Vakiintunut tapa on sanoa vähänkin merkittävämpien urheilukilpailujen voittajia kultamitalisteiksi, kakkosia hopeamitalisteiksi ja kolmosia pronssimitalisteiksi. Mutta tässäkin asiassa pätee se, että tarkemmalla tutkailulla löytää monenlaisia tulkinnanvaraisuuksia.

Herätteen tähän juttuun antoi eräs sähköpostikeskustelu, jonka yhteydessä Seppo Martiskainen totesi, että jokin lehti voisi koota artikkelin "haamumitaleista". Ehdotusta toteutettaessa mieleen ja vastaan tuli monenlaisia ihmeellisyyksiä.

Palloilusarjoissa on nykyisin tyypillistä se, että joukkueiden kokoonpanot saattavat muuttua merkittävästi kauden aikana. Vain satunnaisesti pelannut ei välttämättä ole virallinen mitalisti, vaikka olisi saanut mitalin kaulaansa.

Säännöt ovat eri lajeissa toisistaan poikkeavia ja muuttuneet monesti, joten yksittäisen palloilun menestyneimpienkin tilastoissa eri aikojen pelaajien suora vertailu ei välttämättä ole oikeudenmukaista. Esimerkiksi SM-jalkapallossa palkittiin aikanaan mitaleilla tietääkseni kunkin joukkueen 11 eniten pelannutta. Jossain vaiheessa sääntöjä väljennettiin, ja ainakin 1970- ja 80-luvuilla pelaaja sai SM-mitalin, jos oli ollut kentällä vähintään puolessa joukkueensa otteluista. Tällä vuosituhannella mitaliin on voinut riittää (vaihto)penkkiurheilukin. Olen näet tallettanut Helsingin Sanomista 26.10.2002 tiedon siitä, että jalkapalloliigan jokaiselle kolmelle parhaalle seuralle annettiin 30 mitalia, joiden jaon seurat saivat päättää itse.

Samaisessa lehdessä kerrottiin, että englantilainen David Wilson sai kaudelta 2002 peräti kaksi SM-mitalia. Wilsonin varsinainen seura oli Haka, joka ylsi pronssille mutta jossa Wilson pääsi tositoimiin vain kahdessa liigaottelussa. Kun kultaseura HJK poti välillä pelaajapulaa, Wilson kävi lainalla pääkaupungissa ja sai 11 ottelumerkintää.

Käytännöt tuntuvat olleen välillä muunlaisia kuin säännöt. Viime syksynä Etelä-Suomen Sanomissa julkaistiin Lahden Reippaan vuoden 1963 jalkapalloilijoiden kokoontumisesta kertonut juttu, josta ilmeni, että Simo Syrjävaara ojensi Suomen Palloliiton edustajana SM-kultamitalit 50 vuoden takaisesta saavutuksesta Samuli Pakariselle ja Kalervo Sutiselle. Pelimiehet-kirjan mukaan Pakarinen pelasi kauden aikana neljässä ja Sutinen yhdessä ottelussa, joten he eivät liene edelleenkään virallisia mestareita.

Jalkapallon Suomen cupin mitalisäännöistä edes lajiliitolla ei välttämättä ole käsitystä. Ainoaksi keinoksi jää näin ottaa huomioon vain loppuotteluissa pelanneet, koska alkukierrosten kokoonpanotietoja ei ole saatavilla läheskään kaikilta pelikausilta. Finaalipelaajienkin listoja on joiltain vuosilta pitänyt etsiä sanomalehtien selostuksista.

Jääkiekon SM-liigassa pelaajia koskevat mitalisäännöt ovat olleet 2000-luvulla huomattavasti tiukemmat kuin jalkapallossa. Viralliseen mitaliin on vaadittu kirjoilla oloa seurassa kauden lopussa sekä vähintään kolmasosaa runkosarjapeleistä tai ainakin yhtä ottelua pudotuspeleissä. Ensin mainittu kohta tarkoittaa, että pelaaja ei voi saada kaudesta kuin yhden mitalin. Säännöt lienevät olleet samantyyppiset koko liiga-ajan eli kaudesta 1975/76. SM-sarjan loppuaikoina mitalin saivat vain vähintään puolessa kauden otteluista pelaajina mukana olleet.

Uintiviesteissä ja viestinjuoksuissa voi arvokisoissakin vaihtaa joukkueen jäseniä alku- ja loppukilpailun välillä. Juoksuissa vaihdoksia saa tehdä enintään kaksi, ja loppukilpailusta pois jätetytkin palkitaan mitaleilla, vaikka heitä ei ole tapana ottaa viralliseen mitaliseremoniaan. Olympiatasolla sääntö on ollut voimassa viimeistään vuodesta 1984, jolloin Yhdysvallat sai näin kuusi kultamitalistia sekä miesten että naisten 4 x 400 metrillä. Neljä vuotta aiemmin Neuvostoliitto voitti molemmat pitkät viestit vaihdettuaan ennen loppukilpailua lääkärintodistuksen avulla yhden miehen ja kaksi naista. Ennen loppukilpaa sivuun siirretyt eivät kuitenkaan vielä Moskovassa käsitykseni mukaan saaneet mitaleja, vaikka Sports-Referencessä alkueräjuoksijatkin on määritelty kultamitalisteiksi.

Uintiviesteissä on voinut vaihtaa jopa koko joukkueen. Olympiakisojen miesten 4 x 100 metrin sekauinnissa 1976 kävi jopa niin, että Yhdysvallat teki maailmanennätyksen sekä alkuerässä että loppukilpailussa – ja täysin eri miehistöillä. Kultamitalin saivat käsittääkseni vain finaaliuimarit, vaikka toisenlaista tietoa löytyy ainakin Sports-Referencestä.

KOK:n nettisivuilla vuosi 1992 näyttäisi olevan varhaisin, jolta on kirjattu mitaleja muillekin kuin loppukilvassa juosseille ja polskineille.

Olympiakisoissa on järjestetty joukkuekilpailuja, joissa on saanut olla mukana yksittäisestä maasta enemmän edustajia kuin lopputuloksiin on laskettu. Niinpä omankin maamme olympiahistoriasta löytyy muutama joukkuetoverien siivellä kultamitalistiksi päässyt.

Voimistelussa 1948 sai samasta maasta olla mukana enintään kahdeksan miestä, mutta joukkuetuloksiin otettiin vain kuuden parhaan pisteet moniottelusta. Suomalaisista heikoimmat olivat moniottelun sijoille 17 ja 31 jääneet Ale Saarvala ja Sulo Salmi. Salmelle mitali jäi olympiauran ainoaksi; Saarvala sen sijaan oli voittanut rekin 1936.

Mäkihypyn joukkuekilvasta on tullut Suomeen kultaa vuosina 1988 ja 1992. Molemmilla kerroilla kutakin maata edusti neljä hyppääjää ja lopputuloksiin otettiin kummaltakin kierrokselta kolmen parhaan pinnat. Calgaryn kisoissa Matti Nykänen ja Ari-Pekka Nikkola olivat kaksi parasta edustajaamme sekä ensimmäisellä että toisella hypyllään. Avauskierroksen huonoin suomalainen oli Jari Puikkonen ja toisen kierroksen heikoin Tuomo Ylipulli, mutta heiltäkin otettiin siis loppupisteisiin yksi hyppy.

Toisin kävi Albertvillen kisoissa 1992. Mika Laitinen oli nelikkomme heikoin kummallakin kierroksella, mutta sai sääntöjen mukaisesti kultamitalin.

Joukkuevoimistelumitalin ilman omien pisteiden tuomaa panosta ovat suomalaisista saaneet myös Einari Teräsvirta ja Eino Tukiainen vuonna 1936. Heidän pronssinsa kuitenkin eroavat vuoden 1948 mitaleista sikäli, että Suomen sija ei olisi huonontunut, vaikka maamme kaksi parasta edustajaa olisi jätetty pois laskuista.

Niin voimistelussa kuin mäkihypyssä sääntöjä on muokattu vuosien varrella, ja joukkuemäen pykälät eivät ole enää aikoihin mahdollistaneet Laitinen-mallin vapaamatkustusta. Voimistelussa taasen on usein muodostettu joukkuetulos teline- eikä moniottelupisteistä – esimerkiksi ottamalla kultakin telineeltä joukkuepisteisiin yksittäisen maan kuudesta edustajasta viiden parhaan tulos.

Suomalaisista jääkiekkomaalivahdeista kaikkein vähimmällä vaivalla ovat olympiamitalistiksi päässeet hopealla 1988 palkittu Sakari Lindfors, pronssimieheksi 1994 yltänyt Pasi Kuivalainen ja hopean 2006 saanut Niklas Bäckström, jotka eivät olleet kertaakaan edes luukkuvahteina. Vähintään kerran varamaalivahtina nähtyinä mutta ilman pelattuja minuutteja jääneinä ovat mitalin saaneet Jukka Tammi (1998), Antero Niittymäki ja Anna Vanhatalo (2010) sekä Antti Niemi (2014). Kaikkien neljän mitali on ollut pronssinen.

Edellä olleista oma lukunsa on Sakari Lindfors, joka palasi käsitykseni mukaan Kanadasta Suomeen jo ennen olympiaturnausta ja luovuttikin hopeansa Tampereella toimivan jääkiekkomuseon kokoelmiin. Tuomas Tumi sattui huomaamaan, että Lindforsia ei silti löydy Kansainvälisen olympiakomitean nettisivujen mitalistitiedoista, mikä saattaa olla silkka huolimattomuusvirhe. Muut pelaamatta saavutetut suomalaiset maalivahtimitalit ovat päässeet nettiosoitteeseen http://www.olympic.org/olympic-results. Sports-Reference-sivuston linjana sen sijaan on listata vain olympialaisissa todella kilpailleita, joten pelkästään varamaalivahteina olleita ei sivuilta löydy.

Kannattaa muuten huomata, että KOK:n sivustolta urheilijoita haettaessa hankaluuksia tuovat epäviralliset kutsumanimet. Esimerkiksi 4 x 400 metrin alkueräjuoksijana kultaa 1992 saavuttanut Chip Jenkins löytyy vain, kun käyttää virallista etunimeä Charles. Sen sijaan muun muassa Viljo (Ville) Ritola esiintyy KOK:n tiedoissa ainoastaan epävirallisella nimellään. Sports-Referencestä hänet samoin kuin Jenkinsin löytää kumpaa tahansa nimivaihtoehtoa käyttäen.

Nimipulmat eivät muuta muuksi sitä, että linja olympiamitalien jaossa on varsinkin aiemmin ollut välillä hyvin tiukka. Suomalaiset saavuttivat maastojuoksun joukkuekilvassa hopeaa 1912 sekä kultaa 1920 ja 1924, ja viimeksi mainittuna vuonna tuli kulta myös 3000 metrin joukkuekilvasta. Kaikissa näissä kilpailuissa maiden järjestyksen määräsivät kunkin joukkueen kolmen parhaan juoksijan tuomat sijalukupisteet. Jokaisella kerralla suomalaisia oli mukana enemmän kuin kolme, mutta sääntöjen mukaisesti mitalistiksi on tilastoitu vain ne, joiden esitykset oli otettu huomioon joukkuekilvassa. Oletettavasti kaikki joukkuetuloksiin vaikuttaneet myös saivat mitalinsa ennemmin tai myöhemmin, vaikka 1920-luvulla monet olympiamitalit annettiin kansallisille olympiakomiteoille, joiden tehtävänä oli toimittaa ne oikeille omistajilleen, ja pahimmillaan viivettä kertyi kymmeniä vuosia.

Ihmeellinen tapaus löytyy myös vuoden 1972 nykyaikaisesta viisiottelusta. Suomi sijoittui joukkuekilvan kolmanneksi, mutta järjestäjät antoivat kullekin kärkikolmikon maalle vain yhden mitalin. Suomen pronssin sai joukkueen päätöksellä kolmikosta parhaiten sijoittunut Risto Hurme, mutta Suomen Olympiakomitea teetti mitalien jäljennökset Martti Ketelälle ja Veikko Salmiselle.

Kotimaallamme on nykyaikaisesta viisiottelusta joukkuepronssit myös vuosilta 1952 ja 1956, ja lajiliiton 50-vuotishistorian kuvien perusteella ainakin Melbournessa näytetään annetun mitali jokaiselle joukkueen jäsenelle.

Suuren Olympiateoksen kakkososan sivulla 956 todetaan näin: "Merkillistä tapaa noudatettiin Lontoon 1908 olympiakisojen purjehduksen mitalienjaossa; voittaneen veneen päällikkö palkittiin kultamitalilla, miehistön jäsenet saivat vain hopeaa. Vastaavasti joukkuevoimistelussa voittajajoukkue sai yhteisesti yhden kultamitalin, jäsenet henkilökohtaisesti hopeamitalin jne."

Suomi sijoittui vuoden 1908 joukkuevoimistelussa kolmanneksi, eikä edelle lainatusta kohdasta selviä, millä tavoin joukkueen rivijäsenet mahdollisesti palkittiin. Ja jos käytännöt voimistelussa olivat samantyyppiset kuin purjehduksessa, voisi olettaa, että pronssi olisi päätynyt voimistelijoita johtaneelle "Suomen urheilun isälle" Ivar Wilskmanille.

Aikoja sitten laatimani tietokilpailukysymyksen vastauksesta ilmeni, että eräässä urheilumuodossa suomalaiset ovat saaneet vuonna 1970 enemmän olympiamitaleja kuin minään muuna vuonna – huolimatta siitä, että vuonna 1970 ei edes järjestetty olympiakisoja. Olympianyrkkeilyssä siirryttiin vuonna 1952 yhä käytössä olevaan tapaan, jossa pronssista ei otella. Helsingin kisoissa ei kuitenkaan annettu mitaleja välierien häviäjille, joiden joukossa oli neljä suomalaista, ja asia korjattiin 18 vuoden viipeellä. Pronssimitaleja jaettiin PM-nyrkkeilyjen yhteydessä 1970, mutta yli puolet pronssimiehistä sai mitalinsa postitse, koska eivät tulleet paikalle Helsinkiin eivätkä myöskään lähettäneet tapahtumaan edustajaansa.

Helsingin kehämitalien jakamisurakka saatettiin kuitenkin loppuun vasta Göteborgin olympiaraveissa toukokuussa 1982. Ruotsalainen Ingemar Johansson oli hylätty raskaan sarjan loppuottelussa vastustajan pakoilemisen takia, eikä hänen sarjassaan kukaan sijoittunut kakkoseksi. Päätöstä yritettiin muuttaa moneen kertaan, mutta homma edistyi vasta Helsingin kisojen järjestelytoimikunnan puheenjohtajan Erik von Frenckellin kuoleman jälkeen.

Göteborgin raveissa sai mitalin myös Ingon maanmies Stig Sjölin, joka oli hylätty 75 kilon sarjan välierässä 1952, päässyt tuolloin palkintopallille mutta jäänyt Johansson-tulkinnan nojalla "lätkättä" 1970.

Talviolympialaisissa 1952 pelattiin näytösluontoinen kolmen maan jääpalloturnaus, jossa Ruotsi oli ykkönen, Norja kakkonen ja Suomi kolmonen. Suuren Olympiateoksen osissa on silloin tällöin listattu epävirallisen olympiamitalin saaneet suomalaiset, mutta jääpalloilijoita ei ole joukkoon kelpuutettu. Ymmärtääkseni turnauksen epävirallisuusaste ei kuitenkaan ollut juuri sen suurempi kuin vaikkapa sotilaspartiohiihtojen 1924, 1928, 1936 ja 1948. Tosin varhaisin sotilaspartiohiihtohan nostettiin viralliseksi olympiakilvaksi vuonna 2006 – samoin kuin Chamonix’n curlingturnaus. Virallistamisen taustalla oli curlingin voittaneiden brittien perheiden pyyntö. Jääpallossa mitalit toki olivat "alennusmyynnissä", kun maita oli mukana vain kolme.

Iltalehdessä 6.5.2014 todettiin jääkiekkovalmentaja Erkka Westerlundista talven 2014 olympiakisoissa ja turnauksen alla hänen pelaajavalinnoistaan esitetyistä näkemyksistä näin: "Ihan vääriä pelaajia valinnut Westerlund palasi kotiin mitali kaulassa."

Lehdessä oli laitettu mutkia suoriksi. Esimerkiksi MM-jääkiekossa palkitaan kyllä mitaleilla myös valmentajat ja muut joukkueiden taustavoimat, mutta olympiakisoissa mitaleja sijoituksista ovat normaalisti saaneet vain urheilijat. Tosin kuten edeltä näkyi, historian hämärissä lienee välillä toimittu toisin.

Nuorempaa ns. iltapäivälehteä oikeampaa tietoa on tarjonnut Itä-Häme 6.3.2014. Jutussa Erkka Westerlundin mitalikahveista todettiin, että olympiajääkiekkojoukkueen johto saa myöhemmin Suomen Jääkiekkoliiton kautta muistomitalit.

Edellisestä huolimatta Etelä-Suomen Sanomissa 4.2.2014 oli Erkka Westerlundin haastattelussa seuraava vuoden 2006 olympiahopeaa koskenut kohta:

– Tuossahan se mitali on näköjään kirjoituspöydän laatikossa videokasettien alla.

Lausahdus ihmetytti minua, mutta Seppo Martiskainen osasi sanoa Westerlundin ilmeisesti tarkoittaneen osanottomitalia. Arvokisoissa on tapana jakaa joukkueiden jäsenille – siis muillekin kuin urheilijoille – tapahtuman muistomitali, joka muistuttaa erehdyttävästi sijoitusten perusteella annettavaa mitalia.

Seppo lisäsi, että toinen sekoittava asia ovat olympiakisojen tunnuksilla tehdyt "kaupalliset mitalit", jollaisia hänellä on kokoelmassaan useita.

Eritoten piirien, liittojen, maiden ja suurempien alueiden mestaruuskilpailujen kärkikolmikkoon sijoittuneita on tapana sanoa kulta-, hopea- ja pronssimitalisteiksi, vaikka harvalla lienee varmuutta siitä, mistä vuodesta alkaen eri tapahtumissa on todella jaettu mitaleja. Mitalisteista olen itsekin kirjoittanut ja aion jatkaa linjallani, vaikka viime syksynä minulle valkeni, että ainakin jalka- ja jääpallon SM-kilpailuihin mitalit ilmaantuivat yllättävän myöhään.

Markku Kasila löysi Helsingin Toverien historiakirjasta seuraavanlaisen SM-jalkapalloa koskevan tekstin: "SPL teki v. 1934 merkittävän päätöksen jakaa kolmelle ensimmäiselle A-sarjajoukkueelle mitalit." Tällä perusteella jalkapallossa annettiin pronssit ja ilmeisesti myös hopeat ensimmäisen kerran vasta viidennestä sarjamuotoisesta SM-kilvasta. Tuomas Hopun selvittelyn mukaan jääpallossa siirryttiin vastaavaan käytäntöön samoihin aikoihin. Laajempikin mitalien jakamisen alkamisajankohtien etsiminen olisi mahdollista, mutta läheskään jokaisesta lajista varmoja tietoja ei välttämättä löytyisi. Muutenkin etsimiseen kuluva työtuntien määrä taitaisi olla posketon hyötyyn nähden.

Kulta, hopea ja pronssi -käytäntökään ei ole nykyaikaisen urheilun alussa syntynyt. Ateenan olympiakisoissa 1896 voittajat saivat hopeamitalit ja kakkoset lähteestä riippuen joko pronssiset eli kuparin ja sinkin sekoitusta sisältäneet mitalit tai pelkästään kuparista tehdyt "mitskut".

Nykyisin Suomessa järjestetään lukuisia mitä ihmeellisimpien lajien tapahtumia, joita kutsutaan korskeasti MM- tai ainakin EM-kilpailuiksi. Eukonkannon ja suopotkupallon kaltaisten lajien yhteydessä MM-arvo olisi kuitenkin perusteltua laittaa lainausmerkkien sisään, sillä tällaisissa lajeissa ei yleensä ole minkäänlaista kansainvälistä liittoa. Järjestäjien omalla luvallaan käyttämä MM- tai EM-kirjainpari tuntuu erityisen kyseenalaiselta, jos pippaloiden osallistujista suuri osa tulee muutaman kymmenen kilometrin säteeltä.

Vakavamminkin otettavien lajien yhteydessä epävirallisuuden tai virallisuuden tietäminen on toisinaan hankalaa. Samaa tapahtumaa saatetaan kutsua toisinaan maailmanmestaruuskilvaksi ja toisinaan maailmancupiksi, ja lähteissä on vaihtelevia tulkintoja myös siitä, milloin EM- ja MM-kilvat ovat saaneet virallisen arvon.

Tässä kohdin lienee syytä kertoa, että Suomi osallistui Kansainvälisen painiliiton nettisivujen mukaan kreikkalais-roomalaisessa painissa joukkueiden maailmancupiin toukokuussa 2014, vaikka täkäläisessä uutisoinnissa kerrottiin MM-kilvasta.

Oma mielipiteeni on, että virallisista SM-kilpailuista voi puhua vasta kun järjestäjänä on lajiliitto tai vastaava. Esimerkiksi SM-painit alkoivat 1906, mutta kahdella ensimmäisellä kerralla järjestelyistä vastasi lähinnä Helsingin Atleettiklubi. SVUL otti urakan vastuulleen 1908, ja SVUL:n painijaosto perustettiin 1910.

Vastaava tapaus on SM-miekkailu, jonka tilastointi on tapana aloittaa vuodesta 1929. SM-kilpailut järjesti tuolloin Helsingfors Fäktare – Helsingin Miekkailijat, ja lajiliitto Suomeen syntyi vasta 1931.

Itseäni ei varsinaisesti ärsytä se, vaikka painin ja miekkailun Suomen mestareihin on tapana sisällyttää myös yksittäisten seurojen järjestämien kilpailujen ykköset. Hyvin hämmentävältä sen sijaan tuntui se, että helsinkiläisen Canoa-seuran nettisivuilla on pidetty ensimmäisinä melonnan MM-kilpailuina Kööpenhaminan vuoden 1932 tapahtumaa, jossa seuran edustaja Kurt Lillqvist oli 1500 ja 10 000 metrin paras. Juuri muut tahot eivät liene tulkinneet "Köpiksen" kauhomisia edes epävirallisiksi MM-mittelöiksi.

Jonnekin epävirallisuuden ja virallisuuden väliselle harmaalle alueelle sijoittunee TUL-lehdistä vahingossa vastaan tullut köydenvedon SM-kilpa Helsingissä TUL:n liittojuhlien yhteydessä 1963. Järjestäjänä oli "Tullin" aloitteesta kaksi vuotta aiemmin perustettu kuntoilujärjestö Kansanurheilun Keskusliitto ja voittajajoukkue Helsingin Betoniraudoittajat. Mukana olivat myös Nakkilan Visa ja Ylä-Tikkurilan Kipinä, jotka ykkösestä poiketen olivat selvästi urheiluseuroja.

Kesän 1963 mittelöä puffattiin lajin ensimmäisenä SM-kilpailuna, mutta Urheilun Pikku Jättiläisen vuoden 1958 painoksen sivun 356 nojalla maamme mestaruuksista oli vedetty jo 1914–19. Nettiosoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Kalevan_kisat_1919 ilmeni, että ainakin viimeinen kilpa järjestettiin kymmenottelun ja viestinjuoksujen SM-tapahtuman yhteydessä.

Toisinaan yhdessä kilvassa on ratkaistu useampikin mestaruus. Äärimmäisessä päässä lienevät vuosien 1936–68 talviolympiakisojen jääkiekkoturnaukset, joissa kilpailtiin myös MM- ja EM-mitaleista. Vuosien 1920–32 olympiakiekolla oli höysteenä MM- vaan ei EM-arvo.

Vaikka toisin luulisi, olympiajääkiekon loppujärjestys on välillä eronnut samassa yhteydessä käydyn MM-kiekon sijoituksista. Vuonna 1964 Tšekkoslovakia saavutti olympiapronssin mutta oli MM-turnauksen neljäs, ja Kanadan saavutukset olivat päinvastaiset. Tasapistetilanteissa olympiasijat nimittäin ratkaisi maaliero mutta MM-sijoitukset keskinäisten ottelujen pistemäärä. Vieläkin enemmän eroa olympia- ja MM-sijojen välille olisi saattanut tulla, sillä Innsbruckin jäällä pääsi kymmeneen pisteeseen kolme maata. Ruotsi oli kuitenkin kolmikon paras sekä maalierossa sekä keskinäisissä otteluissa. Yhdysvallat puolestaan oli vuonna 1948 MM-taulukon neljäs mutta hylättiin olympiaturnauksessa. Kuten moni muistanee, Sankt Moritziiin tuli Yhdysvalloista kaksi joukkuetta. Monenlaisten kuvioiden jälkeen Kansainvälinen jääkiekkoliitto hyväksyi mutta Kansainvälinen olympiakomitea hylkäsi tositoimiin päästetyn joukkueen.

Erilliset jääkiekon MM-kisat aloitettiin vuonna 1930, ja vuonna 1929 annettiin MM-arvo myös talvien 1924 ja 1928 olympiaturnauksille. Ensimmäisen kerran jääkiekkoa oli pelattu kesäkisojen yhteydessä 1920, mutta Antwerpenin kiekko-ottelut luokiteltiin MM-kisoiksi vasta 1983.

Olympiajääkiekossa on siis ollut kyse myös MM-turnauksesta 1920–68. Vuosina 1972 ja 1976 pelattiin erilliset MM-kisat, ja tapa on ollut käytössä miesten kiekossa uudelleen vuodesta 1992. Sen sijaan 1980-luvun olympiavuosina ei MM-mitaleja jaettu lainkaan.

Kun MM-kiekko syntyi, luovuttiin erillisistä EM-kilpailuista ja ryhdyttiin jakamaan MM-turnauksista myös EM-sijat – ainakin liki joka kerta eurooppalaisten maiden keskinäisten ottelujen perusteella. Tapa jatkui yli 60 vuotta ja oli käytössä viimeksi 1991, jolloin kisaisäntänä oli Suomi. Poikkeuksen muodosti vuosi 1932; Lake Placidin olympiakiekkoon lähtivät eurooppalaisista maista vain Puola ja Saksa, joten kauden ohjelmaan kuului EM-kiekkoilu Berliinissä.

Oslon olympiaturnaus 1952 puolestaan sisälsi erillisen EM-finaalin, jossa Ruotsi pesi Tšekkoslovakian 5–3.

Normaalisti arvokisoiksi katsotaan olympia-, MM- ja EM-kilpailut. Niinpä minua nyppii suuresti se, että olympiahopeaa 1988 on tapana sanoa Suomen miesten jääkiekon ensimmäiseksi arvokisamitaliksi; leijonathan olivat saavuttaneet EM-hopeaa 1962 ja EM-pronssit 1985–87. Virallinen EM-mitali – jälleen pronssinen – tuli vielä 1991.

Hiihtolajeissa on jaettu olympiakisoista MM-mitaleja vuosina 1956–80, mutta Suomen urheiluhistoriallisen seuran vuosikirjan 2011 sivun 178 mukaan Kansainvälinen hiihtoliitto päätti 1965, että vuoden 1924 talviolympialaisten voittajat julistetaan maailmanmestareiksi ja samaiset kisat hiihtolajien ensimmäisiksi MM-kilpailuiksi. MM-mitaleja Chamonix’n parhaat eivät kuitenkaan ilmeisesti saaneet.

Jos yksittäisestä tapahtumasta on jaettu samojen sääntöjen mukaan sekä olympia- että MM-mitalit, tuntuu luontevalta laskea olympiakisoista saadut mitalit vain olympiamenestystilastointiin. Näinhän hiihtolajien puolella on tapana tehdäkin; esimerkiksi Eero Mäntyrannan on todettu voittaneen kaksi maailmanmestaruutta, vaikka olympialatujen tuplamitalit mukaan lukien MM-kultamitaleja kertyi viisi.

Toisenlainen MM-mitalikummajainen liittyy alppiyhdistettyyn. Olympiakisoissa 1956–80 laskettiin alppilajien tuloksista alppiyhdistetyn paremmuusjärjestys, joka toi MM-mitalit vaan ei olympiamitaleja.

Viimeisimmät MM-mitalin olympiakisoissa voittaneet suomalaiset lienevät vuonna 1984 painonnostossa kunnostautuneet Jouni Grönman (yhteistulos- ja työntöpronssit 67,5 kilon sarjasta), Uolevi Kahelin (työntöpronssi 60 kilon sarjasta) sekä Pekka Niemi (yhteistulos- ja työntöpronssit 100 kilon sarjasta). Mitä luultavimmin olympiamenestykset ovat tuottaneet MM-mitaleja joissain muissakin urheilumuodoissa.

Virallisessa olympiakilvassa on joskus ollut jaossa jopa Pohjoismaiden mestaruusmitaleja. Ampumahiihdon PM-kilpailuissa 1972 jouduttiin viesti perumaan pakkasen takia, ja mitalit ratkaistiin Sapporon olympiaviestissä. Vuonna 1978 ampumahiihdon PM-viesti käytiin Itävallan Hochfilzenin MM-kilvassa, ja siirron syynä oli nytkin liiallinen pakkanen.

Jos joku tietää Sapporoa itäisemmän – tai edes suunnilleen yhtä itäisen – Pohjoismaiden mestaruuskilpaa isännöineen paikan, ilmoittakoon.

TUL:n toimintakertomuksesta on silmiini osunut tieto, jonka mukaan Ruotsin ja Tanskan välisessä ulkokäsipallon näytösottelussa Helsingin olympiakisoissa 1952 ratkaistiin lajin PM-kulta. Pelin voitti Ruotsi luvuin 19–11.

Sanontaa mitalien jakamisesta kaulaan ei liene syytä käyttää käsiteltäessä esimerkiksi 1940-lukua. Vaikka kirjoittaja tarkoittaisi sanonnan vertauskuvalliseksi, joku saattaa tulkita ilmaisun kirjaimellisesti ja saada erheellisen kuvan jakokäytännöstä.

Olympiamitaleihin lisättiin kaulaan ripustamisen mahdollistanut nauha vasta Roomassa 1960 ja talviolympiamitaleihin Innsbruckin kisoissa 1964. Aiemmin mitalit olivat usein koteloissa, jotka annettiin urheilijoiden käteen. Tosin satuin huomaamaan Urheilun Kuva-Aitasta että jo vuoden 1951 MM-vapaapainissa Helsingissä mitalit jaettiin kaulaan. Tämä lienee kuitenkin ollut tuolloin harvinainen käytäntö painissakin, sillä ainakin neljä vuotta myöhemmin MM-mitalit olivat taas nauhattomia. Nyrkkeilyn EM-kilpailujen mitaleissa olivat nauhat ainakin 1957.

Otan mielelläni vastaan muita havaintoja ennen 1960-lukua kaulaan jaetuista mitaleista.

Nauhalla varustetut mitalit eivät vakiintuneet edes aivan heti ikuisen kaupungin olympiamittelöjen jälkeen. Pienen kuvien vilkaisun perusteella saatoin todeta, että EM-yleisurheilussa samoin kuin pohjoismaisten hiihtolajien MM-kisoissa mitalit olivat nauhattomia vielä 1962, mutta neljä vuotta myöhemmin oli siirrytty olympiakisoista omaksuttuun tapaan. Laajempaan aiheen penkomiseen ei intoni ole riittänyt, mutta kaiken järjen mukaan nauhat tulivat alppihiihdonkin MM-mitaleihin 1966.

Olympialaisista levinnyt tapa on myös jakaa mitalit pronssista aloittaen. Kansainvälinen olympiakomitea päätti heinäkuussa 2001, että seuraavana talvena kokeillaan aiempaan nähden päinvastaista tapaa. Tyylistä on saatu ilmeisen hyviä kokemuksia, koska käytäntöä noudatetaan pienemmissäkin pippaloissa.

Suomen Olympiakomitea on vuodesta 1989 myöntänyt kullanvärisiä olympiarenkaita täkäläisten olympiavoittajien haudoille. Renkaita pitää erikseen pyytää, ja Suomessa lienee edelleen lukuisia olympiavoittajien hautoja, joilta renkaat puuttuvat.

Ainakin yhden kotimaisen olympiavoittajan haudalla olivat kuitenkin olympiarenkaat jo reilusti ennen Olympiakomitean "keksintöä". Vuosien 1924 ja 1936 vapaapainivoittajan Kustaa Pihlajamäen hautakiveen Nurmossa liitettiin häntä esittänyt reliefi 1954, ja Esko Lintalan tekemän Kustaan kierros -kirjan sivun 198 kuvassa näkyvät hautakivessä tuolloin olleet olympiarenkaat. Koska Kustaa Pihlajamäki oli kuollut 1944, renkaiden asentamisvuosi on saattanut olla varhaisempikin kuin 1954.

Esa Kaihlajärvi on saanut tietää, että olympiakisoissa 1924 muun muassa 3000 metrin joukkuejuoksuun osallistuneen ja vuonna 1961 kuolleen Sameli Talankin haudalla ovat olympiarenkaat. Kaiken järjen mukaan renkaat ovat päätyneet kiveen ilman Suomen Olympiakomitean myötävaikutusta. Voisi myös olettaa, että joidenkuiden muidenkin ilman kultaa jääneiden suomalaisten olympiaurheilijoiden haudoilta voi löytää olympiarenkaita ja että suurin osa näistä on peräisin ajalta, jolloin Olympiakomitea ei ollut varannut tunnustusta vain kultamitalisteille kuuluvaksi. Olympiarenkaiden kaupallista käyttöä valvotaan hyvin tiukasti, mutta Suomen Olympiakomitealla tuskin on aikaa etsiä maamme hautausmailta ilman erillistä lupaa asennettuja olympiarenkaita.