Tapasin Sylvi Saimon ensimmäisen kerran SVUL:n liittovaltuuston kokouksessa 1975, jolloin toimin liiton tiedotussihteerinä. Liittovaltuustoon kuului laji- sekä piirijärjestöjen edustajien lisäksi muutama yhteiskunnallisten ansioiden perusteella valittu henkilö, muiden muassa kansanedustaja Sylvi Saimo.

Kokouksen tauolla hakeuduin samaan kahvipöytään olympiavoittajan kanssa. Tervehdin hyvien tapojen mukaan kättelemällä häntä.

Jokainen Sylviä kätellyt muistaa tapahtuman elämänsä loppuun asti. Sylvi nimittäin puristi kättä niin lujasti, että monelle se oli suuri yllätys. Luja kädenpuristus oli osa Suomen ensimmäisen kesäkisaurheilussa olympiakultaa voittaneen naisen persoonaa. Silläkin tavalla hän antoi miehille näyttöä tasa-arvosta.

Myöhemmin tapasin Saimon monta kertaa SVUL:n ja Urheilumuseon tilaisuuksissa sekä Vuoden urheilija -tapahtuman risteilyillä. Haastattelin häntä myös teokseen Luovutetun Karjalan urheilu. Rempseän karjalaisnaisen värikäs elämäntarina tuli tutuksi. Kättelyn opin kestämään.

Sylvi Sikiö syntyi maanviljelijäperheeseen Reuskalan kylässä Jaakkimassa lähellä Laatokkaa 12.11.1914. Marraskuussa hänen syntymästään on siis kulunut 100 vuotta.

Perhe muutti Sortavalan maalaiskunnan Kuokkaniemeen Laatokan pohjoisrannalle 1917, jolloin Sylvi oli kaksivuotias. Maatilan töihin hän osallistui pienestä pitäen. Ruumiillista työtä oli aamusta iltaan. Tyttö ei työtä pelännyt. Voimat, kestävyys ja asenne kehittyivät nopeasti.

– Olin 14-vuotiaasta lähtien pellolla kyntämässä. Seuraavana talvena olin isän apuna tukkipuita kaatamassa. Samana talvena (1930) voitin SVUL:n Itä-Karjalan piirin mestaruuden naisten 5 kilometrin hiihdossa. Tyttöjen sarjaa ei ollut erikseen. Seura oli Sortavalan maalaiskunnan Urheilijat, muisteli Sylvi.

Koti oli isänmaallinen ja maanpuolustushenkinen, ja Sylvi liittyi 14-vuotiaana lottajärjestöön. Suojeluskuntapiirin mestaruuskilpailuista 1930 hän selvisi lottien valtakunnallisiin mestaruuskilpailuihin.

– Kisat olivat Rovaniemellä. Itä-Karjalan piirijoukkue matkusti sinne junalla. Matkalla miehet vähän naureskelivat, kun minulla oli lukemisina Raamattu, Katekismus ja virsikirja. Olin menossa keväällä rippikouluun ja valmistauduin siihen. Rovaniemellä olin kahdeksas. Se oli koko Itä-Karjalan piirin paras sijoitus miehetkin mukaan laskien. Paluumatkalla eivät enää vinoilleet.

Sylvi suoritti ajan tavan mukaan kansakoulun jälkeen kansanopiston 17-vuotiaana 1932. Työt jatkuivat kotitilalla. Urheilu kiinnosti, mutta aikaa harjoittelemiselle jäi vähän, eikä mitään valmennusapua saanut. Naisten saati tyttöjen urheilua ei ennen sotia arvostettu.

– Yleisurheilussa naisille ei edes järjestetty SM-kilpailuja, vaikka naiset kilpailivat olympiakisoissa. Helsingin kisojen odotuksessa kesällä 1939 kutsuttiin nuoria naisia eri puolilta Suomea leirille. Minä olin heitellyt piiritasolla kiekkoa liki 30 metriä. Helsingissä Armas Valste antoi vähän neuvoja, mutta siihen minun yleisurheilu-urani sitten jäi, kertoi Sylvi.

Maatalon vanttera 171-senttinen tytär hiihti mielellään. Lottien valtakunnallisissa kilpailuissa hän uusi kahdeksannen sijansa 1931 ja oli seitsemäs 1935. Hän muutti Helsinkiin ja edusti Helsingin lottia järjestön mestaruuskilpailuissa Kannuksessa päästen kolmanneksi 1938. Sukunimi oli muuttunut Sikiöstä Saimoksi.

Lotille opetettiin suunnistamista. Lokakuussa 1939 Sylvi Saimo osallistui suunnistuksen SM-kilpailuihin Nastolassa ja tuli kolmanneksi. Seura oli Helsingin Toverit. Naisten sarja oli mestaruuskilpailuissa ensimmäisen kerran ja epävirallisesti. Virallisia mitaleja ryhdyttiin jakamaan vasta seuraavasta kerrasta lähtien 1945.

Talvisodassa ja jatkosodassa Sylvi oli lottajärjestön tehtävissä, pääasiassa ilmavalvonnassa. Hän oli vapaaehtoisena myös sotatoimialueella. Karhumäessä 1944 hän voitti lottien 5 kilometrillä Lydia Widemanin, josta tuli naisten hiihdon ensimmäinen olympiavoittaja.

Sotien aikana Saimon perhe palasi Laatokan Karjalaan, mutta sieltä oli lähdettävä kesällä 1944. Evakkomatka päätyi Hämeenlinnaan. Sylvi sai töitä vanginvartijana. Kesällä 1945 hän luki lehdestä, että Hämeenlinnan Pallokerho etsii pelaajia naisten pesäpallojoukkueeseen.

– Menin kentän laidalle katselemaan. Olin pelannut kyläpelejä Sortavalassa. Kovin olivat voimattomia naisten lyönnit ja heitot. Pyysivät minuakin kokeilemaan. Tempaisin pallon kentän päädyssä olleen huoltokopin seinään. Vähän katsoivat ihmeissään!

Sylvistä ei tullut pesäpallon sarjapelaajaa, mutta katsomassa ollut Vanajaveden Vesikkojen valmentaja kiinnostui vantteravartisesta naisesta. Häntä pyydettiin melontaharjoituksiin.

– Laatokalla olin soutanut, mutta kanoottiin en ollut astunut koskaan aikaisemmin. Näyttivät perustekniikan ja sitten mentiin järvelle. Katselin muilta mallia ja loppumatkalla meloin jo muiden ohi kevyesti.

Sylvi tutustui melontaan 30-vuotiaana. Seuraavana kesänä 1946 hän meloi ensimmäisen kilpailunsa ja kukisti heti SM-kilpailuissa pronssia saaneen kilpasiskon. Kesällä 1947 hän oli jo maajoukkueessa ja Pohjoismaiden mestaruuskilpailuissa.

Nousu kansalliselle ja kansainväliselle huipulle oli nopea. Pohjakunto maataloustöistä, hiihdosta, yleisurheilusta, suunnistuksesta ja pesäpallosta oli hyvä. Hämeenlinnan Hiihtoseuraa edustaen hän oli SM-hiihdoissa 10 kilometrillä kuudes 1946 ja viides 1947. Melonnasta alkoi tulla SM-mitaleja.

Sylvi kävi maamieskoulun 1945 ja Vierumäellä liikuntaneuvojakoulutuksen 1948. Liikunta-alan virkoja hän ei koskaan hakenut, mutta opasti nuoria vuosien varrella leireillä. Vierumäen kurssi antoi valmiuksia omalle urheilu-uralle.

Saimon perhe sai maapalstan Lievestuoreelta Laukaan kunnasta Keski-Suomesta ja raivasi korpeen Hohon kylään maanviljelystilan. Sananmukaisesti omin käsin – koneita ei ollut apuna, eikä perheen ulkopuolista työvoimaa. Voimat kasvoivat.

Lontoon olympiakisoihin 1948 Sylvi Saimo valittiin parin vuoden kilpamelojan kokemuksella. Tätä taustaa vasten kajakkiyksikköjen finaalin kuudes sija oli mainio saavutus. Sylvi itse muisteli:

– Olin Lontoossa Suomen joukkueen ainoa naismeloja. Valmennusjohto keskittyi miehiin. Huoltokin oli vähän miten sattui. Sain viettää kisapäivät yksikseni. Kielitaidottomana seikkailin Lontoossa. Avajaisjuhlaan minua ei muistettu hakea, menin sinne omia menojani ja kilpailijakortilla pääkatsomoon.

Ihan käytännön syistä Sylvi Saimosta tuli naisurheilun puolestapuhuja. Naiset eivät saaneet apua eivätkä tukea. Miksei heille anneta tasapuolista harjoitus- ja kilpailumahdollisuutta?

Keväällä 1950 Kanoottiliitto järjesti maajoukkuemelojille leirin Vuokatissa. Sinne kutsuttiin vain miehiä, ei yhtään naismelojaa!

– Voi sanoa, että se ratkaisi Helsingin olympiakisojen kultamitalin. Minä päätin, että näytän herroille! Aloitin kotona hurjan harjoittelun. Alkukesästä Ruovedellä oli kilpailut. Tein reittiennätyksen. Se oli 10 sekuntia parempi kuin Lontoon olympiavoittajan Tanskan Karen Hoffin siellä aikaisemmin meloma ennätys. Kanoottiliitto ei ollut aikonut lähettää Kööpenhaminan MM-kisoihin yhtään naista, mutta olihan niiden vähän pakko kustantaa sinne minut ja kaksikkoon pariksi Greta Grönholm.

Kööpenhaminassa Sylvi Saimo voitti naisten kajakkiyksiköt ja Grönholmin kanssa kajakkikaksikot. Seuraava tavoite oli selkeä: kulta olympiakisoissa Helsingissä 1952. Siellä naisilla oli vain yksikköjen kilpailu ja jokaisella maalla vain yksi paikka. Sylvi joutui karsimaan Greta Grönholmin kanssa vielä juuri ennen olympiakilpailuja, mutta toki hän voitti.

Olympiafinaalin edellä Karjalan evakko noteerasi pahimmiksi kilpailijoikseen Itävallan Gertrude Liebhartin ja Neuvostoliiton Nina Savinan.

– Finaalin alkaessa päätin, että otan itsestäni irti kaiken minkä voi saada. Maalissa jäljellä ei ole yhtään voimia, kaikki annetaan kilpailussa. Huippu-urheilussa tahto ja asenne ratkaisevat tärkeillä hetkillä. Olin jo 37-vuotias, tiesin että tämä oli viimeinen olympiakilpani. Senkin päätin, että ainakin sen venäläisen minä päihitän.

Karjalan evakko oli joutunut jättämään kotinsa Neuvostoliitolle, vaikka puna-armeija ei jatkosodassa päässyt edes lähelle Sortavalaa. Sodissa ilmavalvontalotta oli raportoinut vihollisen pommikoneiden lentoa pommittamaan suomalaisia asutuskeskuksia.

Olympiafinaali oli tasainen. Suomalainen meloi kultaa, itävaltalainen hopeaa ja Neuvostoliiton nainen sai tyytyä pronssiin.

"Paistaa se päivä risukasaankin", oli Sylvi Saimon historiaan jäänyt kommentti maaliintulon jälkeen lehtimiehille. Monella kilpakumppanilla lähtökohdat urheilu-uralle olivat varmasti olleet paremmat.

Vuoden urheilijan valinnassa Saimo ei menestynyt. Urheilutoimittajain Liitto päätti, että koska valitaan erikseen lista vuoden naisurheilijoista, vuoden urheilijan 10 parhaan listalle ei saa äänestää naisia. Sellaista oli naisurheilijoiden arvostus. Vuoden naisurheilijan tittelin Saimo sai 1950 ja 1952.

Sylvi Saimo meloi vielä MM-kilpailuissa 1954 kaksikoissa kahdeksanneksi Eila Eskolan kanssa ja jatkoi lajia vuoteen 1957. Täysipainoisen harjoittelun hän sanoi lopettaneensa Helsingin kisoihin. Olympiavoittajan seuran lyhenne oli muuten RKP, joka tarkoitti Ruoveden Kanoottipurjehtijoita.

Kotiseudullaan Lievestuoreella Saimo jatkoi myös kilpahiihtoa ja saavutti naisten 3 x 5 kilometrin viestissä SM-pronssin Vihtavuoren Pamauksen joukkueessa 1956. Ankkurina oli samana talvena olympiaviestiä voittamassa ollut Sirkka Polkunen.

Urheilemista Sylvi ei jättänyt koskaan. Maatalon töitä oli vuodesta toiseen enemmän vanhempien ikääntyessä. Fyysinen kunto säilyi. Lievestuoreen Kisa innostui soutuun 1960-luvun alussa ja liki 50-vuotias Sylvi Saimo oli hankkimassa sisähankanelosessa SM-kilpailuissa kahta hopeaa ja kerran pronssia.

Maataloustöitä kotitilalla tehnyt nainen liittyi Maalaisliittoon. Hän alkoi toimia syrjäkylien asioiden parantamiseksi. Aktiivisena, itsevarmana, puheliaana ja urheilijana maailmaa nähneenä hän pääsi Laukaan kunnanvaltuustoon vuonna 1954 ja oli päättämässä kunnan asioista 30 vuotta.

Presidentinvaaliin liittyi tuohon aikaan 300 valitsijamiehen valinta. Sylvi Saimo oli kaikkiaan neljä kertaa Urho Kekkosen valitsijamiehenä: 1956, 1962, 1968 ja 1978.

Välillä Kekkonen valittiin poikkeuslailla. Siitä Saimo ei pitänyt ja kertoi sen myös julkisesti.

– Viimeistään sen jälkeen välit Urhon kanssa olivat viileät. Olimme tunteneet toisemme jo silloin kun Kekkonen oli Olympiakomitean puheenjohtaja. Lämpimiksi välejä ei oikein koskaan voinut sanoa, kun minä en pitänyt hänen ryyppäämisestään ja itänaapurille kumartelusta, sanoi Sylvi.

Kaikesta huolimatta Saimo äänesti poikkeuslain puolesta eduskunnassa tammikuussa 1973. Hän ja Johannes Virolainen olivat ainoat, jotka olivat valitsemassa Kekkosta presidentiksi täydet viisi kertaa.

Sylvi Saimo valittiin kansanedustajaksi 1966 ja hän hoiti tehtävää 13 vuotta. Ura päättyi putoamiseen vaaleissa 1979. Ennen läpipääsyään Saimo oli ollut kansanedustajaehdokkaana jo 1954, 1958 ja 1962.

Eduskunnassa Saimo kuului muun muassa sosiaalivaliokuntaan ja suureen valiokuntaan. Eduskunnan Urheilukerhon hallituksessa hän oli koko edustaja-aikansa.

Sylvi ei kuvia kumarrellut. Hän teki sen minkä katsoi oikeaksi. Naisilta edellytettiin muutama vuosikymmen sitten eduskunnassa hameen käyttämistä. Sylvi ilmoitti tulevansa täysistuntoihin housupuvussa. Puhemiehistö joutui pitämään asiasta kokouksen ja ehdotti edelleen hameen käyttöä. Sylvi ilmoitti kaikesta huolimatta pukeutuvansa housuihin. Niin hän myös teki; puhemiehistö ei voinut mitään, ja ennen pitkää monet muutkin naiset alkoivat käyttää housupukua. Naisten asemaa Sylvi edisti tasa-arvoasian neuvottelukunnassa.

Politiikassa Sylvi Saimo oli samoilla linjoilla kuin Johannes Virolainen. Heillä oli paljon yhteistä: karjalainen tausta, evakkous, maanviljelys, isänmaallisuus ja raittiusaate. Sylvi kuului Maaseudun Raittiusliiton hallitukseen ja korosti koko elämänsä ajan terveiden elämäntapojen ja hyvän käytöksen merkitystä. Hän oli Alkon hallintoneuvoston jäsen.

Urheilujohtajuuksiin hänellä ei ollut suurempaa intoa. Hän kävi SVUL:n liittovaltuuston kokouksissa ja valittiin kilpauransa loppuvaiheissa Kanoottiliiton hallitukseen, mutta pari vuotta siellä riitti hänelle. Karjalaisia juuriaan hän arvosti ja osallistui aktiivisesti Karjalan Liiton hallituksen toimintaan 1969–80.

Sylvi Saimo oli edelläkävijä. Seuraava suomalaisen naisurheilijan voitto kesäolympiakisoissa nähtiin vasta 1996. Pro Urheilu -palkinnon Saimo sai ensimmäisessä jaossa 2000 ja Suomen urheilun Hall of Famen jäsenyyden ensimmäisessä valinnassa 2010.

Olympiavoittaja eli elämänsä naimattomana. Seurustelusuhteistakaan ei ole jäänyt muistitietoa jälkipolville. Elämä päättyi 12.3.2004 Laukaan terveyskeskuksessa vaikean aivoinfarktin jälkeen.