Professori Seppo Hentilä kirjoittaa Suomen Kansallisbiografiassa: "Helge Nygrén teki elämäntyönsä urheilutoimittajana ja urheilun tietokirjailijana. Parhaiten hän tuli tunnetuksi urheilutietäjänä."

"Helen" kuolemasta on yli 20 vuotta, joten on aiheellista esitellä hänet nuoremmille urheilutietäjille; olihan Hele merkittävästi mukana urheilutiedon SM-kilpailun alkuvaiheissa ja Suomen Urheilutietäjät -yhdistyksen perustamisessa. Käytän tässä nimitystä Hele, joka oli liikuntatieteiden kunniatohtorin lempi- ja kutsumanimi.

Helge Erkki Waldemar Nygrén syntyi 30.10.1924 Helsingissä. Isä Väinö Nygrén oli työnjohtaja ja innokas urheilumies. Hele innostui pikkupoikana yleisurheilusta ja liittyi TUL:n seuraan Helsingin Kisa-Tovereihin.

Helsingin Stadion vihittiin 12.6.1938. Vihkiäisissä yksi ohjelmanumero oli poikien 8 x 100 metrin viestinjuoksu. Hele juoksi HKT:n joukkueessa ja sai 13-vuotiaana kokea, millaista oli urheilla 16 000 katsojan osoittaessa suosiotaan.

Vuonna 1939 perustettiin Suomen Koripalloliitto ja aloitettiin Suomessa uuden pallopelin kilpailutoiminta. Myös TUL:n seuroja tuli lajin pariin. Hele Nygrén pelasi talvesta 1941 lähtien HKT:n edustusjoukkueessa, ja pääsi pian myös liittonsa joukkueeseen, joka otteli Koripalloliiton joukkuetta vastaan.

Kesällä 1943 Hele oli 18-vuotiaana HKT:n 4 x 100 metrin viestijoukkueessa voittamassa miesten TUL:n mestaruutta ja nuorten Suomen mestaruutta. Hän kilpaili myös kuulantyönnössä ja teki ennätyksensä 13,74 kesällä 1949. Tulos oli TUL:n vuoden kuudenneksi paras ja koko Suomen tilastossa 36:s. Urheiluansioistaan hän sai TUL:n kultaisen mestarimerkin.

TUL-lehti tarvitsi toimittajia vuonna 1942, koska aikuiset miehet olivat sodassa. Hele aloitti uransa urheilutoimittajana siirtyen 17-vuotiaana lukion toiselta luokalta liittonsa lehden toimitukseen. Hän oli 1943–45 myös TUL:n jaostosihteerinä. Hänet valittiin 1942 TUL:n koripallojaoston jäseneksi. Siitä alkoi viisi vuosikymmentä jatkunut ura, jonka ajan Hele oli aina jonkin valtakunnallisen urheiluorganisaation johtopaikoilla.

Suomi suunnitteli osallistumista Lontoon olympiakoripalloon 1948. Valuuttapulmien takia olympiajoukkueen jäsenten kokonaismäärää oli pienennettävä, eikä koripalloilijoita lopulta lähetetty.

– Pelasin 1940-luvulla kaikki koripallon Suomessa järjestetyt kansainväliset ottelut ja kaikki liitto-ottelut, summasi tilastomies Hele myöhemmin. Kansainvälisiin otteluihin kuului Helsingin ja Tukholman kaupunkijoukkueiden kohtaaminen, jonka Helsinki voitti.

Pelitovereihin HKT:ssä kuului toinen sittemmin hyvin tunnettu urheilutoimittaja, Pentti Salmi. Tämä totesi huhtikuussa Ilta-Sanomissa Nygrénistä näin:
– Hele oli sota-ajan paras pelaaja. Kun Hele lopetti Kisiksen valmentamisen, hän pyysi minua hommaan. Oma peliura jäi.

Hele joutui sotaan 1944 ja sen jälkeen vielä asevelvolliseksi eli nykytermein suorittamaan varusmiespalvelusta. Lukio jäi kesken, ja ylioppilastodistus saamatta. Armeijasta kotiuduttuaan hän jatkoi TUL-lehdessä vuoteen 1953 edeten toimitussihteeriksi. Samaan aikaan 1946–55 hän oli toimitussihteerinä Nuorten TUL:ssä, jonka nimeksi tuli Kiva vuonna 1949. TUL:n tiedotustoimikuntaan Hele kuului vuodesta 1945 alkaen yli 20 vuotta. Seuratasolla hän oli 1940-luvulla HKT:n sihteeri ja taloudenhoitaja.

Vuonna 1946 Hele meni naimisiin. Puoliso oli postivirkailija Aira Honkanen. Liitto päättyi eroon kymmenen vuotta myöhemmin. Perheeseen kuului vuonna 1948 syntynyt tytär Leena. Aira-vaimo ei Helen kertoman mukaan koskaan oikein oppinut ymmärtämään hänen totaalista urheiluinnostustaan. "Toki myönnän, että olin aika vähän kotona", muisteli Hele.

Vuonna 1950 alkoi ilmestyä Urheilun Kuva-Aitta. Lehden ensimmäinen päätoimittaja oli Einari Mannerla, joka kuoli 18.8.1951, ja K. O. (Kalervo) Pakkalan jälkeen historian kolmanneksi päätoimittajaksi valittiin Helge Nygrén. Tästä alkoi lehden kukoistuskausi, joka jatkui vuoteen 1968 eli lehden lopettamiseen. Hele oli päätoimittajana 1953–60 kirjoittaen kommentteja ja artikkeleja urheilusta eri näkökulmista. Lehden palstoilla hän esiintyi oman nimensä lisäksi nimimerkeillä "Veikko Veitsi", "Askel" ja "Tukijalka". UKA panosti sekä korkeatasoiseen ulkoasuun että asiantuntevaan sisältöön.

Hele oli koripallomaajoukkueen johtajana muun muassa EM-turnauksissa 1951 ja 1957. Hänet valittiin TUL:n painonnostojaostoon 1955, ja painonnostossakin hän oli maajoukkueen johtajistossa. Hänen tietämystään ja asiantuntemustaan tarvittiin myös Urheilutoimittajain Liitossa, jonka hallitukseen hän kuului 1957–62.

Urheilutoimittajat ovat vuodesta 1947 valinneet Vuoden urheilijan ja eri lajien parhaat. Valintoja valmistelee toimikunta, joka perustettiin 1954. Hele oli toimikunnan ensimmäinen puheenjohtaja 1954–56 ja jäsen kuolemaansa vuoteen 1992 asti.

Hänet alettiin tuntea myös tilastomiehenä. Yleisurheilun tilastoja Hele kertoi keränneensä vuodesta 1936 alkaen. "Pitää muistaa, että tilastoja ei ollut juuri saatavilla ennen 1980-lukua. Ne piti kerätä itse", muistutti Hele viimeisinä vuosinaan.

Hele ei ollut koskaan urheilutoimittajana sanomalehdessä, eikä siksi päässyt lehtimiehenä kuin kolmiin olympiakisoihin. Hän oli toimittajana Helsingissä 1952 ja sen jälkeen Urheilun Kuva-Aitan edustajana Cortinassa 1956 ja Roomassa 1960. Hän siirtyi Urheilun Kuva-Aitasta WSOY:n kustannusvirkailijaksi lähinnä urheiluteosten pariin vuosiksi 1961–62 ja Moottoriurheilun päätoimittajaksi 1963–65. Kirjoittaminen UKAan kuitenkin jatkui lehden neljännen ja viimeiseksi jääneen päätoimittajan Pentti Vuorion kaudella.

Vuonna 1961 Hele meni toisen kerran naimisiin. Vaimo Salme (o.s. Miettinen) oli lentoemäntä ja myöhemmin lentoemäntien kouluttaja. Salme ei ollut ollenkaan kiinnostunut urheilusta, mutta ei asettanut esteitä aviomiehensä harrastuksille.

Hele jätti 40-vuotiaana 1965 päätoimisen urheilutoimittajan työn ja siirtyi Oy Suomen Autoteollisuus Ab:n (vuodesta 1981 Oy Sisu-Auto Ab) suhdetoiminta- eli pr-päälliköksi. Hän kirjoitti urheilusta edelleen useisiin julkaisuihin, ja laski 90-luvulle tultaessa kirjoittaneensa ainakin 3 000 urheiluaiheista artikkelia.

Oy Suomen Autoteollisuus Ab valmisti kuorma- ja linja-autoja sekä toi maahan brittiautoja. Näiden suosio Suomessa väheni rajusti 1970-luvulla, mutta pr-päällikköä ei asiasta voine syyttää, sillä suunta oli sama muuallakin. Ytimekkään selityksen antaa Tuulilasi-lehdessä vuonna 1975 julkaistu Austin Allegron kestotestin loppuarvostelun testipäiväkirjan otsikko "Ei kilometriäkään ilman vikoja".

Uransa urheilukirjailijana Hele oli aloittanut 1958 tekemällä Veikko Karumon ja Asmo Alhon kanssa Otavan kustantaman teoksen Urheilumme suuria saavutuksia.

Moottoriurheiluun liittyvä kirjallisuus oli Suomessa ennen 1960-lukua melko vähäistä. Hele kirjoitti alan perusteokset Rallin maailma (1967, Juhani Melartin kanssa) ja Suomen Moottoriliiton 50-vuotishistorian Miehiä, moottoreita, vauhtia (1972). Hän teki myös uraa uurtaneet teokset Punainen olympia (1969) TUL:n vaiheista kansainvälisessä työläisurheilussa maailmansotien välisenä aikana ja Politiikkaa olympian ympyröissä (1977). Päivätöiden ohessa Hele oli myös tekemässä kahta Fokus urheilun osaa (1968 ja 1970).

Tultaessa 1970-luvulle Hele alkoi entistä enemmän innostua urheilujärjestöjen johtamisesta, ja lukuisat urheiluyhteisöt tietysti halusivat käyttää hyväkseen päätöksenteossa hänen asiantuntemustaan ja innostustaan. Hele oli Olympiakomitean hallituksessa 1973–88, Koripalloliiton varapuheenjohtajana 1972–76 ja Urheiluliiton talouden johtoryhmässä 1973–74.

Suomen Urheilumuseosäätiön hallituksessa hän oli vuodesta 1974 (varapuheenjohtajana 1977–80) vaikuttaen merkittävästi päätoimisen henkilökunnan saamiseen museon palvelukseen ja urheilun keskusarkiston perustamiseen.

Tiedotuksen asiantuntijana hän oli koripallon EM-kilpailuissa 1967 tiedotusvaliokunnan jäsenenä, yleisurheilun EM-kilpailuissa Helsingissä 1971 kotimaisen lehdistön päällikkönä, Urheiluliiton tiedotusvaliokunnan jäsenenä 1970–73 ja Olympiakomitean tiedotusvaliokunnan puheenjohtajana 1976–88. Vuoden 1976 olympiakisoissa Innsbruckissa ja Montrealissa hän toimi Suomen joukkueen tiedotuspäällikkönä.

Hele oli alkuaan TUL:n mies, mutta TUL:n hajottua ja Työväen Urheiluseurojen Keskusliiton TUK:n synnyttyä 1959 hänen sympatiansa siirtyivät vähitellen sosialidemokraattisen TUK:n puolelle. Hän oli TUL:n tehtävissä vuoteen 1967, mutta vaihtoi sitten liittoa ja oli puheenjohtajana TUK:n kansainvälisessä valiokunnassa 1969–71 sekä tiedotusvaliokunnassa 1969–79.

TUK:n lopetettua toimintansa Hele palasi TUL:n tehtäviin, ja kuului 1980-luvulla järjestön kansainväliseen valiokuntaan sekä historiatoimikuntaan. Hele oli myös SVUL:n liittovaltuuston jäsen 1972–77 ja kuuluu niihin harvoihin urheilujohtajiin, joilla on ollut kolmen valtakunnallisen keskusjärjestön (TUL, TUK, SVUL) merkittäviä luottamustoimia.

Paavo Nurmen kuoleman jälkeen Hele teki yhdessä Sulo Kolkan kanssa 1974 kirjan "juoksijoiden kuninkaasta". Vuodesta 1978 lähtien hän oli yhdessä Markku Siukosen kanssa tekemässä Suurta Olympiateosta. Hele oli mukana kirjasarjan kuudenteen osaan vuoteen 1988 asti ideoijana ja kirjoittajanakin.

Suomen Urheilumuseosäätiön varapuheenjohtajana Hele oli 1980 ideoimassa säätiön aloittamaa Vuoden urheilukirjan valintaa. Suuri Olympiateos sai valinnassa kunniamaininnan 1980 ja 1984 sekä Vuoden urheilukirjan tittelin 1988.

Vuonna 1978 Hele julkaisi kirjan 40-vuotiaasta Helsingin Olympiastadionista ja 50 vuotta täyttäneestä Stadion-säätiöstä. Seuraavana vuonna ilmestyi kirja 50-vuotiaasta Pajulahden urheiluopistosta. Jääkenttäsäätiö täytti 25 vuotta, ja Hele teki siitäkin kirjan.

Helellä oli synnynnäinen sydänvika. Se todettiin jo 40-luvulla hankalaksi, ja lopetti käytännössä nuoren miehen koripallo- ja juoksu-uran. Sydänvaivat pahenivat 70-luvulla ja Hele kohtasi ensimmäisen sydäninfarktinsa. Lääkärit ja vakuutusyhtiö päästivät hänet 1978 työkyvyttömyyseläkkeelle 54-vuotiaana. Kolme vuotta myöhemmin hän kirjoitti entisen työnantajansa 50-vuotishistorian Sisu Suomen ja maailman maanteillä.

– Tämä on meillä sukuvika. Kukaan sukuni miehistä ei ole koskaan viettänyt 70-vuotispäiviä, tuskin vietän minäkään, sanoi Hele, kun kävin katsomassa häntä Meilahden sairaalassa ensimmäisen infarktin jälkeen. Hele oli oikeassa; hän kuoli 68-vuotiaana.

Jäätyään päivätyöstä eläkkeelle, mutta säilymällä kohtalaisessa fyysisessä kunnossa, Hele pystyi 1980-luvulla keskittymään yhä enemmän urheilun historian tutkimiseen ja urheilukirjojen tekemiseen. Hänen viimeisinä vuosinaan kirjoja ilmestyi säännöllisesti; Suuren Olympiateoksen eri osien lisäksi Pitkä latu – vuosisata suomalaista hiihtourheilua (1983, Antero Raevuoren ja Tarmo Mäki-Kuutin kanssa), Wiipuri – menetetty, mutta ei unohdettu urheilukaupunki A.D.–1939 (1986), 10 000 kysymystä (1987, Kauko Saarentauksen ja Kirsti Rautiaisen kanssa), Suuri areena (1988, jatko-osa Olympiastadionin historiaan), 1800-luvulla Suomessa perustetut urheiluseurat (1989), TUK 1959–1979 (1990, Toni Bärlundin ja Seppo Virtasen kanssa) sekä Olympiatuli joka sammui sodan tuuliin (1991).

Lisäksi Hele kirjoitti Helsingin Ponnistuksesta kolme kirjaa (1964, 1973 ja 1987) sekä Suomen Olympiakomiteasta kaksi kirjaa (1982 ja 1985). Kaikkiaan hän oli tekijänä yli 40 urheilukirjassa. Yleisradion valtakunnanverkossa vuosina 1984–89 esitettyjen Huippu-urheilun tietopankki -ohjelmien kautta Helen ääni tuli tutuksi monille sellaisillekin, jotka eivät juuri urheilukirjoja lukeneet.

Erik Relanderin haastattelussa Urheilutietäjän Kesässä 1992 Hele arvioi parhaiksi kirjoikseen Suuren Olympiateoksen osat Markku Siukosen kanssa, Stadion-julkaisut ja Sisu-yhtiön historian.

Tällaisen ansioluettelon perusteella on ymmärrettävää, että Hele palkittiin uransa aikana monella tavalla ja moneen kertaan. Tasavallan presidentti myönsi hänelle professorin arvonimen vuonna 1980 ja Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellinen tiedekunta liikuntatieteiden kunniatohtorin arvon 1982.

Huumorimiehenä Hele kommentoi näitä saavutuksia:
– Kun joku vielä antaisi ylioppilastodistuksen, niin olisin tyytyväinen.

Liikuntatieteellinen Seura perusti 1976 Suomen liikuntahistoria-projektin, jonka johtoryhmään Hele valittiin. Projekti jatkui vuoteen 1992. Silloin perustettiin Suomen urheiluhistoriallinen seura, jonka perustamisvaiheissa Helekin oli mukana. Hän ei kuitenkaan ehtinyt osallistua uuden seuran toimintaan, sillä hän kuoli kahdeksan päivää SUHS:n perustamisen jälkeen.

Kultaisen ansiomerkkinsä Helelle myönsivät Urheilutoimittajain Liitto (1966), Koripalloliitto (1977), TUK (1979) ja TUL (1984), kultaisen ansiolevykkeen Moottoriliitto (1974) ja Olympiakomitea (1984). Opetusministeriöltä oli tullut Suomen urheilun kultainen ansioristi 1974. Suomen urheilun suuren ansioristin myöntäminen elämän loppuvuosina ilmeisesti kaatui siihen, että Hele oli jo saanut professorin ja kunniatohtorin arvot.

Helen urheilukirjoihin ja urheilutietämykseen liittyi pikkutarkkuus ja pyrkimys tietojen luotettavuuteen. Akateemisesti koulutetut historiantutkijat nurisivat siitä, että Helen kirjoissa ei juuri ollut lähdeviitteitä, muutamissa kirjoissa ei lähdeluetteloakaan. Sitä voi toki pitää puutteena, mutta Hele vierasti "turhaa" akateemisuutta.

Moitteita voi antaa myös uran loppuvuosikymmenten kirjoitusten kieliasusta. Mutkikkaat lauserakenteet olivat muotia Helen aloittaessa toimittajana, mutta suoraviivaisempi teksti alkoi hiljalleen vallata tilaa. Helen tyyli ei vuosikymmenten varrella juuri muuttunut toisin kuin monen muun saman ikäluokan edustajan. Joskus on pohdittu, että jos joku muu olisi 1980-luvulla kirjoittanut samanlaista tekstiä kuin Hele, lehtien ja kirjojen toimittajat olisivat muokanneet virkkeitä kovalla kädellä, mutta professorin aikaansaannoksiin ei rohjettu kajota.

Tämän kirjoittaja tutustui Helge Nygréniin läheisesti 1970-luvulla urheilutoimittajien eri tilaisuuksissa ja monissa urheilukilpailujen lehdistökatsomoissa. Hele oli Suomen Urheilumuseosäätiön varapuheenjohtajana samaan aikaan, kun toimin museon johtajana. Lisäksi toimitimme monta vuotta urheilukorttien keräilysarjaa ja sain avustaa professoria hänen kirjaprojekteissaan. Hele tietysti vastaavasti auttoi minua kirjojeni tekemisessä.

Hele oli hyvin sosiaalinen, auttavainen, huumorintajuinen ja ystävällinen ihminen. Hänellä ei varmaan ollut vihamiehiä, kadehtijoita kyllä. Ulkoinen olemus oli ehkä jopa korostetusti rennon huoleton ja rehvakas, mutta pikkutarkkuus ja perinpohjaisuus kuuluivat hänen luonteeseensa kaikissa toiminnoissa.

Urheilukirjojen keräämisen Hele aloitti jo pikkupoikana. Vuonna 1935 hän osti omilla rahoillaan ensimmäisen urheilukirjansa, Martti Jukolan teoksen Huippu-urheilun historia. Vauhtiin hän pääsi 1950-luvulla, kun hän ulkomaanmatkoillaan alkoi hankkia kirjakaupoista urheilukirjoja. Helsingissä hän kiersi antikvariaatit vähintään pari kertaa vuodessa, ja uusia urheilukirjoja hän hankki tietysti kirjakaupoista, joskin uutuuksien hankintainto hiipui viimeistään 1980-luvulla. Osan kirjoista Hele sai suoraan kustantajilta ja kirjoittajilta.

– Omaisuus tähän harrastukseen on huvennut, samoin kaikki vapaa-aika. Tämä on minun "kapakkani". Kun muut kaverit istuvat iltaa tuopin äärellä ja kuluttavat rahansa siellä, minä kiertelen urheilutietoutta hankkimassa ja tutkin saaliini kotona, kertoi Hele minulle vuonna 1978, kun tein hänen kirjaharrastuksestaan jutun Urheilijan Jouluun.

Harvinaisempien kirjojen hankinnassa auttoivat hyvät ystävät, esimerkiksi Raimo Häyrinen ja Pertti Paloheimo. Varsinaisia kirjoja kokoelmaan kertyi noin 4 500 ja muita painotuotteita osapuilleen 2 500. Kokoelman vanhin kirja oli ranskankielinen uimaopas vuodelta 1792.

Hele perusteli urheilukirjojen keräämistä kotihyllyihin sillä, että hän tarvitsi tietoa urheilutoimittajana ja -kirjailijana. Hän ei antanut arvoa pintapuolisille julkaisuille vaan arvosti tietoa.

– Harvinaisia urheilukirjoja on joskus vaikea saada. Etsin vuosikausia Elli Björksténin naisvoimistelukirjoja tuloksetta, kunnes sain käsiini talvella 1972 Bogotassa Kolumbiassa hänen ranskaksi käännetyn kirjansa Naisten voimistelu. Onneksi useimmat kirjat saa käsiinsä helpommalla, kertoi Hele.

Urheilukirjojen lisäksi Helen omakotitalossa Espoossa Mankkaan Kruununtiellä oli röykkiöittäin lehtileikekokoelmia, urheiluvalokuvia, vanhoja pöytäkirjoja, muistioita ja urheilulehtiä eri puolilta maailmaa. Kirjahyllyjä oli jokaisessa huoneessa ja kirjoja oli sananmukaisesti lattiasta kattoon.

Helen kuoleman jälkeen hänen kirjakokoelmansa siirtyi Suomen Urheilukirjastoon Olympiastadionille. Siellä osa teoksista on edelleen kaikkien nähtävillä.

Professori, kunniatohtori Nygrén ei ollut suinkaan mikään fakki-idiootti. Hän tiesi urheilusta paljon ja hankki koko ajan uutta tietoa, mutta hän oli hyvin kiinnostunut kaikenlaisesta yhteiskunnallisesta elämästä muutenkin. Urheilukirjojen lisäksi hänen kotonaan oli noin 5 000 muuta kirjaa: romaaneja, dekkareita, kuvateoksia ja eri alojen tietokirjoja.

Hele oli hyvin kiinnostunut elokuvista. Hän kirjoitti parikymmentä vuotta elokuva-arvosteluja Uuteen Suomeen ja Elokuva-Aittaan.

Yhdessä asiassa Hele oli tiukka. Kotikirjastostaan hän ei lainannut kirjoja kenellekään. Hän oli joskus nuoruudessaan lainannut, ja kirjoja oli jäänyt palautumatta. Se oli opettanut, että kirjoja ei pidä antaa edes parhaille ystäville.

Helen persoonasta ja huumorintajusta kertoo se, että hän ei ottanut omaan kirjastoonsa toimittaja Pekka Tiilikaisen kirjoja.

– Pekan kirjoissa on niin paljon asiavirheitä, että en tarvitse niitä omassa hyllyssäni, naurahti professori asiaa kysyttäessä.

Edellisestä huolimatta Helekin joskus vähän liioitteli ja paranteli tarinoita. Muistelen, että hän kertoi muun muassa olleensa asepalveluksensa aikana Veikko Hakulisen kanssa samassa tuvassa, mikä ei välttämättä ole totta.

Hele oli äärimmäisen ystävällinen ihminen. Hän auttoi aina kaveria tarpeen mukaan, myös tuntemattomia. Kovin usein jopa yöaikaan ravintolasta joku soitti Nygrénin numeroon, ja unenpöpperöinen urheilutietäjä sai antaa oikean vastauksen vedonlyöntiin tai valistaa soittajaa oikealla tiedolla johonkin urheilukysymykseen. Usein Hele kyllä nukkumaan mennessään veti puhelintöpselin irti seinästä juuri kapakoista tulevilta soitoilta välttyäkseen.

Kaikkiin kysymyksiin Helekään ei löytänyt varmaa vastausta. Muistan kuinka 80-luvulla yritimme saada selvyyttä siihen, miksi juoksurataa juostaan vastapäivään ja miksi pallopeleissä puhutaan "kuparisen rikkomisesta".

Helen arvostuksesta kertoo se, että hän toimi yhteistyössä esimerkiksi tasavallan presidentti Urho Kekkosen ja pääministeri Kalevi Sorsan kanssa. Hele avusti Sorsaa liikuntapoliittisten puheiden tekemisessä ja preppasi vireillä olevissa urheilun hallintoasioissa. Kekkonen kutsui muutaman kerran Helen Tamminiemeen.

Hele kertoi yhden esimerkin vuodelta 1964:
– Lauantaina iltapäivällä puhelin soi. Presidentin kansliasta kysyttiin, voisinko tulla Tamminiemeen tunnin kuluttua. Vastasin tulevani ja soitin taksin. Urkki odotti työhuoneessaan ja meni heti asiaan. Hän halusi keskustella seiväshypystä, lasikuituseipäästä, seiväshypyn harjoittelusta ja lajin nykytilasta. Juttelimme puolisen tuntia, sitten adjutantti pyysi minua poistumaan.

Hele tietysti ihmetteli tapausta, mutta ulko-ovella käynnin syy selvisi. Tamminiemeen saapui pyörätuolissa seiväshypyn ME-mies Brian Sternberg; maailman ensimmäinen ulkoratojen viiden metrin hyppääjä, joka oli edellisenä vuonna vammautunut trampoliinilla harjoitellessaan.

– Sternberg oli käymässä Suomessa ja esiintyi seuraavana päivänä televisiossa. Urkki oli kutsunut hänet vierailulle ja halusi ennen vammautuneen urheilijan tapaamista hankkia riittävästi pohjatietoja keskusteluun.

Tämän kirjoittaja aloitti nykyisen urheilutiedon SM-kilpailun vuonna 1977. Tein kysymykset ensimmäiseen kilpailuun. Kysyin Heleltä, aikooko hän osallistua. Hele vastasi, että ei aio. Näytin kysymyksiä ja pyysin mestarin kommentteja. Hän totesi kysymykset sopivan hankaliksi. Hele oli myös paikalla ensimmäisen SM-kilpailun finaalissa senkin takia, että osanottajien joukossa oli hänen entinen koripallon joukkuekaverinsa Gunnar Kujala ja entinen maajoukkuepelaaja Raine "Ati" Nuutinen.

Urheilutiedon SM-kilpailu vakiintui jokavuotiseksi tapahtumaksi 1980-luvun alussa. Minä lopetin kysymysten tekemisen 1984, ja kahtena seuraavana vuonna kysymykset teki Hele. Vuonna 1987 kilpailu oli ensimmäisen kerran nykyisessä muodossaan (100 kysymystä, avoin osanotto). Teimme kysymykset Helen kanssa kahdestaan 1987–90, kunnes päätin siirtyä kilpailijaksi, mutta Hele jatkoi kysyjänä vielä 1991–92. Talven 1991 kysymykset Hele laati yksin, ja tuloksena oli kaikkien aikojen vaikein kilpa, jossa pääsin kolmanneksi 36,5 pisteellä. Seuraavana vuonna suunnilleen puolet kysymyksistä oli Helen ja toinen puoli Erik Relanderin laatimia.

Helen aikana kilpailuissa oli yleensä muutama kyllä vai ei -tyyppinen kysymys. Kilpailijoiden piti tietää esimerkiksi se, onko Palestiina KOK:n jäsen. Vastaajat eivät juuri pitäneet tällaisista tehtävistä, joissa arvaamalla oli 50 prosentin mahdollisuus osua oikeaan, mutta Hele ei linjastaan luopunut.

Hele ei osallistunut SM-kilpailuun vastaajana. Hän lienee arvioinut 1980-luvulla kärjen tason niin kovaksi, että ei voinut olla ollenkaan varma kilpailun voittamisesta. Menestymään tottunut tietomies tyytyi siksi kysymysten tekijän ja tuomarin rooliin.

Urheilutoimittajien Liiton 20-vuotisjulkaisu 1951 esitteli 27-vuotiaan Helen "urheilun tietosanakirjaksi". Ehkä 1950- ja 1960-luvuilla hän olisi saattanut osallistua urheilutiedon SM-kilpaan, jos joku sellaisen olisi toteuttanut. Urheilun Kuva-Aitassa hän järjesti lehden lukijoille tietokilpailuja.

Tesvisio (TV 2:n edeltäjä) järjesti vuonna 1960 urheilutietokilpailun, jonka finaaliin selvisivät Hele ja Palle eli R. W. Palmroth. Palle voitti vähän yllättäen. Hän hallitsi erittäin hyvin toista maailmansotaa edeltävän ajan urheilutietouden. TV 2:n olympia-aiheisessa seitsenosaisessa tietovisassa Ateenasta Los Angelesiin kesällä 1984 Hele oli kysymysten tekijänä ja tuomarina.

SM-kilpailun yhteydessä oli puhetta urheilutietäjien oman yhdistyksen perustamisesta. Puheista päästiin tekoihin 30.1.1988 Helsingissä SVUL:n talossa, kun Suomen Urheilutietäjät perustettiin.

Hele esitti yhdistyksen nimeksi Martti Jukola -kerhoa, mutta nimi ei saanut riittävää kannatusta. Hele ehti olla mukana yhdistyksen toiminnassa muutaman vuoden ennen kuolemaansa 16.12.1992. Seuraavasta vuodesta lähtien SM-kilpailu nimettiin Helge Nygrénin muistokilpailuksi.