Suomen Urheilutietäjien puheenjohtajana 1997–2003 toiminut Antti O. Arponen kuoli Etelä-Karjalan keskussairaalassa Lappeenrannassa 64-vuotiaana 30.3.2015. Kuten jäljempää näkyy, yhdistystämmekään ei ehkä olisi olemassa ilman Anttia.

Kuolema ei ollut yllätys, mutta ajankohta oli. Antti oli tosin jo viime vuonna saanut tietää ja kertonut avoimesti, ettei hänen syöpäänsä voi enää parantaa. Vielä helmikuussa ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut merkkejä siitä, että loppu on lähellä. Antti tosin kertoi olevansa jonkin verran aiempaa väsyneempi ja tarvitsevansa yleensä päiväunia.

Antti ehti saada aikaan käsittämättömän paljon, joten tämä kirjoitus on väistämättä vain pintaraapaisu hänen vaiheisiinsa. Perusteellisinta tietoa aiheesta tarjoaa Antin 460-sivuinen omaelämäkertateos Urheilua, kirjoja, elämää vuodelta 2007. Tuo teos on ollut tämän kirjoituksen keskeinen lähde. Apua on antanut kiitoksen arvoisesti myös Antin perhe – leski Merja sekä pojat Timo ja Tuomas.

Antti syntyi sippolalaisen talonmiehen ja myöhemmän ratatyömiehen Eero Arposen ja hieroja Evi Vainion lapseksi 3.5.1950. Tuosta vuodesta alkaen Suomessa on kirjattu syntymäkunnaksi äidin asuinkunta, kun taas aiemmin paikka saatettiin merkitä myös sen perusteella, missä syntymä oli tapahtunut. Uuteen käytäntöön ei nähtävästi siirrytty vielä vuoden alussa ainakaan kaikkialla, sillä Antin syntymäpaikkana on virallisissa papereissa synnytyssairaalan mukainen Kymi.

Tässä yhteydessä pitää tunnustaa sellainen mokani, että olen toistakymmentä vuotta sitten väittänyt tässä lehdessä Antin perheen asuneen Anjalan kunnassa 1950. Sinne perhe muutti vasta 1956. Anjala ja Sippola yhdistyivät vuoden 1975 alussa Anjalankoskeksi, joka on ollut osa Kouvolaa vuodesta 2009.

Antin kanssa syntyi kaksosveli Risto. Molemmat olivat 1,5-kiloisia keskosia, joille piti antaa hätäkaste. Riston elämä päättyi jo kymmenen päivän iässä. Syyskuussa 1952 Antti sai pikkusiskon, ja tästä meni kaksi vuotta siihen, kun äidin viimeinen odotus päättyi surullisesti – poika syntyi kuolleena.

Antilla ei 15 ensimmäisen elinvuotensa aikana ollut enempää etunimiä, mikä alkoi aiheuttaa hankaluuksia. Arposten piirissä Antti oli suosittu nimi, ja Anjalan kirkonkylässä asui peräti viisi Antti Arposta. Kun tieosoitteita ja postinumeroja ei Anjalassa vielä käytetty, postia meni usein väärille henkilöille. Tuntemamme Antti päätti ottaa toiseksi nimekseen Olavin, ja anomuksen tultua hyväksytyksi hän alkoi esiintyä Antti O. Arposena.

Urheilijana Antti O. pääsi SM-kilpailuihin juniorimaastojuoksijana ollen 17-vuotiaiden sarjassa noin 80:s 1966. Jalka- ja koripalloa hän pelasi vuosien ajan alasarjoissa sekä työpaikkakilpailuissa ja vastaavissa, mutta 174 sentin pituus oli koriksessa melkoinen haitta. Tosin maajoukkuevalmentaja Robert Petersen kirjasi SVUL:n joukkueen käsiohjelmaan Antin mitaksi 182 senttimetriä todettuaan, ettei koripallojoukkueessa voi olla alle 180-senttisiä miehiä.

Jalkapallossa Antti toimi niin juniorivalmentajana kuin useassa muussakin roolissa. Pääkaupunkilaisseura Pajamäen Pallo-Veikkojen ja Suomen Palloliiton Helsingin piirin tehtävissä Antti tutustui myös Kalle-Juhani Salmelaan, joka työskenteli mainitun piirin toiminnanjohtajana 1975–76 ja josta tuli myöhemmin Suomen Urheilutietäjien ensimmäinen sihteeri.

Antti kirjoitti ylioppilaaksi 1969, ja aloitti samana vuonna historian opiskelun Helsingin yliopistossa. Humanististen tieteiden kandidaatiksi hän valmistui 1973 – toimittuaan opiskelujen ohessa monen lehden urheiluavustajana. Tälle uralle hänet oli johtanut jo aiemmin alkanut urheilun tilastointi ja muutenkin tarkka seuraaminen. Opintojen loppuvaiheessa talvella 1973 Antti pääsi sairausloman sijaiseksi kotikulmiensa lehteen Kymen Keskilaaksoon, jossa oli aiemmin työskennellyt kesätoimittajana.

Syksyllä 1973 Antti meni armeijaan, josta kotiutui 11 kuukauden jälkeen kersanttina. Ylennys kersantiksi oli tullut sen ansiosta, että Antti oli viime tingan paikkaajana onnistunut hoitamaan kaikella kunnialla Kymen sotilasläänin suunnistusmestaruuskilvan kuuluttajan homman.

Kotiuduttuaan Antti pääsi kotkalaisen Etelä-Suomi-lehden uutistoimittajaksi, minkä jälkeen vuorossa oli SVUL:n tiedotussihteeriys 1975–77. Kesällä 1977 Antti O. valittiin Suomen Urheilumuseon johtajaksi – ja samalla yhdeksi laitoksen historian kolmesta ensimmäisestä päätoimisesta työntekijästä. Pesti jäi kuitenkin hiukan yli kahden vuoden mittaiseksi, sillä opetusministeriön demarivirkamiehet eivät olleet halukkaita antamaan rahaa ei-sosialistin johtamalle museolle. Tilanteen korjaamiseksi Helge Nygrén ja Antti junttasivat Urheilumuseosäätiön hallinnossa päätöksen, jolla seuraavaksi johtajaksi valittiin sosialidemokraattina pidetty Risto Nieminen. Tämä oli vuoden 1977 valinnassa jäänyt toiseksi.

Joulukuussa 1979 Antti palasi SVUL:n palvelukseen – tällä kertaa tiedotuspäälliköksi. Yhteys "Svulliin" oli säilynyt myös museoaikana muun muassa niin, että Antti oli tuolloin sivutoimenaan Suunnistusliiton lehden päätoimittajana.

Vuonna 1980 Antti vaihtoi tehtävää mutta pysyi samassa talossa siirtyen Suomen Urheilulehden päätoimittajaksi. Syksyllä 1981 vuorossa oli muutto Kuopioon ilmaisjakelulehti Viikkosavo-lehden päätoimittajaksi. Muuttosuuntaan vaikutti vuonna 1978 tapahtunut avioituminen Kuopiosta kotoisin olleen Merja Toivasen kanssa. Muuttopäätös taasen johtui osin siitä, että SVUL:n talousjohtaja Teuvo Holopainen ei suostunut myöntämään Urheilulehden toimitukselle juuri rahaa esimerkiksi jutuntekomatkoihin.

Kaupalliset radioasemat aloittivat Suomessa 1985, jolloin Kuopioon perustettiin Oikea Asema. Antista tuli kanavan ensimmäinen päätoimittaja. Toimenkuvaan sisältyi myös KalPan jääkiekko-ottelujen selostamista. Kuopiossa asuessaan Antti kirjoitti lisäksi edelleen tiiviisti Suomen Urheilulehteen.

Vajaan vuoden radiouran jälkeen Antti palasi ammatillisille juurilleen lehtimieheksi. Uusi työnantaja oli maakuntalehti Etelä-Saimaa ja titteli toimituspäällikkö. Lappeenrantalaislehdessä Antti työskenteli sitten 18 vuotta. Toimenkuvaan lisättiin vuonna 1994 urheilutoimituksen esimiehen homma, johon Antti siirtyi kokopäiväisesti 1997 – puuduttuaan toimituspäällikön hallinnollisiin velvoitteisiin. 2000-luvun vuodet Etelä-Saimaassa kuluivat erikoistoimittajana.

Antin isä oli syntynyt Jääskessä, ja Arposten suku on muutenkin kotoisin menetetystä Karjalasta. Nämä tekijät olivat viemässä Anttia Karjala-lehden kustantajana olleen Karjalan Kirjapaino Oy:n hallitukseen 2002, ja keväällä 2004 hänestä tuli lehden päätoimittaja sekä kustantajafirman toimitusjohtaja. Kirjapainoa yhtiö ei tosin ollut omistanut enää aikoihin. Toimitusjohtajuus ja päätoimittajuus jatkuivat vuoden 2011 loppuun, minkä jälkeen Antti siirtyi suolistosyövän ja sen vaatiman avanteen takia työkyvyttömyyseläkkeelle. Kirjojen ja lehtijuttujen tekeminen – myös Karjalan sivuille – jatkui silti elämän loppuun asti.

Suomen Urheilutietäjien tähänastisista lehdistä vain kolme ei ole sisältänyt Antin kirjoituksia. Nämä poikkeukset ovat olleet joululehdet 1991, 2005 ja 2006. Ensin mainittu aloitti lehtemme historian, eikä Antti nähdäkseni ollut edes avustanut yhdessäkään jutussa toisin kuin vuosina 2005 ja 2006. Antilta tullutta tietoa päätynee aviisiimme vielä tulevaisuudessakin.

Anjalan urheilulautakunta järjesti Suomen mahdollisesti ensimmäiset kunnalliset urheilutietokilvat 1969 ja 1972. Antti ylsi molemmilla kerroilla voittajaksi selvällä erolla seuraaviin.

SVUL:n palvelukseen siirryttyään Antti kirjoitti jatkuvasti Suomen Urheilulehteen. Tällöin Antti ja lehden virallinen toimitus – päätoimittaja Jouni Vilermo ja toimittaja Lauri Karppinen – päättivät toteuttaa valtakunnallisen urheilutietomestaruuskilvan. Näin syntyi mittelö, jonka yhteydessä perustettiin Suomen Urheilutietäjät -yhdistys 1988.

Kun kilvassa järjestettiin kotirataotteluperiaatteella alkuerät, Antti oli kysymysten laatijana kolmella ensimmäisellä kerralla – kilpailuissa, joiden loppuratkaisut nähtiin 1977, 1982 ja 1984. Viiden vuoden taukoon oli parikin syytä: Antti oli siirtynyt Suomen Urheilumuseon johtoon, ja Vilermon into tietäjien paremmuuden selvittämiseen hiipui. Antti palasi pian Urheilulehden tekijäksi, mutta vaikka mittelön herättäminen henkiin oli mielessä, ajatuksen toteutti vasta seuraava päätoimittaja Arto Teronen.

Syksyllä 1984 alkaneessa kilvassa vastuu kysymyksistä oli Helge Nygrénillä, ja Antti O. kokeili osaamistaan vastaajana. Sama "työnjako" oli käytössä vuotta myöhemmin. Antti ei kummallakaan kerralla yltänyt loppukilpailuun, kun aika ei riittänyt kinkkisimpien tehtävien selvittämiseen. Loppuvuonna 1985 kilpa jopa jäi kesken jo ensimmäisen alkuerän jälkeen aikapulan takia.

Nykymuotoisen kilvan vuosista 1987–2015 on tietoa toisaalla, mutta Antin osuutta voi käsitellä tässäkin. Vastaajana hänet nähtiin kymmenen kertaa – ja aina kärkikahdeksikossa. Paras tulos oli toinen sija 1997, jolloin häviötä Timo Toivoselle kertyi vain puoli pistettä. Kolmossija tuli ensimmäisellä osallistumiskerralla 1991 samoin kuin vastaajauran päätteeksi 2002. Kysymyksiä laatimassa Antti oli yhteensä 19 kertaa vuodesta 1987 alkaen – päävastuussa kylläkin vain 2003.

Tässä lehdessä on tietoa myös vuoden yleisurheilutietäjä -tapahtumasta, jossa Antti ylsi voittoon ensimmäisellä osallistumiskerrallaan kesällä 1997 – päivä sen jälkeen, kun oli ollut isänsä hautajaisissa. Hautajaispäiväksi valikoitui perjantai juuri yleisurheiluvisaan osallistumishalun johdosta. Kolmannen sijan Antti O. saavutti 1998 ja 2001, minkä jälkeen hän siirtyi ratamestaripuolelle. Hän teki kysymykset yksinään 2002 ja 2003 sekä tämän kirjoittajan kumppanina 2004 ja 2006.

Televisiossa Antti oli mukana kolmessa kesäolympiatietokilpailusarjaksi esitellyssä kakkoskanavan sarjassa. Ateenasta Los Angelesiin -sarjan kaikissa seitsemässä jaksossa 1984 olivat vastakkain samat kolmihenkiset joukkueet. Voiton vei Joukkue Reetta, johon kuuluivat Antin lisäksi Helsingin Sanomien tuolloinen urheilutoimittaja ja myöhempi päätoimittaja Reetta Meriläinen sekä urheilutietäjä Ossi Virtanen. Vastustajajoukkueen muodostivat Ilmo Lounasheimo, Erkki Kumpunen ja Jyrki Otila. Kysymysten tekijänä ja tuomarina nähtiin Helge Nygrén sekä juontajana Raimo Häyrinen.

Henkilökohtaisena kilpana käydyssä Olympianerossa kesällä 1996 Antti jäi välieriin, mutta joukkuevisa Elmo vuonna 2000 toi jälleen voiton, jota olivat saavuttamassa myös Jukka Mukala ja urheilijajäsenenä Johanna Halkoaho.

Antti oli ainoa, joka esiintyi kaikissa kolmessa edellä mainitussa sarjassa. Äskeinen määritelmä kesäolympiatietokilpailusarjoiksi esitellyistä sarjoista muuten johtui siitä, että Elmossa esitettiin vastaajia hämäävästi sellaisiakin kysymyksiä, joilla ei ollut tekemistä olympia-aiheen kanssa.

Marraskuussa 1990 kuvattiin TV 2:lle Suomen Tietoviisas -ohjelman alkuerä, josta Antti pääsi kakkosena jatkoon. Välierän nauhoitus osui kuitenkin ajankohtaan, jolloin Antin piti olla toimittajana Val di Fiemmen MM-hiihdoissa. Niinpä Antin tilalle otettiin saman alkuerän kolmonen.

Kakkoskanavalle Antti pääsi – tai tässä tapauksessa ehkä pikemminkin joutui – myös vuoden 1995 Etusivu uusiksi -visaan, jossa mitattiin Suomen 20 suurimman sanomalehden edustajien tietämystä ja nokkeluutta. Antti ja hänen mukaan maanittelemansa Etelä-Saimaan urheilutoimittaja Seppo Hakuli hävisivät niukasti Kymen Sanomien kaksikolle.

>Radiossa valtakunnallisella tasolla Antti esiintyi kuuluvimmin 1980-luvulla Huippu-urheilun tietopankki -sarjassa, jonka asiantuntijoihin kuului enemmän tai vähemmän säännöllisesti muitakin Suomen Urheilutietäjien entisiä tai nykyisiä jäseniä: Ilmo Lounasheimo, Seppo Martiskainen, Erkki Maunu, Helge Nygrén ja Ossi Virtanen. Myös juontaja Raimo Häyrinen on kuulunut joukkoomme.

Suomen Urheilutietäjien toimintaan Antti vaikutti muillakin tavoin kuin puheenjohtajana ja lehtemme uutterimpana avustajana.

Antti järjesti useita jäsenkilpailuja, ja näytti ajan salliessa osaamisensa myös vastaajana. Kun kaivoin vastauksia yhdistyksemme kotirataotteluihin, tapanani oli kysyä Antilta, osaako hän auttaa kohdissa, joista en itse ollut hajulla. Monesti osasi, mutta osa kysymyksistä oli niin pahoja, että Anttikin joutui nostamaan kädet ylös.

Yhdistyksemme vuosikokouksen puheenjohtajana Antti O. toimi useita kertoja. Tänä keväänä kokouksen ja urheilutiedon SM-kilvan välissä pidettiin hiljainen hetki Antin kunniaksi.

Antin aloitteesta yhdistyksemme nettisivuille kasattiin kolmisen vuotta sitten lista tiedossa olevista suomalaisista urheiluseurahistoriasta, joista suurin osa oli Antin itsensä kirjastotietokannoista ja muista lähteistä kaivamia. Tuota luetteloa pyritään täydentämään edelleen.

Pysyvimmän jäljen suomalaiseen urheiluun Antti O. lienee jättänyt kirjojen tekijänä. Elämäntyöstään kirjallisuuden alalla hän sai kuluvan vuoden helmikuun alussa Suomen Urheilumuseosäätiön palkinnon, kuten jäljempänä olevasta viime vuoden urheilukirjallisuuden katsauksesta ilmenee.

Antti selvitti joululehteemme 2011, ketkä olivat eniten urheilukirjoja tehneet suomalaiset. Kun tyttöjen ratsastuskirjallisuus jätetään pois, ylivoimainen ykkönen oli Markku Siukonen 93 teoksella. Siukonen oli työskennellyt vuosikymmenet päätoimisena urheilukirjojen tekijänä, kun taas listan seuraavat olivat tehneet kirjoja muun työn ohessa. Antti oli listalla neljäntenä 49 teoksella. Vuodesta 2012 tähän kevääseen Antin urheilukirjoja on julkaistu seitsemän, ja tulossa on vielä yksi. Tätä nykyä Antin sija tuotteliaimpien suomalaisten urheilukirjailijoiden listalla on mielestäni kolmas.

Seuraavassa on lista niistä urheilukirjoista, jotka Antti laski omikseen. Ilman kirjoittajatietoa on jätetty kirjat, joissa Antti oli ainoana tekijänä. Järjestöhistoriat ja vastaavat ovat asianomaisten järjestöjen itse kustantamia, jos muuta ei kerrota.

• Anjalan Liitto 1932–1972. 86 sivua. 1972.
• Pentti Kurunmäki & Antti O. Arponen (toim.): Suomen Valtakunnan Urheiluliitto – vuosikirjat 1975 ja 1976. 334 ja 332 sivua. 1975 ja 1976.
• Erkki Mustakari & Antti O. Arponen (toim.): Suomen Valtakunnan Urheiluliitto – vuosikirja 1977. 264 sivua. 1977.
• Suunnistuksen MM-kirja. Suomen Suunnistusliitto ry. 116 sivua. 1979.
• Urheilun tietopuntari – 500 visaista kysymystä urheilusta. WSOY. 96 sivua. 1980.
• Toimittajana: Suomen Suurkisat 1980. Suomen Valtakunnan Urheiluliitto ry. 120 sivua. 1980.
• Toimittajana: Suomen urheilu – SVUL 1900–1980. Suomen Valtakunnan Urheiluliitto ry. 372 sivua. 1981.
• Antti O. Arponen & Risto Nieminen: Urheilun listat. WSOY. 111 sivua. 1981.
• Sata urheilun suurinta – maailman huiput paremmuusjärjestyksessä. Ex Libris Oy. 216 sivua. 1982.
• Antti O. Arponen & Veli Puustinen: 60 vuotta savolaista sisua – Sisu-Veikot ry 1923–1983. 104 sivua. 1983.
• Toimittajana: Elä laakase, naatitaan. Kustannuskiila Oy. 112 sivua. 1984.
• Suomentajana: Walt Disney: Urheilun maailma – olympiakisat, jalkapallo, juoksut ja kenttälajit. 4 kirjaa, kussakin 46 sivua. Sanoma Osakeyhtiö. 1984.
• Kultaa, kunniaa ja sakkokierroksia – Suomen Ampumahiihtoliiton 25-vuotishistoria. 120 sivua. 1984.
• Finlandia hiihtää. Kustannuskiila Oy. 143 sivua. 1985.
• Antti O. Arponen & Olli Pekkanen (toim:): Urheilun tulevaisuus. Suomen Valtakunnan Urheiluliitto & Valtion Painatuskeskus. 178 sivua. 1985.
• Antti O. Arponen & Mikko Parviainen: Pohjois-Savon urheilua 80 vuotta – SVUL:n Pohjois-Savon piiri 1906–1986. 328 sivua. 1986.
• Antti O. Arponen, Matti Hannus, Aarne Honkavaara, Kimmo Leinonen, Voitto Raatikainen & Antero Raevuori (toimituskunta): Talviurheilun tähdet. WSOY. 862 sivua. 1986.
• Toimittajana: Suomen urheilutoimittajat 1986. Urheilutoimittajain Liitto ry. 163 sivua. 1986.
• Puijon mäestä maailmalle – 75 talvea Puijon kisoja 1916–1990 ja 60 vuotta Puijon Hiihtoseuran toimintaa 1930–1990. 184 sivua. 1990.
• Amatööreistä ammattilaisiksi – Urheilutoimittajain Liitto 1931–1991. 191 sivua. 1991.
• Antero Raevuori, Antti O. Arponen & Matti Hannus: Urheilu 2000. Osa 1 (vuodet 1900–1941), osa 2 (vuodet 1941–1960), osa 3 (vuodet 1960–1976), osa 4 (vuodet 1976–1990) ja osa 5 (vuodet 1990–1996). WSOY. 354–381 sivua. 1994–96.
• Luovutetun Karjalan urheilu. Suomen Urheilumuseosäätiö. 474 sivua. 1995.
• Kymenlaakson urheilu – SVUL:n Kymenlaakson piirin historia. Kymenlaakson urheilun tuki ry. 281 sivua. 1995.
• Antti O. Arponen & Vesa-Matti Peltola (toim.): 999 urheilukysymystä. Suomen Urheilumuseosäätiö. 215 sivua. 1996.
• Olympiakisat Ateenasta Atlantaan. 553 sivua. WSOY. 1996.
• Visaiset valinnat – Vuoden urheilijat 1947–1996. Urheilutoimittajain Liitto & Suomen Urheilumuseosäätiö. 240 sivua. 1997.
• Antti O. Arponen, Matti Hannus & Juha Kanerva: Martti Jukola, Suomen urheilun suuri tulkki. WSOY. 364 sivua. 2000.
• Veiterän vaiheet – jääpallon historia Lappeenrannassa ennen vuotta 1950 ja varsinkin sen jälkeen. 118 sivua. 2000.
• Makeita voittoja, karvaita tappioita – jalkapallon Saimaa-turnaus 1976–2000. Suomen Palloliiton Kaakkois-Suomen piiri ry. 88 sivua. 2001.
• Antti O. Arponen & Seppo Hakuli: Sankari vai konna – keihäänheittäjä Jonni Myyrän elämä. Suomen Urheilumuseosäätiö. 288 sivua. 2001.
• Juha Kanerva, Antti O. Arponen, Markku Heinonen, Juha Tamminen & Vesa Tikander: Jalkapallon pikkujättiläinen. WSOY. 495 sivua. 2003.
• Juoksun juhlaa – puoli vuosisataa Piikin viestejä 1947–1997. Pohjois-Kymenlaakson kuntaseitsikon liikuntatoimet. 223 sivua. 2003.
• Viestisankarit – olympiavoittajien Kalle Jalkasen ja Matti Lähteen elämäntarinat. Karjalan Kirjapaino Oy. 355 sivua. 2005.
• 100 vuotta Karjalan urheilua – SVUL:n Etelä-Karjalan (Viipurin) piiri 1906–2006. Karjalan Kirjapaino Oy. 336 sivua. 2006.
• Luistinseurasta Lummiksi – Lappeenrannan Urheilu-Miehet 1906–2006. 678 sivua. 2006.
• Seppo Martiskainen, Antti O. Arponen, Ingmar Björkman, Matti Hannus, Urho Salo & Pentti Vuorio (toimituskunta): Suomi voittoon, kansa liikkumaan – Suomen yleisurheilun 100 vuotta. Yleisurheilun Tukisäätiö. 544 sivua. 2006.
• Suomen vanhin urheilutalo – Lappeenrannan Urheilutalo Oy 1947–2007. 96 sivua. 2007.
• Urheilua, kirjoja, elämää. Karjalan Kirjapaino Oy. 460 sivua. 2007.
• Seurahenkeä ja talkootyötä – Lappeen Riento 1919–2009. 485 sivua. 2009.
• Kyläkentiltä menestykseen – Vehkalahden Veikot 100 vuotta 1911–2011. 491 sivua. 2011.
• Jukka Uunila – suomalainen urheiluvaikuttaja. Suomen Urheilumuseosäätiö. 324 sivua. 2012.
• Sadan vuoden LIITO – Liikunnan ja Terveystiedon Opettajat ry 1912–2012. 224 sivua. 2012.
• Antti O. Arponen, Markku Kasila & Vesa-Matti Peltola: He antoivat kaikkensa – viime sodissa menehtyneet suomalaiset mestariurheilijat. sivua. 502 sivua. Auditorium. 2014.
• Nakkisormet nousi liigaan – 20 vuotta salibandymenestystä Lappeenrannassa. 200 sivua. 2014.
• Pallo karkasi käsistä – urheilunovelleja. Kustannusosakeyhtiö Hai. 223 sivua. 2014.
• Vuosisata joutsenolaista urheilua – Joutsenon Kullervo 1914–2014. 452 sivua. 2014.
• Antti O. Arponen & Mika Hilska: Salibandykirja – jumppasaleista jumbotroneille. Auditorium. 250 sivua. 2015.

Parin kuukauden sisällä on vielä tulossa novellikokoelma Tekohampaita ei jätetä (Kustannusosakeyhtiö Hai). Alkuvaiheisiin jäivät teos Viipurin urheilusta sekä Urheilutoimittajain Liiton uusi historia, johon tekijäkumppaniksi kertomaan viimeksi kuluneesta neljännesvuosisadasta oli valikoitunut Lauri Karppinen. Kun Antti sai urheilukirjailijapalkinnon 3.2., hän käsitteli kiitospuheessaan näitä hankkeita ja arveli ehtivänsä saada ne valmiiksi.

Antin tekstejä on toki lukuisissa muissakin teoksissa, ja kirjastojen tietokannoissa Antti on saanut monista tällaisistakin tapauksista tekijämerkintöjä. Asiassa on ollut etua sukunimestä: kokoomateosten kirjoittajat listataan usein aakkosjärjestyksessä, jossa Arponen-nimellä pääsee melko varmasti alkupäähän, ja kirjastojen virkailijat merkitsevät toisinaan tekijätiedoksi listan alusta yhden tai muutaman kirjoittajan.

Ainakin yhdessä tapauksessa Antti kärsi silti selvää vääryyttä tekijämerkinnöissä. Antin ideasta ilmestyi vuonna 1983 yli 400-sivuinen Urheilutieto-teos, johon Antti kirjoitti peräti 18 urheilumuodon esittelyt. Virallisiksi tekijöiksi on kuitenkin kirjattu vain Hannu Teider ja Risto Nieminen, jotka vastasivat toimittamisesta.

Paikallaan on tuoda esiin myös se, että Antti vastasi Guinnessin ennätyskirjan suomalaisen painoksen urheiluosuuksista toistakymmentä kertaa 1980-luvun alkupuolelta lähtien. Vuosina 1978–81 julkaistu Urheilukortit-sarja ei ollut kirja, mutta sisälsi tietoa paksun hakuteoksen verran. Antti teki tekstit sarjan yli 2 800 kortista noin puoleen.

Vuoden urheilukirja on valittu 35 kertaa, ja kahdesti valinta on osunut teokseen, jonka tekijäjoukosta löytyy Antinkin nimi. Palkitut teokset ovat olleet Urheilu 2000 -sarja ja Suomi voittoon – kansa liikkumaan. Kunniamaininnan Antti sai Puijon mäestä maailmalle -kirjasta sekä tekijäryhmän jäsenenä Talviurheilun tähdistä ja Jalkapallon pikkujättiläisestä. Lisäksi palkintoja on mennyt kirjoille, joihin Antti O. kirjoitti artikkeleja tai oli muulla tavoin mukana niiden teossa.

Hurjasta tahdista huolimatta lopputulosten tiedollinen taso pysyi siis yleensä korkeana. Tosin kun Antti kertoi kirjojensa synnystä kesälehdessämme 2003, hän tunnusti, että vuonna 1995 julkaistussa SVUL:n Kymenlaakson piirin historiassa näkyy homman hoitaminen vain muutamassa kuukaudessa.

Antin ja hänen ystävänsä sekä yhteistyökumppaninsa Helge Nygrénin urista voi löytää varmasti paljonkin yhtäläisyyksiä. Eräs tällainen on se, että molemmilla kirjantekotahti kiihtyi sen jälkeen, kun terveydelliset syyt olivat pakottaneet eläkkeelle päivätöistä. "Helen" eläkeaika alkoi jo 1980-luvun alussa – syynä perinnöllinen sydänvika. Antin kirjojen julkaisun huippukohta osui viime vuoden loka–marraskuulle, jolloin kolmen viikon sisällä ilmestyivät NST:n ja Joutsenon Kullervon historiat sekä novellikokoelma. Kaikkia näitä Antti oli toki tehnyt vähintään kahden vuoden ajan.

Viimeisinä vuosina Antin kirjoittamistahti vaihteli sen mukaan, missä vaiheessa syöpähoidot olivat. Rankimpien kuurien aikaan kirjahommat oli luonnollisesti pakko jättää vähemmälle, mutta kun hoidoissa oli tauko, oli mahdollista kirjoittaa toistakymmentä tuntia päivässä.

Palkkio ei ollut Antille kirjanteossa juuri koskaan oleellinen asia. Toisinaan häntä pyydettiin kirjoittajaksi, kun muut olivat vaatineet liian suuria summia. Joskus hän jopa maksoi itse aineiston hankkimisesta syntyneet kustannukset.

Suomen Urheilutietäjät ei ollut likikään ainoa urheilun alan yhdistys, jonka toiminnassa Antilla oli merkittävä rooli.

Urheilutoimittajain Liiton hallitukseen Antti kuului 1998–2001, ja Kuopiossa hän oli paikallisen urheilutoimittajien kerhon puheenjohtajana. Vuonna 1992 hän oli perustamassa Suomen urheiluhistoriallista seuraa, jossa pääsi myöhemmin varapuheenjohtajaksi.

Antti oli mukana myös todella monen kilpaurheiluseuran toiminnassa – muun muassa johtomiehenä ja kuuluttajana. Puheenjohtajuutta hän hoiti neljässä seurassa: Pajamäen Pallo-Veikoissa 1978–81, Lappeenrannan Hiihtäjissä 1988–91, Taipalsaaren Veikoissa 1993–95 ja salibandyseura NST:ssä 2003–04. Ikävimpiä kokemuksia aiheuttivat Anjalan Liitto ja Koparit, koska eivät onnistuneet maksamaan kaikkia sellaisia lainojaan, joiden takaajiin Anttikin kuului.

Rankaksi muodostui myös Anjalan Liiton järjestämä kunnan ensimmäinen rockfestivaali vuonna 1973, kun Antti O. joutui järjestelytoimikunnan puheenjohtajana valvomaan yhtämittaisesti 60 tuntia – enemmän kuin koskaan muulloin. Järjestelyt onnistuivat hyvin, ja pääesiintyjänä olleen Jussi & The Boysin pomo Jussi Raittinen on pitänyt tapahtumaa yhtenä elämänsä parhaista festivaaleista. Antille tiukin paikka oli se, kun poliisi tuli kyselemään turvallisuusjärjestelyistä ja vastaavista. Järjestysmiesten päällikkö näet makasi tuolloin sammuneena teltassa.

Loppuaikoina Antille läheisimmäksi seuraksi muodostui NST, mihin vaikutti oman jälkikasvun salibandyharrastus. Timon uran pilasi vaikea polvivamma A-nuorten SM-finaalissa, joten miesten otteluja on kertynyt vain alasarjoissa. Nuorempi poika Tuomas ei Antin antaman selvityksen mukaan ole likikään Timon veroinen lahjakkuus, mutta on korvannut puutteensa asenteella ja pelannut miesten liigassa kaudesta 2004/05 alkaen. Opiskelut Joensuussa aiheuttivat sen, että vuosina 2006–11 seurana oli Josba.

Timon tavoin Tuomas on juniorien SM-mitalisti – samoin kuin oli Anttikin. Vuonna 2004 hän nimittäin sai A-nuorten kullan joukkueen tilastomiehenä. Joukkueessa pelasi kauden aikana 27 poikaa, joiden lisäksi ryhmässä oli kaksi valmentajaa, joukkueenjohtaja ja yksi huoltaja. Finaalin jälkeen palkintojenjaossa kaikki kauden aikana pelanneet eivät olleet paikalla, joten valmentajille jäi käsiin muutama mitali. Näistä yhden he ripustivat Antin kaulaan. Antti kuului useiden junnumitalijoukkueiden taustavoimiin, mutta mitaleja hänelle ei muulloin riittänyt.

Antti itse pelaili salibandyä kaveriporukoissa ja vastaavissa, mutta arveli, että olisi aktiiviurheilijana valinnut lajikseen salibandyn, jos se olisi ollut olemassa jo nuoruusvuosina.

Kuten arvata saattaa, Antti O. sai hyvin monelta taholta ansiomerkkejä ja vastaavia. Urheilupuolen merkittävimpänä voi pitää Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun kultaista ansioristiä 2009. Esilletuonnin arvoinen valtiollinen huomionosoitus oli myös Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitali kultaristein.

Antti ennätti tehdä yksin ja tois(t)en kanssa myös useita lähinnä Karjalaan liittyneitä ei-urheilukirjoja. Näistä voi nostaa esiin Marko Tikan kanssa kirjoitetun vuonna 1999 valmistuneen Koston kevät -teoksen, joka käsitteli Lappeenrannan teloituksia sisällissodassa. 1918. Kirja toi paljon uutta tietoa paikalliseen historiaan ja päätyi myös näytelmän pohjaksi. Olli Saarela valmisteli aiheesta elokuvaa, johon valitut näyttelijät pitivät ensimmäisiä harjoituksiakin 2006. Riittävää rahamäärää kuvaamiseen ei kuitenkaan löytynyt. Osaselitys oli Saarelan alkoholinkäytössä, mikä tiettävästi ilmeni jopa saapumisena muutamiin rahoitusneuvotteluihin humalassa. Koston kevät synnytti lisäksi parikin suunnitelmaa televisio-ohjelmista, mutta nekin ovat jääneet toteutumatta.

Valtakunnallista julkisuutta Antti sai ennen kaikkea kirjoittaessaan siitä, että Lappeenrannan Huhtiniemessä olisi ilmeisesti teloitettu suomalaisia sotilaskarkureita kesällä 1944. Alueelta löytyikin luurankoja, mutta nämä osoittautuivat 1800-luvun venäläisiksi vainajiksi.

Kunnallispolitiikkaan Antti O. innostui 1990-luvulla. Ura alkoi Taipalsaari-liikkeessä, jonka riveistä hän nousi sekä kunnanvaltuustoon että kunnanhallitukseen 1997. Jäsenyyskaudet jäivät lyhyiksi, sillä Antti muutti jo vuoden lopulla Lappeenrantaan – osasyynä turhautuminen Taipalsaaren kunnalliselämän toraisuuteen. Lappeenrannassa Antti oli Myö-liikkeen edustajana kaupunginvaltuustossa vuodesta 2001 kuolemaansa asti sekä useita vuosia myös kaupunginhallituksessa. Hän toimi myös muun muassa Etelä-Karjalan maakuntavaltuustossa ja Suomen Sitoutumattomien hallituksessa.

Ei-poliittisista luottamustehtävistä voidaan poimia Jääski-seuran sihteeriys 1991–93 ja puheenjohtajuus 1994–2001. Antin johtokaudella varapuheenjohtajana oli eduskunnan puhemieheksikin äänestetty Riitta Uosukainen.

Itselleni ei ole vieläkään selvinnyt, kuinka Antti oikein ehti kaiken. Eritoten ennen nettiaikaan siirtymistäni sorruin usein vaivaamaan häntä kirjeillä, joissa kyselin milloin mitäkin tietoa. Kärsivällisesti Antti pyrki kaivamaan vastauksia, vaikka hänellä oli taatusti tärkeämpääkin tekemistä. Tämän asian huomasin soitoista Antin kotinumeroon. Hyvin usein puhelimeen vastasi joku muu perheenjäsen, joka kertoi, missä kokouksessa tai muussa tilaisuudessa Antti tuolloin oli.

Tietopankkina toimiminen jatkui käytännössä elämän loppuun asti. Maaliskuun alussa kysyin Antilta parilähtöjen yleisyydestä yli 40 vuoden takaisissa hiihtokilpailuissa. Vastaus sähköpostiin tuli samana päivänä.

Antti sieti kulmikkaan luonteeni ja sen, että olimme joistain asioista hyvin eri mieltä. Tosin tällaisia asioita oli verrattomasti vähemmän kuin niitä, joista ajattelimme samansuuntaisesti. Muutenkin Antti O. tuli hyvin toimeen liki kaikkien kanssa eikä juuri koskaan hermostunut.

Ensimmäisen kerran tapasin Antin Urheilutietäjä-kilpailussa 1989, ja tänä vuonna ehdimme nähdä kolmesti. Tammikuussa hän poikkesi kotonani ollessaan matkalla Helsinkiin. Helmikuun alkupuolella tapasimme Helsingissä vuoden urheilukirja -tilaisuudessa sekä Lahdessa Suomalaisilla historiapäivillä, joilla Antti esitelmöi Salpausselän kisoista. Tilaisuuden jälkeen Antti pääsi kyydissäni Lahden rautatieasemalle, joka oli sopivasti kotimatkani varrella. Ennen kyyditystä olin saanut nauttia Sibeliustalossa Antin tarjoamat munkkikahvit.

Viime vuosina emme enää kovin usein soitelleet toisillemme. Mistään riidoista ei ollut kyse vaan siitä, että olimme huomanneet sähköpostiviestit tehokkaammaksi ja taloudellisemmaksi tavaksi.

Salpausselkä-esitelmäkin kertoi siitä, että Antti ei kovin usein sanonut ei. Eräs toisesta aiheesta kertomaan lupautunut ilmoitti tammikuussa olevansa estynyt, ja koska historiapäiville oli jo syksyllä toivottu yhdeksi aiheeksi Salpausselän kisoja, Anttia pyydettiin tehtävään. Puolen tunnin miettimisen jälkeen hän vastasi suostuvansa.

Marraskuussa 2010 Antilta löydettiin suolistosyöpä. Hoito aloitettiin sytostaateilla eli solunsalpaajilla. Maaliskuussa 2011 oli vuorossa leikkaus ja väliaikaisen avanteen tekeminen. Antti piti sairaudestaan heti alusta lähtien päiväkirjaa, ja näin syntyi vuonna 2011 kirja Terve mies sairastuu suolistosyöpään. Teosta on sittemmin käytetty syöpälääkärien opetuksessa – tavoitteena auttaa näitä ymmärtämään potilaiden tunnelmia.

Hoitojakso oli ohi elokuussa 2011, avanne suljettiin leikkauksella ja Antti palasi töihin syyskuussa. Hän uskoi selättäneensä syövän, mutta pian huomattiin, että syöpä oli levinnyt muualle suolistoon. Edessä oli taas leikkaus. Jouluaaton 2011 alla Antilta poistettiin kaksi metriä suolistoa, paksusuoli ja peräsuoli, ja samalla hän sai pysyvän avanteen. Maksasta löytyi epämääräinen pesäke, joten maksastakin leikattiin kolmannes pois.

Myöhemminkin tunnelmat vaihtelivat laidasta laitaan. Neljäs leikkaus oli edessä syyskuussa 2012, jolloin vatsasta poistettiin kolme syöpäpesäkettä. Heinäkuussa 2014 Antti joutui kuulemaan, että syöpää ei pystytä parantamaan.

Samoihin aikoihin Antin kanssa sai syöpädiagnoosin Erik Relander, joka oli ollut yhdistyksemme puheenjohtajana ennen Anttia. Erikin eturauhassyöpä oli jo niin pitkällä, että sitä ei voitu enää edes yrittää parantaa. "Rellu" kuolikin jo seuraavan vuoden kesäkuussa.

Antti oli toki nähnyt syöpätapauksia lähipiirissään varhemminkin. Hänen pitkäaikainen työtoverinsa ja ystävänsä sekä Jonni Myyrä -kirjan teossa kumppanina ollut Seppo Hakuli menehtyi syöpään 59-vuotiaana 2003. Antti teki Hakulista muistokirjoituksen Urheilutoimittajain Liiton lehteen. Elämäkertakirjassaan Antti käsitteli viimeistä kohtaamistaan urheilutietäjä Erkki Maunun kanssa, joka tuolloin sairasti parantumatonta syöpää ja kuoli muutamaa kuukautta myöhemmin.

Antti O. kertoi sairaudestaan avoimesti muuallakin kuin kirjassaan. Hänestä julkaistiin haastattelut muun muassa Syöpä-lehdessä, Seurassa sekä kuluvana vuonna ET-lehdessä 3/2015 ja Avussa 10/2015. Kahteen viimeksi mainittuun Antti oli päätynyt esitelmöityään tunnoistaan Lappeenrannassa Tuonen tupa -keskustelutilaisuudessa marraskuussa 2014.

Vielä helmikuun alkupuolella Antti jaksoi kirjoittaa täyden työpäivän verran, mutta pian kunto heikkeni rajusti, ja maaliskuun puolella tietokirjojen teko oli pakko jättää. Tuon kuukauden 25. päivänä Antti matkasi sisulla Helsinkiin Aamusydämellä-ohjelman kuvauksiin. Hän ja Pietari Vanhala kertoivat toimittaja Hilla Blombergille, miltä tuntuu, kun tietää sairastavansa syöpää, josta ei voi enää parantua.

Televisio-ohjelman nauhoituspäivänä pidettiin Urheilutoimittajain Liiton vuosikokous, johon Antti ei jaksanut mennä vastaanottamaan Elämäntyö urheilutoimittajana -palkintoaan. Kunniakirja tuotiin hänelle kotiin saman päivän iltana. Antti oli toinen tuon palkinnon saaja; vuotta aiemmin tunnustus oli annettu Ilmo Lounasheimolle. Ilmollekin palkinto myönnettiin viime tingassa, sillä hän menehtyi viime heinäkuussa.

Keskiviikkoon 25.3. osui myös Antin viimeisen lehtikirjoituksen julkaiseminen, vaikka aiemmin tehtyjä tekstejä on kuoleman jälkeenkin päätynyt tämän lehden lisäksi Arposten sukuseuran lehteen. Lappeenrannan Uutisten ja Imatralaisen Arposen kynästä -palstalla aiheena oli salibandy, ja kirjoituksen lähtökohtana oli Joutsenon Katajan nousu naisten liigaan. Antti oli lähettänyt tekstin maanantaina, ja päivää myöhemmin hänen piti ilmoittaa, että jutut on nyt tehty.

Myös viimeinen puheluni Antille näytti sähköpostiviestieni nojalla osuneen maaliskuun 25. päivälle, vaikka muistotilaisuudessa pitämässäni puheessa sijoitin tapauksen pelkkään muistikuvaan luottaen kaksi päivää myöhemmäs.

Viikonloppuna 28.–29.3. Antti O. järjesteli asioitaan kotona. Kaksisormijärjestelmällä kirjoittaminen oli muuttunut yhden sormen käyttämiseksi, ja poika Tuomas auttoi viimeisiksi jääneiden sähköpostiviestien lähettämisessä. Sunnuntaina Antilta lähti sekä eroilmoituksia luottamustehtävistä että aiemmin esille tulleen novellikokoelman käsikirjoitus kustantajalle. Kokoelmasta tulee suunniteltua rahtusen ohuempi, sillä pari novellia jäi suunnitteluasteelle.

Maanantaina Antti meni suunnitellusti sairaalaan, jossa oli tarkoituksena antaa sädetystä maksan suurimpaan etäpesäkkeeseen samoin kuin kolme päivää aiemmin. Sairaalassa jouduttiin toteamaan kunnon heikkous, eikä sädetystä annettu. Iltapäivällä Antti vietiin leikkaussaliin ja laitettiin nesteytyskanava kaulalle, kun ravintoliuoksen antaminen suoneen ei enää onnistunut. Tämän jälkeen osastolla säädettiin tippanopeutta. Ehti kulua vain tunti, kun Antti nukkui pois.

Antille oli varattu saattohoitopaikka, jolle ei siis ollut tarvetta. Sairaalassakin hän oli ollut maaliskuussa vain enintään pari päivää kerrallaan.

Kuolintavan voinee sanoa olleen Antille sopiva; hänen luonteellaan kuukausien toimettomuus olisi varmasti ollut vaikeaa. Antti O. oli ehtinyt jo vuosia sitten pohtia perinnöllistä riskiään Alzheimerin tautiin, johon hänen molemmat vanhempansa olivat sairastuneet. Tuota ennen kaikkea omaisille raskasta sairautta Antin ei tarvinnut kokea.

Molemmat Aamusydämellä-ohjelman vieraat antoivat luvan siihen, että ohjelma voidaan esittää, vaikka he kuolisivat ennen lähettämisajankohtaa. Antin kohdalla luvalla oli merkitystä, sillä jakso nähtiin ensimmäisen kerran 5. huhtikuuta. Yle Areenassa lähetys on katsottavissa ensi vuoden huhtikuun alkuun saakka.

Antti siunattiin 18.4. Lappeenrannan kirkossa, jossa saattojoukkoa oli noin 200 henkeä ja josta arkku vietiin parin kilometrin päähän Lepolan hautausmaalle. Arkunkantajat tulivat Antille rakkaasta NST:stä.

Siunaus ja hautaaminen olivat avoimia kaikille. Muistotilaisuuden kutsuvieraslistan samoin kuin monet muut hautajaisiin liittyvät yksityiskohdat Antti oli suunnitellut valmiiksi sairastumisensa jälkeen Viimeinen versio oli syntynyt joulukuussa 2014. Muistotilaisuudessa Lappeenrannan upseerikerholla kutsuttuja oli liki sata. Antti oli kertonut myös sen, keiden toivoo puhuvan tilaisuudessa. Kuten edeltä näkyi, sain itsekin tämän kunnian, ja tehtäväni oli selvittää, mitä olimme Antin kanssa yhdessä tehneet. Puhujista urheilupuoleen keskittyi myös toimittaja Pauli Saukkonen.

Pojat Timo ja Tuomas hoitivat adressien lukemisen. Adressejakin oli tullut 99, joten suurimmasta osasta kerrottiin vain lähettäjä. Suomen Urheilutietäjien adressista todettiin myös se, että puheenjohtajan lisäksi allekirjoitus oli urheilutiedon SM-kilvassa paikalla olleilta liki 40 henkilöltä. SUT:n henkilöjäsenistä adressin olivat lähettäneet Matti Hannus, Markku Kasila ja Seppo Martiskainen – ehkä joku muukin, jonka nimi jäi rekisteröimättä. Adressi oli tullut myös Suomen Urheilumuseolta samoin kuin Pietari Vanhalalta, joka ei käsittääkseni ollut tavannut Anttia muualla kuin televisio-ohjelman teon yhteydessä. Itse en tuonut adressia, koska laskin kukkalaitteen arkun äärelle. Nykyisin pelkkää Urheilulehti-nimeä käyttävä julkaisu ei sen sijaan muistanut entistä päätoimittajaansa lainkaan.

Koin tunteellisen hetken myös Classic Motorshow’ssa Lahdessa 3.5.2015 – siis päivänä, jona Antti olisi täyttänyt 65 vuotta. Antin arkkua kuljettanut vuoden 1965 Mercedes-Benz oli näytteillä suomalaisen merkkikerhon osastolla, jossa oli ihailtavana myös esimerkiksi rallimestari Hannu Mikkolan Mersu 1970-luvun alusta.

Hämmentävää oli lukea uutisia pitsakeisari Rabbe Grönblomin kuolemasta kesäkuun lopulla. Grönblom oli syntynyt 3.5.1950 eli samana päivänä kuin Antti, ja kuolinsyykin oli periaatteessa sama: uusiutunut ja maksaan levinnyt syöpä, joka Grönblomilla tosin oli haimasyöpä.

Antin elämä jäi turhan lyhyeksi, mutta hänenkään kohdallaan ei ole syytä ajatella pelkkää elämän pituutta. Syöpään 47-vuotiaana tammikuussa 1979 kuollut poliitikko Antero Salmenkivi totesi tästä puolittaisesta ajattelusta aivan elämänsä lopussa tehdyssä mutta kuoleman jälkeen Suomen Kuvalehdessä 6/1979 julkaistussa haastattelussa näin:

– Ihmiset mittaavat elämän hyvyyttä sen pituudella. Ei sillä, mitä päivät ovat sisältäneet.

Salmenkiven haastattelun ehdin näyttää Kansalliskirjastossa Antille. Puolitoista kuukautta hänen poismenonsa jälkeen huomasin kitaristi Ile Kallion todenneen 39-vuotiaana kuolleesta Hurriganesissa kanssaan soittaneesta Cisse Häkkisestä, että tämä sai elää unelmansa.

Niin sai pitkälti myös Antti, vaikka haaveisiin kuulunut sadan kirjan tekeminen jäikin toteutumatta.