuoden lopulla. Viime vuodenvaihteen palloiluista taasen löydetään kaksi täysin päinvastaisilla tavoilla toteutettua Suomen cupia. Naisten salibandyssä vuoden 2011 loppuottelu pelattiin 19.12.2010 ja miesten koripallossa vuoden 2010 finaali 22.1.2011. Antti O. Arponen kertoikin lappeenrantalaisen NST:n valmentajien naureskelleen naisjoukkueensa yltäneen salibandyn Suomen cupin ykköseksi kahdesti kalenterivuonna 2010. Ensimmäinen kerta oli ollut vuoden 2010 cupin finaalissa tammikuun lopussa.

Vuosilukusekaannuksia voi aiheuttaa sekin, että eri maiden yleisurheilutilastoijat ovat ainakin epävirallisesti kilpailleet siitä, kuinka varhain kukin saa vuosikirjansa valmiiksi. Ainakin osin tästä syystä Suomen Urheiluliiton Yleisurheilu-vuosikirja on ilmeisesti kauden 1993 laitoksesta alkaen ilmestynyt hieman ennen vuodenvaihdetta. Ilmeisesti-sanan taustalla on se, että painovuotta ei likikään joka kerta ole vaivauduttu ilmoittamaan.

SUL:n vuosikirjan kotimaan tilastoihin ilmestyi 1998 tieto siitä, että tilasto kattoi jakson 12.11.1997–10.11.1998, ja vastaava merkintä on esiintynyt myöhemminkin. Maailmantilastoissa samantyyppinen tieto on näkynyt joinakin vuosina 1990-luvulla, vaan ei viime aikoina.

Kiireen johdosta ulkoratatilastot eivät kata koko kalenterivuotta. Käytännön merkitystä asialla on lähinnä maratonjuoksussa, jossa kilpaillaan eritoten eteläisemmissä maissa vielä marras–joulukuussa. Niinpä Yleisurheilu 2004:ssä oleva Suomen vuositilasto ei sisällä Francis Kirwan Dallasissa 12.12. juoksemaa aikaa 2.22.04, joka vei Kirwan tilaston viidenneksi. Vuoden 2005 kirjasta tulos kyllä löytyy.

Kun Pentti Salmi oli toimittanut 40. kerran Suomen Koripalloliiton vuosikirjan, hän lausui Helsingin Sanomissa 2.10.2009 seuraavat sanat:
–Tilastoihin mahtuu aina virheitä. Olenkin kiitollinen saamistani oikaisuista. En ota nokkaani, jos virheitäni oiotaan.

Tilastojen tekemisessä tarvitaan tosiaan edelleen ihmisiä, eivätkä edes tilastoihmiset pysty täydelliseen virheettömyyteen. Tietokoneet ja laskimet toki auttavat yhteenlaskuissa, mutta jos jokin lähtötieto on väärä, lopputulokseenkin jää häikkää.

Vielä hankalampaa on se, jos ei osata sanoa, mikä tulos pitäisi ottaa laskelmien pohjaksi. Olemme ennenkin kertoneet tällaisen tapauksen olympiamäkihypystä 1924. Pronssi annettiin norjalaiselle Thorleif Haugille, mutta vuosikymmeniä myöhemmin havaittiin, että hänelle oli laskettu liikaa pisteitä ja että oikea kolmonen oli USA:ta edustanut Anders Haugen. Tämä sai mitalin Haugin tyttäreltä 1974.

Kun Arto Javanainen oli kuollut viime talvena, jossain lähteessä kerrottiin sellainen ennenkin julkisuudessa ollut asia, että Javanaisen SM-runkosarjamaalien määränä oli aiemmin tilastoissa 464, kun nykyinen luku on 462. Pieni tutkailu osoitti, että vielä kauden 2003/04 Jääkiekkokirjassa oli kaikkien aikojen pistetilastossa Javanaisen saldona 464 + 329 = 793, mutta seuraavasta laitoksesta alkaen tieto on ollut 462 + 330 = 792. Kaksi lehtiselostuksissa ilmeisen yhtäpitävästi "Javan" tekemiksi ilmoitettua maalia on ottelupöytäkirjoissa merkitty muille, ja nykyisin SM-liigan tilastoinnissa luotetaan virallisiin pelipapereihin, kun taas Aarne Honkavaaran linja oli olla toistamatta pöytäkirjoista löytyneitä virheitä.

Tällaisissa tapauksissa mikä tahansa ratkaisu lienee jonkun mielestä väärä. Monissa vanhoissa tapahtumissa taasen on pakko turvautua muihin lähteisiin kuin pöytäkirjoihin, koska näitä ei enää löydy. Lukuisia tuoreehkojakin pöytäkirjoja on heitetty menemään – tai näin annetaan herkästi ymmärtää, vaikka eritoten jalkapalloaineistoa metsästänyt Markku Kasila on todennut todellisen syyn olevan usein todennäköisesti siinä, ettei papereita viitsitä etsiä.

Virallisluonteisen aineiston käyttämisen pulmia havainnollistakoon Markulta tullut tieto siitä, että lehtien runsaasti hyödyntämien Veikkausliigan nettisivujen mukaan muutama joukkue aloitti viime vuonna otteluita kymmenellä pelaajalla ilman maalivahtia.

Doping- ja muut hylkäykset sekä aikasakot ja vastaavat muuttavat usein tuloksia jälkeenpäin, mutta helposti käy niin, että kirjoittajat luottavat alkuperäisiin tietoihin. Kirjassa olevia tuloksia ei voi enää oikein muokata, mutta edes internetin tutkailu ei välttämättä auta, sillä nettisivujen tekijätkään tuskin ovat kärryillä kaikista reilulla viiveellä tehdyistä entrauksista.

Tätäkin asiaa voi selventää yhdellä tositapauksella. Olen huomannut, että vanhoja SM-painituloksia löytyy nettiosoitteesta http://www.tulpaini.fi Historia-sanan kautta. Joitain vuosia sitten sain vastaavaa aineistoa paperilla Juhani Pihlajalta, joka oli kopioinut Suomen Painiliitolta hankkimiaan tuloksia.

Keväällä totesin, että Suomen Urheilulehti 10.3.1938 sisälsi pari korjausta lehdessä muutama päivä aiemmin julkaistuihin kreikkalais-roomalaisen painin SM-tuloksiin. Lehden mukaan 56 kg:n sarjan ykkönen oli V. Perttunen, VV; kakkonen K. Kiisseli, Tainionkosken Urheilijat ja kolmonen Armas Jaskari, Nurmon Jymy. Alkuperäisiä lehdessä olleita tuloksia en tiedä, sillä Urheilukirjastossa olevasta vuosikerrasta 1938 puuttuu sivuja 7.3. ilmestyneestä numerosta, mutta oletettavasti lehdessäkin oli ollut kolmosena Guido Westergård.

Sarjasta 66 kg ei ilmeisesti kerrottu lainkaan voittajaa enää 10.3., jolloin listattiin kolme painijaa:
A. Soini, Nurmon Jymy -6
A. Panttila, Kauhajoen Karhu -7
L. Koskela, Lapuan Virkiä

Koskelan miinusmäärää ei lehdessä ainakaan muistiinpanojeni mukaan näkynyt, mutta Koskelan todettiin jääneen neljänneksi, koska hän ei paininut Soinin kanssa. Joka tapauksessa netistäkin löytynyt tieto Lauri Koskelan pronssista vaikuttaisi väärältä. Tietysti on mahdollista sekin, että tuloksia on muutettu vielä toisen kerran. Koskelasta on olemassa Lauri Järvisen tekemä vuonna 2007 ilmestynyt elämäkertakirja, jossa myös kerrotaan päähenkilön jääneen neljänneksi.

Lähetin huhtikuun alussa palautetta TUL:n sivuilla annettuun sähköpostiosoitteeseen. Toistaiseksi olen saanut sellaisen vastauksen, että tiedot perustuvat Suomen Painiliitolta saatuun listaan ja että asiaa yritetään selvittää.