Voimistelunopettajien koulutus aloitettiin Helsingin yliopiston voimistelulaitoksella 1882, siis 130 vuotta sitten. Suomen Voimistelunopettajien Liitto perustettiin Helsingissä 3.6.1912.

Liitto viettää 100-vuotisjuhliaan Helsingissä lokakuussa. Nimi on nykyisin Liikunnan ja Terveystiedon Opettajat. Olen kirjoittanut järjestön 100-vuotishistorian, joka ilmestyy syksyllä vähän ennen juhlia.

En ryhdy tässä kertaamaan liikunnanopetuksen historiaa enkä liikunnanopettajien järjestön vaiheita, mutta kerron muutamia mielenkiintoisia yksityiskohtia suomalaisista liikunnanopettajista. Hehän ovat meille kaikille tuttuja; jokaisella meistä on muistoja oman kouluajan opettajista.

Voimistelunopettajat olivat 1940-luvulle asti suomalaisen urheilun ja liikunnan suurmiehiä ja -naisia. Alan liiton johtopaikoilla oli ensimmäisinä vuosikymmeninä sellaisia nimiä kuin Ivar Wilskman ("Suomen urheilun isä"), Viktor Heikel ("Suomen voimistelun isä"), Elin Kallio ("Suomen naisvoimistelun äiti"), Anni Collan, Elli Björkstén, Arvo Vartia, J. F. Blomqvist ja Gösta Wasenius.

Ennen viime sotia 1920- ja 1930-luvuilla liiton johtopaikoilla nähtiin muiden muassa Akseli Kaskela, K. E. Levälahti, Klaus U. Suomela, Lauri Tanner, Hilma Jalkanen, Kaarina Kari ja Väinö Lahtinen. Nimilista on kuin suoraan suomalaisen urheilun kuka kukin on -teoksen sivuilta.

Lontoon olympiakisoissa 1908 Suomen nimikilpeä kantoi voimistelunopettaja Bruno Zilliacus, joka oli täkäläisen kehonrakennuksen uranuurtaja. Lontoossa hän osallistui kuulantyöntöön. Vuosien 1903 ja 1904 voimistelujuhlilla hänet oli valittu "Suomen kauneimmaksi mieheksi".

Sata vuotta sitten Tukholman olympiakisoissa 1912 Suomi ei saanut käyttää lippua avajaismarssissa. Suomen nimikilpeä kantoi voimistelunopettaja Eino Saastamoinen, ja joukkueen edessä voimistelunopettaja Siri Börjesonin käsissä oli helsinkiläisen naisvoimisteluseuran Gymnastikföreningen för Fruntimmerin lippu.

Mieleen tulee myös historiallinen valokuva 60 vuoden takaa: Helsingin kisoissa 1952 olympiavalan vannoo voimistelunopettaja Heikki Savolainen. Vieressä Suomen lipulla tekee kunniaa joukkueen lipunkantaja, voimistelunopettaja Väinö Suvivuo.

Voimistelunopettajia tarvittiin urheilujärjestöjen johtopaikoille, sekä järjestöjohtajiksi että valmennus- ja koulutustehtäviin. Vasta viime sotien jälkeen urheilun johtotehtäviin alkoi nousta huomattavasti myös sellaisia miehiä ja naisia, joilla ei ollut liikunta-alan koulutusta.

Nykyisin liikunnanopettajia on jopa yllättävän vähän urheilujärjestöjen johtopaikoilla. Vielä 1900-luvun alkupuolella "jumppamaikat" uhrasivat elämänsä urheilulle. He osallistuivat päivittäisen kouluopetuksen lisäksi iltaisin ja viikonloppuisin järjestö- ja valmennustehtäviin.

Toki liikunnallisen yliopistokoulutuksen saaneita on edelleen tärkeissä tehtävissä, mutta huomattavasti vähemmän kuin 60–80 vuotta sitten. Vuonna 1920 perustetun valtion urheilulautakunnan puheenjohtajana oli ensimmäiset 30 vuotta voimistelunopettaja, ja esimerkiksi sodan aikana 1942–44 maamme urheiluasioista päättäneen lautakunnan kuudesta jäsenestä viisi oli voimistelunopettajia. Se kuudes oli poliittisista syistä TUL:n edustaja, joka ei ollut voimistelunopettaja.

Ajat ovat muuttuneet. Voimistelunopettajat alkoivat 1900-luvun jälkipuoliskolla suuntautua enemmän omien etujensa valvontaan ja ammattiyhdistysasioihin. Miksi ammatti-ihmisen pitäisi tehdä illalla alansa töitä? Ei ainakaan ilman rahallista korvausta?

Yksi mielenkiintoinen seikka varmistui liikunnanopettajien liiton historiaa tutkittaessa. Aina 1960-luvulle asti liitto ja sen jäsenet olivat hyvin yksiselitteisesti poliittiselta näkemykseltään oikeistolaisia. Vasemmistolaiset jumppamaikat olivat todella harvinaisia liiton 60 ensimmäisen toimintavuoden aikana.

Ennen sotia Voimistelunopettajaliiton hallituksessa oli vain yksi TUL-taustainen jäsen. Hän oli Väinö Laherma, TUL:n varapuheenjohtaja ja liikuntaideologi, joka nautti luottamusta myös oikeiston piirissä. Laherma kirjoitti 1924 teoksen Urheiluvoitto ja mielikuvitus, jota pidetään ensimmäisenä henkisen valmennuksen oppaana Suomessa.

Esimerkiksi vuonna 1946 TUL:n liittojuhlat eivät herättäneet mitään reaktiota Voimistelunopettajaliiton toiminnassa, eikä juhlia edes mainita missään liiton asiakirjoissa. Sen sijaan SVUL:n järjestämät vuoden 1947 Suomen Suurkisat olivat liitossa esillä monta kuukautta, ja liiton jäseniä koulutettiin talvella ohjaamaan urheiluseurojen voimistelijoita Suurkisoihin.

Vasta liikunnanopettajien koulutuksen siirtyminen Jyväskylään ja Helsingin yliopiston voimistelulaitoksen lakkauttaminen 1970-luvun alussa muuttivat tilannetta. Poliittisella 1970-luvulla myös liikunnan opetus ja opiskelu alkoivat politisoitua.

Ensimmäinen Jyväskylässä koulutettu liikunnanopettaja liiton hallituksessa oli vuonna 1972 Kalevi Olin. Hänestä tuli aikanaan TUL:n puheenjohtaja.

Poliittisesti kovin radikaaleiksi eivät liikunnanopettajat ole koskaan muuttuneet. Sadan vuoden ajalta ainoa työläisliikuntataustainen puheenjohtaja on ollut Pentti Anttila vuosina 1971–72, kun piti vakiinnuttaa suhteet vanhojen Helsingissä koulutettujen jumppamaikkojen ja uusien Jyväskylässä valmistuneiden maisterien kesken. Voimistelunopettajaliitto vastusti viimeiseen asti koulutuksen siirtämistä Jyväskylään. Nythän liikunnanopettajat ovat liikuntatieteen maistereita.

Alan koulutus aloitettiin Viktor Heikelin ansiosta 130 vuotta sitten. Kuluneiden vuosien aikana on valmistunut tuhansia liikunnanopettajia. Monet heistä ovat olleet huippu-urheilijoita; esimerkiksi Suomen olympiajoukkueissa on ollut kymmeniä "kuperkeikkamaistereita".

Heistä henkilökohtaiseen olympiavoittoon on yltänyt kaksi: Heikki Savolainen voimistelussa hevosella 1948 ja Tapio Korjus keihäänheitossa 1988. Talviolympiakisoissa paras saavutus on mäkimies Niilo Halosen hopea vuodelta 1960. Joukkueissa olympiamitaleja saavuttaneista syntyy toki pidempi nimilista.

Liikunnanopettajien liiton historiaa tutkiessani törmäsin moneen mielenkiintoiseen asiaan. Kerron tässä muutaman esimerkin siitä, millaisille aloille liikunnanopettajia on vuosikymmenien aikana päässyt tai joutunut. Läheskään kaikille ei ole riittänyt päivittäinen työ koulussa.

Opetusministerinä 1958–59 toiminut kansanpuoluelainen Kaarlo Kajatsalo oli ensimmäinen jumppamaikka valtioneuvoston jäsenenä. Viimeisin hallituksessa istunut liikunnanopettaja on sosialidemokraattien Antti Kalliomäki, joka oli opetusministerinä 2005–07. Sitä ennen hän oli kolmen muun hallituksen jäsenenä. Urheilutietäjät ja monet muutkin toki muistavat Kalliomäen myös huippu-urheilijana, seiväshypyn olympiamitalistina.

Kansanedustajiksi päässeitä liikunnanopettajia ovat Kajatsalon ja Kalliomäen lisäksi ainakin Kalevi Olin (SDP), Kuuno Honkonen (SKDL) ja Anssi Rauramo (kokoomus).

Voimistelunopettajia oli eduskunnassa jo kansanedustuslaitoksemme alkuvuosina, esimerkiksi Oskari Hainari vuosina 1908–10 ja Onni Hallsten 1908–17. He olivat valmistuneet voimistelunopettajiksi 1880-luvulla. Vuonna 1896 valmistunut Matts von Nandelstadh siirtyi sotilasuralle, sitten liikemieheksi ja lopulta Oulun läänin ensimmäiseksi maaherraksi 1917–25.

Kaarlo Kajatsalo oli historiallinen henkilö siinäkin mielessä, että hän oli ainoa jatkosodassa Mannerheim-ristin saanut voimistelunopettaja. Ristin sai myös Paavo Koli, joka valmistui voimistelunopettajaksi sotien jälkeen, eteni valtiotieteen tohtoriksi ja Tampereen yliopiston rehtoriksi. Jyväskylän yliopiston rehtorina on ollut liikunnallisen koulutuksen pohjalta Kalevi Heinilä.

Vielä Kajatsaloa ja Kolia merkittävämpi sotilas on ollut Martin Wetzer, joka valmistui voimistelunopettajaksi 1898, mutta ei toiminut ilmeisesti koskaan opettajana. Hän oli valmistunut Haminan Kadettikoulusta 1889 ja opiskeli myös oikeustieteen kandidaatiksi 1910. Hän valitsi sotilasuran, ja oli ensimmäisessä maailmansodassa Venäjän armeijassa rykmentin komentajana 1914–17. Suomen sisällissodassa 1918 hän oli Valkoisen armeijan Päämajan esikuntapäällikkönä, Hämeen Rykmentin komentajana ja Länsiarmeijan komentajana. Suomen armeijasta hän siirtyi reserviin 1925 Divisioonan (sotilasläänin) komentajana ja ylennettiin 1928 jalkaväenkenraaliksi.

Voimistelunopettajia on ollut korkeissa ammattiyhdistysviroissakin. Toimihenkilö- ja Virkamiesjärjestöjen Keskusliitto TVK oli aikoinaan suuri vaikuttaja, kunnes meni konkurssiin 1990-luvun lamavuosina. TVK:n viimeinen puheenjohtaja oli jumppamaikka Matti Kinnunen. Hänen vaimonsa Anja oli myös voimistelunopettaja. Opetusalan Ammattijärjestön OAJ:n pitkäaikainen puheenjohtaja (1991–2010) on ollut jumppamaikka Erkki Kangasniemi.

Urheilujohtajina näkee liikuntatieteiden maistereita edelleen. Tällä hetkellä esimerkiksi SLU:n varapuheenjohtajana on Kirsti Partanen ja huippu-urheilun muutosryhmän vetäjänä on Jukka Pekkala, SLU:n entinen pääsihteeri.

Suomen urheilun suuren ansioristin saajia 2000-luvulla ovat jumppamaikat Kalevi Tuominen, Tapani Ilkka, Pirjo-Liisa Vilenius (naisvoimistelujohtaja) ja Veikko Puputti (vammaisliikunnan uranuurtaja). Suuren ansioristin on saanut kaikkiaan 14 liikunnanopettajaa. Elli Björksténille myönnettiin suurristi jo ensimmäisessä jaossa 1947 samalla kertaa Paavo Nurmen ja Hannes Kolehmaisen kanssa.

Liikuntaneuvoksen arvonimen on saanut yli 30 liikuntatieteilijää. Liikunnanopettajan koulutuksella ovat urheilu- ja liikuntaelämän huipulle nousseet viime vuosikymmeninä muiden muassa sellaiset nimet kuin Mauri Oksanen, Kosti Rasinperä, Heikki Klemola, Heikki Kantola, Immo Kuutsa, Matti Pulli, Jouko Purontakanen, Paavo Komi ja monet muut. Kansainvälisen olympiakomitean jäseneksi pääsi Pirjo Häggman (nykyisin Wilmi-Rokkanen).

Erityisesti Jääkiekkoliitto on luottanut vuosikymmenien ajan liikunta-alan korkeakoulukoulutukseen, Aarne Honkavaaran ajoista lähtien. Päävalmentajana arvoturnauksissa on nähty muiden muassa Seppo Liitsola, Rauno Korpi, Pentti Matikainen, Hannu Aravirta, Erkka Westerlund ja Jukka Jalonen. Ulkomailla valmentajana ja kotimaassa mediapersoonana kunnostautunut Juhani Tamminen on myös liikunnanopettaja koulutukseltaan.

Monet liikunnallisen koulutuksen saaneet ovat siirtyneet uransa jossain vaiheessa kulttuuriharrastusten pariin, jopa päätoimisesti. Ensimmäisiä oli 1930-luvun lopussa Voimistelunopettajaliiton sihteerinä toiminut Anitra Karto, jolla oli Helsingissä oma liikuntakoulu. Siellä opetettiin tanssia, voimistelua ja rytmiikkaa.

Yrjö Ikonen opetti Helsingissä poikien liikuntaa, mutta esiintyi samanaikaisesti bassona Suomalaisessa Oopperassa. Hän näytteli myös monissa kotimaisissa elokuvissa. Yrjö Ikosen vaimo Märtha (o.s. Ryselin) oli voimistelunopettajana Järvenpään kotitalousopistossa. Vaimon sisar Gerda Ryselin näytteli Kansallisteatterissa ja kotimaisissa elokuvissa.

Naispuolisista voimistelunopettajista oopperalaulajia ovat olleet Ritva Auvinen ja Irma Rewell. Anitra Karto, Ritva Auvinen ja Yrjö Ikonen ovat saaneet taiteellisista ansioistaan Pro Finlandia -mitalin.

Viihteen puolella ovat kunnostautuneet levylaulajat Esa Simonen ("Robin") ja Barbara Helsingius-Koski. Liikunnallisesti lahjakas Simonen herätti aikoinaan hämmästystä pystymällä esiintymään laulukeikoilla käsinseisonnassa. Barbara Helsingius kuuluu huippu-urheilijoiden kaartiin, edustihan hän Suomea Rooman olympiakisoissa 1960 miekkailijana.

Nykyisistä muusikoista tunnetuin liikunnanopettajataustainen esiintyjä lienee Jouko Mäki-Lohiluoma.

Maximilian Stejskal opetti voimistelua, mutta opiskeli samalla filosofian tohtoriksi. Hänen väitöskirjansa Folklig idrott (1954) oli ensimmäinen suomalaiseen urheiluun liittynyt kansatieteellinen väitöstutkimus.

Voimistelunopettaja Vilho Aroniemi perusti Suomen ensimmäisen kuntosalin vuonna 1954, ja hoiti sitä kuolemaansa saakka.

Urheilutoimittajina lehdissä, radiossa ja televisiossa on vuosikymmenien aikana ollut suuri määrä liikunta-alan koulutuksen saaneita Stig Häggblomista Juhani Melartiin ja Seppo Kannaksesta Juha Jokiseen.

Markku Siukonen on eniten urheilukirjoja kirjoittanut ja toimittanut suomalainen tietokirjailija. Esa Siren on jääkiekkovalmentajan uran ohessa kirjoittanut useita sotaromaaneja. Aikakauslehdistössä ja kirjailijana merkittävän uran luonut Oskar Reponen oli myös voimistelunopettaja.

Viime vuonna kuollut Paula Porkka muistetaan ja tunnetaan Yleisradion ulkomaankirjeenvaihtajana ja -toimittajana. Hänkin oli koulutukseltaan voimistelunopettaja.

Muuten kuin liikunnan alalla kunnostautuneita voimistelunopettajia on muiden muassa Helmi Tengen. Hän sai ensimmäisenä suomalaisena naisena auton ajokortin. Helmi oli Naisasialiitto Unionin johtokunnan jäsen, ja erikoinen persoona senkin takia, että hän siirtyi tyttöjen voimistelunopettajan tehtävistä vuosikausiksi opettamaan poikien veistoa Helsingin kansakouluissa.

Voimistelunopettaja Jussi Pohjakallio ei valmistumisensa jälkeen (1953) etsinyt opettajan töitä, vaan keskittyi valokuvaamiseen. Hänestä tuli yksi suomalaisen aikakauslehdistön legendoista. Hänen puolisonsa Pirkko-Liisa (o.s. Kantanen, myöhemmin Koskinen) oli jumppamaikka pari vuosikurssia alempaa ja huipensi uransa Opetushallituksen liikunnan ylitarkastajan virkaan.

Birger Stenman oli huippuvoimistelija (olympiajoukkueessa 1928) ja valmensi suomalaisia voimistelijoita olympiatasolla 1936–56, mutta voimistelunopettajan tutkinnon jälkeen hän opiskeli hammaslääkäriksi, ja teki työuransa hammaslääkärinä Karhulassa.

Irja Virta toimi valmistumisensa jälkeen vähän aikaa opettajana, mutta otti sitten tehtäväkseen hoitaa Suomen Urheilukirjastoa Helsingin Olympiastadionilla. Hän oli tehtävässä 20 vuotta 1952–72.

Alussa todettiin, että voimistelunopettaja Bruno Zilliacus oli 1900-luvun alkuvuosina "Suomen kaunein mies". Vastaavasti Satu Östring (myöhemmin Procopé) valittiin Miss Suomeksi 1966 ja Miss Skandinaviaksi 1967. Miss Universum -kilpailussa hän oli ensimmäinen perintöprinsessa. Satu jatkoi opiskelua valtiotieteen maisteriksi, ja on ollut julkisuudessa näkyvästi vuosikymmenien ajan – muun muassa Suomen Taitoluisteluliiton puheenjohtajana 1988–93.

Lopuksi seurapiirikatsaus siihen, että liikunnanopettajia löytyy monesta suvusta, aika yllättäviltäkin tahoilta. Liikunnanopettajien keskinäisiä avioliittoja on kymmeniä, joten en puutu niihin enempää, mutta monen julkkiksen perhetaustalta löytyy jumppamaikka.

Jyväskylän seminaarin lehtori Karl Gustav Göös kirjoitti vuonna 1867 ensimmäisen suomenkielisen urheilukirjan Voimistelun harjoitusoppi kansakoulujen tarpeeksi. Hänen tyttärensä Fanny opiskeli voimistelunopettajaksi.

Voimistelunopettajaliiton tilintarkastajana 1910-luvulla toimi Wasthi Runeberg. Hänen isänsä oli kuvanveistäjä Walter Runeberg ja isoisänsä kansallisrunoilija Johan Ludvig Runeberg.

Kymmenottelun olympiavoittajan Paavo Yrjölän kuulantyöntäjäpoika Matti opiskeli voimistelunopettajaksi. Saman teki hiihdon ensimmäisen suomalaisen olympiamitalistin Tapani Nikun poika Eero.

Vuoden 1958 Miss Suomi -tittelin jälkeen näyttelijäksi ja laulajaksi siirtynyt Pirkko Mannola kiittää liikunnallisuudestaan isäänsä Pentti Mannolaa, joka opetti liikuntaa Tampereen klassillisessa lyseossa. Sellisti, säveltäjä, professori Seppo Kimasen äiti Liisa Kimanen työskenteli voimistelunopettajana Joensuussa. Suomen kirjastolaitoksen ja kirjastonhoitajakoulutuksen kehittäjän Helle Kannilan isä oli voimistelunopettaja Einar Cannelin.

Monipuolinen urheilujohtaja Lauri Tarasti on koulutukseltaan juristi, mutta hänen äitinsä Marianna (o.s. Saijonmaa) oli voimistelunopettaja.

Ilkka Rahnasto on ollut Suomen Luisteluliiton puheenjohtajana ja Olli Rahnasto on kaikkien aikojen menestyneimpiä suomalaisia tennispelaajia. Heidän äitinsä on voimistelunopettaja Helena Rahnasto.

Monen merkkimiehen puoliso on ollut jumppamaikka: Asmo Kalpalan vaimo Marjatta (o.s. Vuola), Einari Teräsvirran puoliso Sirkku (o.s. Ilvessalo), Erkki Kivelän vaimo Onerva (o.s. Ulvio), Jaakko Lassilan vaimo Arnevi (o.s. Kytöniemi), Risto Orkon puoliso Liisa (o.s. Vanne) ja Pekka Peltokallion vaimo Mia (o.s. Kuronen).

Geologisen tutkimuslaitoksen ylijohtaja Aarne Laitakari oli naimisissa voimistelunopettaja Anna-Liisa Laitakarin (o.s. Collan) kanssa. Anna-Liisa Laitakarin veli oli olympiakisoihin ampujana osallistunut Johannes Collan.

Lapuanliikkeen ja Isänmaallisen Kansanliikkeen IKL:n johtavin naisedustaja oli kansanedustaja Hilja Riipinen, "Hurja-Hilja". Hän oli ensimmäinen kansanedustaja, jonka puhemies joutui poistamaan eduskunnan täysistunnosta, Veikko Vennamo oli aikanaan toinen. Hilja Riipisen aviopuoliso oli voimistelunopettaja Ale Riipinen, joukkuevoimistelun olympiapronssimitalisti Lontoosta 1908.

Todellisia liikunnanopettajaperheitä ovat olleet esimerkiksi Jyryt – isä Matti Jyry, äiti Kristina Jyry (o.s. Hellsten) ja heidän poikansa Rasmus Jyry – sekä Tammisalot – isä Niilo Tammisalo, äiti Naimi Tammisalo (o.s. Markkula) ja heidän poikansa Esko Tammisalo. Samaan sarjaan kuuluvat Tauno ja Marja Juurtola sekä heidän tyttärensä Ritva Lehtinen (o.s. Juurtola).

Urheiluprofessori Tahko Pihkala oli koulutukseltaan filosofian maisteri, mutta hänen vaimonsa Rauna (o.s. Mustakallio) oli voimistelunopettaja. Tahkon veli Martti Pihkala kunnostautui vuosina 1920–44 lakkojen murtamiseen keskittyneen Vientirauha Yhtymän toimitusjohtajana. Martin vaimokin oli voimistelunopettaja: Aune Pihkala (o.s. Sandström).

Voimistelunopettaja Veikko-Mooses Rinne oli ensimmäisiä suomalaisia ulkomailla menestyneitä urheiluvalmentajia. Hän valmensi Latvian yleisurheilijoita Berliinin olympiakisoissa 1936 ja tanskalaisia Helsingissä 1952. Kaukaisimman valmennuspestinsä hän teki Pakistaniin vuosiksi 1950–51. Veikko-Mooseksen kerrottiin olleen hyvä esiintyjä. Ei ihme, sillä hänen vanhempia veljiään olivat tunnetut näyttelijät Jalmari ja Joel Rinne.