Vuosikymmeniä sitten hyvinkin moni suomalaislehti jakoi vuosittain mitaleja esimerkiksi levikkialueensa parhaille urheilijoille, ja eräät lehdet jatkavat perinnettä edelleen. Aiemmin tyypillistä oli se, että sama urheilija voitiin palkita vain kerran. Valtakunnallisista mitaleista tunnetuin lienee ollut Suomen Urheilulehden kultamitali, joka jaettiin ensimmäisen kerran vuoden 1929 urheiluteosta ja jonka jako päättyi käsittääkseni kesäkauden 1968 palkitsemiseen. Vuodesta 1965 alkaen näet jaettiin kultamitali erikseen kesä- ja talvikausilta.

Saman urheilijan palkitsemisen vain kerran mahdollistanut sääntö ei ilmeisesti enää 1990-luvun alussa ollut kovin kehuttavasti muistissa, koska Suuressa EM-kirjassa ihmetellään Matti Järvisen jäämistä ilman ääniä Suomen Urheilulehden vuoden 1934 mitaliin liittyneessä yleisöäänestyksessä. Syyksi arvellaan sitä, että Matin maailmanennätykset olivat penkkiurheilijoille liiankin arkipäiväisiä. Järvinen oli kuitenkin saanut palkinnon jo edellisvuodelta.

Urheilutoimittajien Vuoden urheilija -valinnassa ei vastaavaa rajausta ole, joten vähintään kahdesti palkittuja on lukuisia. Ennätystä pitää neljästi parhaaksi äänestetty Veikko Hakulinen.

Mutta kun suunnilleen kaikki muutkin lehdet harrastavat jossittelujuttuja, lienee Suomen Urheilutietäjien aviisinkin syytä joskus noudattaa samaa linjaa. Nyt emme kuitenkaan jossittele tulevia vaan menneitä. Seuraavasta näkyy siis se, millainen olisi Vuoden urheilijaksi valittujen lista, jos tunnustuksen olisi voinut saada vain kerran.

Edellä on tietoisesti unohdettu se, että jos aiempia ykkösiä ei olisi saanut äänestää, valinta-asetelma olisi toisinaan ollut hieman erilainen. Esimerkin antaa vuosi 1978: mäkihyppääjä Tapio Räisänen jäi neljänneksi, mutta olisi ehkä saanut hiihtolajien ystäviltä enemmän pisteitä, jos Helena Takaloa ei olisi saanut äänestää.

Vaihtoehtoisen listan ykköset ovat olleet alkuperäisten tulosten kakkosia lukuun ottamatta kolmea kertaa, jolloin voittoon olisi riittänyt virallisen listan kolmas sija. Vuonna 1954 oli näet toisena Veikko Karvonen, 35 vuotta myöhemmin Marja-Liisa Kirvesniemi ja valinnassa 1999 Mika Häkkinen.

Ainoastaan Helena Takalo olisi vaihtoehtoisella säännöllä yltänyt Vuoden urheilijaksi aiemmin kuin todellisuudessa. Kiintoisaa on huomata sekin, että jossittelulla olisi Vuoden urheilijoiden joukkoon saatu sekä isän ja pojan yhdistelmä että aviopari – Jorma ja Kimmo Kinnunen sekä Harri ja Marja-Liisa Kirvesniemi. Kirvesniemet eivät tosin ole enää aviopari, sillä heidän liittonsa on päättynyt 2011.

Kinnusten menestys kertoo, että keihäänheittäjien keskinäisessä vertailussa eri saavutusten painoarvo oli valinnoissa 1960-luvun lopulla erilainen kuin 1990-luvun alussa. Jorma Kinnunen oli EM-kilvassa vasta kymmenes 1969, mutta maailmanennätys 92,70 vei Vuoden urheilija -valinnassa kakkossijalle. EM-hopeaa saavuttanut ja samalla kaudella parhaimmillaan 91,40 heittänyt Pauli Nevala joutui tyytymään äänestyksessä kolmanteen tilaan. Vuonna 1991 Kimmo Kinnusen maailmanmestaruus toi Vuoden urheilijan tittelin, ja MM-hopeamies Seppo Räty jäi äänestyksessä toiseksi huolimatta maailmanennätyksistä 91,98 ja 96,96. Kinnusen kauden paras tulos oli maailmanmestaruuden tuonut 90,82.

Kun Olli-Pekka Karjalainen nousi hiljakkoin vuoden 2006 Euroopan mestariksi moukarinheitossa alkuperäisen voittajan Ivan Tihonin dopinghylkäyksen johdosta, julkisuudessa pohdittiin hanakasti Karjalaiselta saamatta jääneitä rahoja. Itselleni pälkähti mieleen nyt virheelliseksi todetun EM-kilpailusijan vaikutus Vuoden urheilija -äänestykseen.

Vuoden 2006 äänestyksen kärkikymmenikössä oli kaksi yleisurheilijaa; Euroopan mestari Jukka Keskisalo ykkösenä ja EM-hopeamies Tero Pitkämäki kolmantena. Karjalainen jäi sijalle 11, mutta kultamitalistina hän olisi kaiken järjen mukaan noussut kirjaimellisesti heittämällä kymmenen parhaan joukkoon.

Äänestyksen uusiminen yli seitsemän vuoden jälkeen ei kuitenkaan ole käytännössä mahdollista. Pulmaksi tulisi muun muassa se, että osa vuoden 2006 parhaita äänestäneistä Urheilutoimittajain Liiton jäsenistä on sittemmin kuollut. Suuri osa valintaan osallistuneista ei liene tallettanut omia listojaan, enkä ole perillä siitä, onko yksittäisiä vastauksia enää tallessa UL:llä. Jos on, liitto voisi periaatteessa lähettää elossa oleville äänestäneille kunkin oman kärkikymmenikön ja kysyä, mihin kohtaan he nyt Karjalaisen sijoittaisivat. Käytännössä tämä olisi kuitenkin poskettoman hankala homma.

Toisenlaisia kiusoja tulee eteen, jos joku menettää jälkikäteen saavutukset, joiden ansiosta on pärjännyt Vuoden urheilija -valinnassa. En tiedä, onko valintaa koskevissa säännöissä otettu huomioon tällaista tapausta, mutta toivoa sopii, että jos kuvatun kaltainen tilanne tulisi eteen, urheilija luopuisi äänestyssijastaan itse.