Ere Kokkonen totesi joskus saaneensa ohjauksistaan tunnustusta lehtien elokuva-arvioijilta vain jälkijättöisesti. Tyypillinen asenne Kokkosen elokuviin oli sellainen, että vaikka edelliset työt tulikin haukuttua, ne olivat sentään jonkinlaisia uusimpaan verrattuna.

Vastaavalla tavalla on "kehittynyt" tiedotusvälineiden urheilu- ja muuhunkin uutisointi 2000-luvulla. Aihepiiriä on käsitelty lehdissämme ennenkin, mutta pieni uusi narina lienee paikallaan. Osaheräte oli se, kun Mikko Alin valitteli urheilutiedon SM-kilvan yhteydessä uusia tapahtumia koskevien tietojen löytämisen muuttuneen entistä vaikeammaksi.

Hyvin valaisevaa oli tutustua hiljakkoin vastaan tulleisiin muutamaan Helsingin Sanomien ja iltapäivälehtien numeroon vuodelta 1989. "Hesarien" sivumäärät olivat vähintään samaa luokkaa kuin nykyisin, vaikka sivukoko oli kaksinkertainen. Iltapäivälehtien sivut olivat samansuuruisia kuin tälläkin hetkellä, eikä sivumääränkään voi sanoa merkittävästi muuttuneen. Mutta tekstiä Iltalehdessä samoin kuin Ilta-Sanomissa oli näppituntumalta arvioiden vähintään tuplasti nykyiseen nähden, sillä sivuista suuri osa oli täytetty tekstillä eikä kuvilla. Myös pääkaupunkimme johtava sanomalehti on neljännesvuosisadassa lisännyt merkittävästi valokuvien osuutta sisällöstään.

Osaselitys lehtien kuihtumiseen on tietysti mainonnan siirtymisellä verkkoon. Helsingin Sanomissa oli 26 vuotta sitten esimerkiksi käytettyjen autojen myynti-ilmoituksia päivittäin sivukaupalla eli monikymmenkertaisesti tämän hetken tilanteeseen verrattuna. Kun rahaa tulee vähemmän, on jokseenkin pakko tinkiä toimituksellisestakin aineistosta.

Myös lehtien tilauksista saamat tulot ovat hiipuneet 1980-luvun jälkeen. Kansalliskirjasto-lehdestä 1/2015 lukemani tiedon mukaan Suomen sanomalehdistön levikki on ollut suurimmillaan yli neljä miljoonaa kappaletta ennen 1990-luvun lamaa, mutta vuonna 2013 enää 2,3 miljoonaa.

Levikkien laskun syitä lehdet voivat kuitenkin löytää peiliin katsomalla – sen sijasta, että syyttelevät Yleisradiota, verotusta ja muita ulkopuolisia tahoja. Perinteisen käsityksen mukaan maksavaa asiakasta on syytä kohdella paremmin kuin "vapaamatkustajia", mutta niin sanoma- kuin aikakauslehtien linja on jo pitkään ollut päinvastainen: nettisivuilta voi lukea ja katsella ilmaiseksi vaikka mitä, mutta painetussa ja maksullisessa lehdessä aineistosta on vain osa. Tapa on sikälikin erityisen epäreilu, että lehtien uskollisimmat lukijat löytyvät vanhempien ikäluokkien joukosta, ja ikäihmiset käyttänevät nettiä kaikkein vähiten. Eikä kaltaisillani vähän nuoremmillakaan välttämättä ole intoa tai aikaa etsiä uutisia jatkuvasti. Käytännöllistä olisi vanha tapa, jossa aamun lehdestä näkisi kattavasti, mitä edellispäivänä on tapahtunut. Nettiniilot voisivat jättää paperilehdestä lukematta sellaisen aineiston, jonka ovat nähneet verkosta. Lehdissä kuitenkin tunnutaan ajateltavan, että kaikki ovat käyneet netissä eivätkä enää kaipaa juttuja paperilla.

Minusta toimitusten seinille pitäisi kiinnittää taulu, jossa lukisi vaikkapa seuraavaa: JOKAINEN NETTIIN LAITETTU KIRJOITUS PITÄÄ SISÄLLYTTÄÄ MYÖS PAPERILEHTEEN – JA MIELUITEN PERUSTEELLISEMPANA.

Edellä olleessa motossa ei esiintynyt julkaista-sanaa – ja aivan tarkoituksellisesti. Minusta julkaistua tietoa on vain sellainen, joka löytyy paperilta.

Jos Suomesta löytyy sanomalehti, joka noudattaa edellä kerrotun kaltaista linjaa, otan mieluusti vastaan ilmoituksia asiasta – ja voin jopa harkita tuollaisen lehden tilaamista.

Esimerkin lehtien pähkähullusta linjasta tarjoaa havaintoni toukokuulta. Kun selvittelin erinäisiä SM-maratoniin liittyviä asioita, satuin löytämään Etelä-Suomen Sanomien nettisivuilta tuoreeltaan julkaistun uutisen vuoden 2013 kilvasta. Tekstistä selvisi, että naisten pronssia juossut Jaana Strandvall on edustushiihtäjä Matias Strandvallin vaimo. Paperilehdessä ei kilpailusta kerrottu edes tuloksia.

Paperille painetussa tekstissä on sellainenkin hyvä puoli, että teksti on mitä suurimmalla todennäköisyydellä luettavissa vuosikymmenien ja jopa vuosisatojen päästä, mutta nettitiedoista ei voi sanoa samaa. Internet ei tosin ole ennustuksista huolimatta romahtanut, mutta kokemus on osoittanut, että kun sivustoja uudistetaan teknisistä tai muista syistä, osa vanhasta aineistosta jätetään usein tällöin siirtämättä.

Paperilehtien aineistoa ei myöskään käytännössä voi kokonaan hävittää, toisin kuin nettiin päätynyttä. Eräs Iltalehden entinen avustaja kirjoitti hiljakkoin, että kun lehti oli lopettanut yhteistyön, nettisivuilta poistettiin kaikki hänen kirjoituksensa. Toki joissain tapauksissa sisällön häivyttäminen saattaa olla tekijän edun mukaista. Ainakin minä hävittäisin mieluusti joistain paperille monistetuista tai painetuista kirjoituksistani kaikki kappaleet, jos moinen vain olisi mahdollista.

Hyvä on muistaa myös se, mitä Vesa Tikander kirjoitti uusimmassa Urheilun vuosikirjassa:
"Miksi julkaista enää tällaista teosta, kun nykyaikana "kaikki tieto löytyy netistä"? Nyt neljän vuoden kokemuksella tulostietojen keräämisestä voin todeta, että ei löydy enää! Monet pienemmät ja vähän suuremmatkaan lajiliitot eivät enää muutamaan vuoteen ole kirjoittaneet kilpailuselostuksia tai edes liittäneet tuloslinkkejä kotisivuilleen. Tulosten etsiminen on käynyt vuosi vuodelta vaikeammaksi, kun tietoja on täytynyt metsästää kasvokirjapäivityksistä, keskustelupalstoilta tai videolinkeistä. Suurin innostus Wikipediankin täyttämiseen on mennyt jo aikoja sitten ohi. Kansien väliin koottu tieto säilyy yhdessä paikassa ja löytyy uudelleen käden käänteessä. Emme vielä halua uskoa kirjojen ajan olevan ohi."

Lehdet voisivat miettiä myös tarjoustilausten epäoikeudenmukaisuudesta. Pääsiäisenä American Car Show’ssa Helsingissä satuin V8-Magazinen osastolla kuulemaan, kuinka joku motkotti lehden esittelijälle uusien tilaajien erikoistarjouksista. Näiden avulla pienen tauon tilauksissa välillä pitävä pääsee selvästi halvemmalla kuin sellainen, joka antaa lehden tulla katkeamatta. Motkottaja otti vastakkaiseksi esimerkiksi Mobilistin, jolla menee hyvin ja joka ei tarjouksia harrasta. Tuo lehti perusteli oman linjansa numerossa 8/2009 aivan erinomaisesti. Samassa pääkirjoituksessa tuotiin esiin vielä se, että tilaajat saavat "Moblansa" ennen kuin lehdet ovat irtonumeromyynnissä. Useilla ellei peräti useimmilla aikakauslehdillä käytäntö on päinvastainen.

Messukeskuksessa urputtanut ei ole mielipiteineen yksin. Hieman aiemmin olin huomannut Tekniikan Maailman nettisivujen keskustelupalstalla samanlaisia näkemyksiä tarjoushinnoista.

Lehdet ovat pyrkineet pysäyttämään levikkiensä laskua näkyvästi puffaamillaan uudistuksilla, joista suuri osa on ainakin minusta tarkoittanut sisällön huononemista. Lehtipomojen olisi aiheellista muistaa, mitä Tommi Liimatta totesi Soundissa 4/2015 lehden vanhoja vuosikymmeniä käsitelleen sarjan osassa:

"Kestävintä on näkymätön uudistaminen, lakkaamaton kohentaminen. Siitä ei lyödä rumpua mutta se kohentaa nimeä."

Myös urheilujuttujen sisältö 1980-luvun lopulla oli selvästi erilaista kuin viime vuosina. Tulevien tapahtumien ennakointia toki löytyi vuoden 1989 lehdistäkin, ja vastaavia kirjoituksia harrastettiin jo vuosikymmeniä aiemmin. Väitän kuitenkin, että vanhoista lehdistä sai paljon nykyistä paremmin selville sen, mitä todella oli tapahtunut. Toimittajien keskinäisen keskustelun ympärille rakennetut jutut ja muut vastaavat lätinät ovat varsin tuore keksintö, joka olisi minusta saanut jäädä tekemättä.

Joskus on sanottu, että urheilutoimittaja on henkilö, joka lauantaina kertoo, mitä sunnuntaina tapahtuu, ja maanantaina selittää, miksi niin ei tapahtunutkaan. Viime vuosina urheilutoimittajilla on kuitenkin ollut tapana jättää jälkimmäinen homma hoitamatta.

Joutavaa jossittelua ja vastaavaa näkee toki myös vaikkapa kotimaista politiikkaa käsittelevillä sivuilla. Tämän vuoden hallitusneuvottelujen aikaan monet lehdet "kunnostautuivat" esittämällä arvioitaan tai arvauksiaan ministerien määrästä ja nimistä.

Vanhojen lehtien ja kirjojen perusteelliset kilpailuselostukset tuntuvat toisinaan puuduttavilta, mutta puolensa niilläkin on. Jos joku kaatuu olympiajuoksun loppukilpailussa 2010-luvulla samaan malliin kuin Lasse Virén Münchenissä 1972, saisiko tapausta 2050-luvulla tutkaileva kaatumiskohtaa selville muuten kuin katsomalla juoksusta tehdyn nauhoituksen? Pienempien kilpailujen tapahtumien selvittäminen on vastaisuudessa vielä vaikeampaa, kun videonauhaa tai vastaavaa tuskin löytyy ja lehtien "kilpailuselostukset" sisältävät tyypillisesti melkein yksinomaan urheilijoiden ja valmentajien lausuntoja sekä toimittajien mielipiteitä.

Kilpailujuttujen tasoa on pudottanut vielä se, että nykyisin monet kotimaisetkin tapahtumat "selostetaan" toimituksesta käyttäen tietolähteinä lähinnä seurojen nettisivuja sekä valmentajien ja urheilijoiden haastattelemista puhelimella. Vierailla paikkakunnilla asuvien avustajien käyttö näyttää vähentyneen todella rajusti.

Ulkomailla käydyissä kilpailuissa tuollainen menettely toki on usein jokseenkin ainoa mahdollisuus. Ainakin hiihtolajien maailmancupit ovat paisuneet sellaisiksi, että millään suomalaisella tiedotusvälineellä ei ole aikoihin ollut mahdollisuuksia lähettää edustajiaan jokaiseen kilpaan. Hiihtolajien cupeissa kun on esimerkiksi F1-autoilun MM-sarjaan verrattuna sellainen "pieni" lisäkiusa, että osakilpailuja on useimpina talviviikonloppuina hyvinkin monessa paikassa.

Vielä 1980-luvun loppupuolella suomalaiset iltapäivälehdet olivat suunnilleen nimensä mukaisia, mutta nykyisinhän ne menevät painoon pian puolenyön jälkeen ja ovat kaupoissa heti aamusta. Niinpä lehdillä on hyvin rajalliset mahdollisuudet kertoa sellaisia uutisia, jotka eivät ole ehtineet varsinaisiin sanomalehtiin. Näitäkään mahdollisuuksia ei usein kummemmin hyödynnetä. Kun MM-jääkiekon otteluista osa päättyy Suomen aikaa keskiyön maissa, sanomalehtien ensimmäisiin painoksiin ei saada edes lopputulosta, mutta ns. iltapäivälehdet ehtisivät tarjoamaan paperille painetun peliselostuksen. Näyttää kuitenkin siltä, ettei nykytoimittajien taito tai into enää riitä pelitapahtumien selvittämiseen.

Vanhan totuuden mukaan hätäilemällä ei tule kuin kuusipäisiä kakaroita, ja nettiuutisoinnissakin kiire on aiheuttanut hölmöjä erheitä. Itse en toki verkossa olevia uutisia juuri etsi, mutta Markku Kasila lähetti heinäkuussa 2012 jykevän todistekappaleen ilmiöstä. Ylen nettisivuilla oli otsikko "Ruotsalaislegenda häpeää maansa tenniksen tilaa", ja myös tekstissä Boris Beckeristä oli tehty ruotsalainen. Kotimaa sentään korjattiin Saksaksi hyvin pian.

Jääkiekko on siitä erikoinen urheilumuoto, että siitä lienee 2010-luvulla Suomessa tarjolla enemmän lehtitietoa kuin pari vuosikymmentä sitten. Samaan sarjaan toki kuuluu muun muassa salibandy, mutta nuorena lajina se ei ole verrattavissa kiekkoon. Useimpien muiden urheilujen uutisointi on lehdissä lurpahtanut pahanlaatuisesti.

Erityisen jyrkkä pudotus on ollut ennestäänkin vähän huomiota saaneiden lajien puolella. Esimerkiksi jousiammunnasta on tullut Suomeen olympiakultaa ja maailmanmestaruuksia, mutta viime vuosina laji on saanut huomiota lähinnä vain Tapio Rautavaaran syntymän satavuotisjuhlien yhteydessä.

Ralliautoilussa huomiota Suomessa saavat melkeinpä vain MM-osakilpailut, kun vielä pari vuosikymmentä sitten SM-sarjastakin pysyi hyvin kärryillä sanomalehtien avulla. Asiaa voi toki selittää sillä, että nykyisin SM-ralleja ajavat vain melko tuntemattomat kuljettajat, kun 1970-luvun Suomen mestareita olivat muun muassa Timo Mäkinen, Hannu Mikkola, Simo Lampinen ja Markku Alén – siis miehet, jotka olivat ehtineet näyttää olevansa maailman huippuja.

Eräänlaisena linjattomuutena voi kuitenkin pitää sitä, että kotimaista jalkapalloliigaa seurataan lehdissä edelleen tiiviisti. Kuitenkin kotimaisten seurojen edustajien määrä A-maajoukkueissa on pudonnut muutamassa vuosikymmenessä samaan tyyliin kuin rallin SM-sarjan taso.

Teemu Selänteen tekemiset ja tekemättä jättämiset tunnetusti ylittävät Suomessa uutiskynnyksen hyvin helposti – tai ehkä pitäisi sanoa, että tässä tapauksessa kynnystä ei ole lainkaan. Käytäntö näyttää siirtyneen myös seuraavaan sukupolveen, sillä Teemun Eetu-pojan nousu Suomen 18-vuotiaiden kiekkomaajoukkueeseen sai viime talvena käsittämättömän paljon julkisuutta. Tahattoman huumorin puolelle mentiin kuitenkin siinä, kun moni toimittaja kirjoitti jälkikäteen, että Eetulle omistettiin turhan paljon palstatilaa. Tässä(kin) kohdin syyllisiä olisi voinut etsiä peilistä.

Seurassa 7/2015 ihmeteltiin – ja minusta täysin aiheellisesti – kovia tuloksia tehneiden junnuyleisurheilijoiden saamaa huomiota. Lehdessä luki näin: "Huippulupauksia on ollut urheilussa aina ja heitä ilmaantuu vääjäämättä jatkossakin."

Eri mieltä lehden kanssa olen silti siitä, että supernuoriin kohdistuva suuri median kiinnostus olisi uusi asia. Petri Keskitalosta oli tekstiä lukuisissa lehdissä jo ennen "Elmon" 18-vuotispäivää, ja muistelen, että Seurassa julkaistiin noin vuonna 1982 Arto Peltoniemestä parin sivun kirjoitus, jonka otsikossa luvattiin Arton palauttavan seiväsmaineemme. Arto Peltoniemi sai miesten sarjassa ansiolistalleen EM-halliedustuksen sekä osallistumiset kahteen maaotteluun…

Juniorisaavutuksista innostuvien olisi hyvä muistaa, mitä ampumahiihdon nuorten maailmanmestaruuden 2003 voittanut Jouni Kinnunen lausui STT:lle kuluvan vuoden maaliskuussa. Kinnunen totesi pitävänsä parhaana saavutuksenaan maailmancup-osakilvan 30. sijaa – syynä miesten sarjan monin verroin junioreja kovempi kilpailu.

Moitteiden vastapainoksi pitää antaa tunnustusta ainakin yhdestä asiasta. Niin kutsutut iltapäivälehdet julkaisivat kymmenkunta vuotta sitten enimmillään yhteensä kymmeniä sivuja ennakkojuttuja muutaman päivän aikana Suomen miesten jalkapallomaajoukkueen EM- ja MM-karsintapeleistä, mutta viime aikoina on tyydytty kohtuullisempiin määriin.

Usein ihmetyttää se, että sanomalehtien urheilusivuilla näkee isoja ei-päivänkohtaisia juttuja, mutta tulospörssi on olemattoman heikko. Tulosten ja vastaavien luulisi menevän jonossa ohi sellaisesta tavarasta, jonka voi yhtä lailla julkaista päivää tai päiviä myöhemmin. Lehdillä ei vain tunnu nykyisin olevan mitään varsinaista linjaa siitä, mitä tuloksia julkaistaan ja mitä ei. Kotimaiset palloilujen pääsarjatkin saavat useimmissa maakuntalehdissä palstatilaa hyvin sattumanvaraisesti; toisinaan tarjotaan pelaajakohtaiset tilastot jokaisesta ottelusta esimerkiksi miesten superpesiksestä, mutta joskus saman palloilun ottelutuloksiakin saa turhaan hakea lehdestä.

Edellä ollut maakuntalehti-sana tarkoitti päivittäin tai lähes päivittäin ilmestyviä sanomalehtiä koosta ja ilmestymispaikasta riippumatta. Jyväskylän yliopiston entinen journalistiikan professori Raimo Salokangas kirjoitti aiheesta Kansalliskirjasto-lehdessä 1/2015 näin: "Suomalainen sanomalehdistö on ollut alueellinen lähes koko ikänsä. Tällä hetkellä periaatteessa valtakunnallisia ovat ainoastaan iltapäivälehdet. Helsingin Sanomilla toki on levikkiä ympäri maan, mutta kun levikin ja sisällön painopisteet ottaa huomioon, se on maakuntalehti siinä kuin muutkin."

Hölmöyden huippua edusti joitain vuosia sitten huomaamani tapaus, jossa Etelä-Suomen Sanomat julkaisi Kalevan kisoista tuloksia alku- vaan ei loppukilpailuista. Jos kaikille tuloksille ei ole tilaa, alkukilpailuvaiheessa saavutettujen luulisi olevan ensimmäisiä pois jätettäviä.

Nurkkakuntaisuuden inhoajana oudoksun myös sitä, että paikallisille iltarasti- ja vastaaville tuloksille tuntuu löytyvän joistain lehdistä helpommin tilaa kuin valtakunnallisten tai jopa kansainvälisten kilpailujen saavutuksille.

Televisiokanavien tekstipalvelujen sisällöt ovat usein jossain määrin riippuvaisia siitä, millä kanavalla kilpailulähetysten esittämisoikeudet ovat. Aina oikeuksien omistaminenkaan ei takaa kunnollista seurantaa. Petri Maskonen on ihmetellyt hiihdon Suomen cupin pistetilanteiden puuttumista osakilpailuja esittäneen Ylen tekstitelevisiosta.

Ilmaiset nettisivut lienevät vieneet toimittajien työpaikkoja aika lailla, mutta toisenlaista narinaa aiheuttaa yleisurheilufirma Tilastopaja Oy:n nettipalvelun hinnoittelu. Jokusia kuukausia sitten huomasin, että aiemmin ilmainen urheilijatietokantakin oli siirtynyt maksulliselle puolelle, jossa 1 kuukauden sopimus maksaa 20 euroa, 3 kuukautta 30 euroa, 6 kuukautta 45 euroa, 1 vuosi 65 euroa ja 2 vuotta 99 euroa. En ole aikeissa ostaa palvelua tuollaisilla hinnoilla, koska en ole ilmaisaikanakaan käynyt Tilastopajan sivuilla edes joka kuukausi. Tietoja jatkuvasti tarvitseville lehdille ja vastaaville summat sen sijaan tuskin ovat kohtuuttomia.