Neuvostoliitto voitti ensimmäisen kerran jääkiekon olympiakultaa vuonna 1956 Cortina d’Ampezzossa. Koska moni samalla maailmanmestaruuden vieneen joukkueen pelaaja on jäänyt Suomessa tuntemattomaksi, olen tutkinut venäjänkielisistä lähteistä tarkempia tietoja heidän vaiheistaan.

Pelaajien ottelu- ja maalimäärät ovat peräisin kirjasta Hokkei entsiklopedija ja eri Wikipedioista, joten niissä voi olla ristiriitaisuuksia ja lukemat voivat olla vain suuntaa-antavia. Lisäksi osa ottelupöytäkirjoista on kateissa, mikä vaikeuttaa tarkkaa tilastointia. Pelaajien olympiaturnauksessa käyttämät paitanumerot olen saanut venäjänkielisen Wikipedian sivuilta. Olen maininnut pelaajien suurimmat saavutukset, koska ne on usein sivuutettu suomen- tai englanninkielisissä lähteissä. Euroopan mestaruuksia en ole maininnut, koska länsimaissa niillä ei perinteisesti ole ollut suurta merkitystä toisin kuin Neuvostoliitossa. Olen lisäksi kuvannut pelaajan hautakiveä, jos sellaisesta on kuva löytynyt.

Ykkösmaalivahtina turnauksessa oli Nikolái Geórgijevitš Putškóv numerolla 1. Hän syntyi Moskovassa 30.1.1930. Putškov pelasi uransa alkuvaiheissa myös jalkapalloa, ja venäjänkielisen Wikipedian mukaan hän edusti FK VVS:ää (Ilmavoimien jalkapallojoukkuetta) 21 ottelussa 1949–51.

Vuosina 1950–53 Putškov kiekkoili VVS MVO:ssa, jonka lyhenne tulee sanoista Vojenno-vozdušnyje sily Moskovskogo vojennogo okruga eli Moskovan sotilaspiirin ilmavoimat. Kun seura lakkautettiin Josif Stalinin kuoleman jälkeen, Putškovin seuraksi tuli TsDSA (Tsentralny Dom Sovetskoi Armii eli Neuvostoarmeijan keskustalo), jonka nimi muuttui vuonna 1955 muotoon TsSK MO (Tsentralny Sportivny Klub Ministerstva oborony eli Puolustusministeriön keskusurheiluseura, sittemmin TsSKA). TsSK MO:ssa Putškov pelasi pitkään, vuodesta 1953 vuoteen 1962. Vuonna 1963 hän siirtyi Leningradin SKA:han ja lopetti siellä pelaajauransa 1964.

Maajoukkueessa Putškov torjui vuosina 1954–63. Hokkei entsiklopedijan mukaan hän pelasi arvokisoissa 38 ottelua. Vuonna 1954 hän oli maalissa, kun Suomi kohtasi ensimmäisen kerran Neuvostoliiton Tampereella. Hän päästi vain yhden maalin, kun NL otti murskavoiton 8–1.

Putškov toimi SKA:n päävalmentajana vuosina 1963–73. Tänä aikana seura sijoittui sarjassa kolmanneksi vuonna 1971 ja voitti Spengler cupin kahdesti – 1970 ja 1971. Putškov valmensi SKA:ta vielä kolmeen eri otteeseen; 1974–77, 1978–80 ja 2002. Vuonna 1972 hän toimi Vsevolod Bobrovin apuvalmentajana Prahan MM-kisoissa. Vuosina 1990–2002 Putškov valmensi Wikipedian mukaan Ruotsissa ja Suomessa, mutta tästä ajanjaksosta ei anneta tarkempia tietoja.

Elämänsä viimeiset vuodet Putškov toimi Pietarin SKA:n lasten urheilukoulun päävalmentajana. Hän kuljetti usein valmennettaviaan autolla Kavgolovoon eli Kaukolaan harjoitusleireille. Putškov oli musiikin ystävä ja soitti valmennettavilleen usein musiikkia harjoitusten ohessa.

Vaimon, Margarita Konstantinovna Putškovan kertoman mukaan Nikolai lähti 8.8.2005 kävellen hakemaan kasettisoitinta autotallista, joka oli noin 15 minuutin kävelymatkan päässä heidän asunnostaan. Kodin lähellä Putškov alkoi voida huonosti. Taskussa oli aina nitroja, mutta tällä kertaa hän ei ehtinyt ottaa tabletteja ajoissa. Putškov kaatui ja iski takaraivonsa maahan. Paikalle hälytetty ambulanssimiehistö saattoi vain todeta miehen kuolleeksi.

Putškov haudattiin Pietarin Pohjoiselle hautausmaalle. Hänen mukaansa on nimetty Venäjän ensimmäinen maalivahtikoulu, ja vuonna 2006 Jubileiny-hallin lämpiöön kiinnitettiin Putškovin muistolaatta.

Todettakoon, että sukunimessä paino on viimeisellä tavulla, ja nimi ääntyy ’putshkóf’.

Kakkosmaalivahti Grigóri Mkrtýtševitš Mkrtšján oli syntynyt 3.1.1925 Krasnodarissa. Hänen isänsä oli kotoisin Länsi-Armeniasta, josta oli paennut armenialaisten kansanmurhaa. Näin Grigorista tuli vuonna 1956 ensimmäinen armenialaistaustainen jääkiekon olympiavoittaja. Pian Grigorin syntymän jälkeen perhe muutti Moskovaan.

Urheilusta Mkrtšjan innostui jo koulussa – aluksi tosin jalkapallosta, koska koulu sijaitsi lähellä Krasnaja Presnja -stadionia, jolla Starostinin veljekset pelasivat. Talvella pojat siirtyivät luistimille, mutta Mkrtšjanille luistelun oppiminen tuotti enemmän vaikeuksia kuin pallon hallinta. Niinpä hänet pantiin maalivahdiksi, ja maalin suulle hän sitten jäi. Urheilu-uransa Mkrtšjan aloitti Trudovyje rezervy -seuran jääpallojoukkueesta, josta siirtyi kiekkoilemaan TsDKA:han vuosiksi 1947–50 voittaen Neuvostoliiton mestaruuden 1948. Hän pelasi ilmavoimien jääkiekkojoukkueessa VVS:ssä vuosina 1950–53 ja tämän jälkeen TsSK MO:ssa 1953–58.

Mkrtšjan oli maalivahtina ensimmäisissä Neuvostoliiton jääkiekkomaaotteluissa ja voitti vuoden 1956 olympia- ja MM-kultien lisäksi maailmanmestaruuden 1954. Hokkei entsiklopedijan mukaan hän pelasi arvokisoissa 8 ottelua, joista Cortinassa yhden. Hänet vaihdettiin maaliin 41. minuutin kohdalla Sveitsiä vastaan, kun ottelu oli jo ratkennut. Arkadi Tšernišov kutsuikin Mkrtšjania muistelmissaan neuvostoliittolaisen maalivahtikoulun isäksi, ensimmäiseksi huippuluokan maalivahdiksi.

Urheilu-uransa jälkeen Mkrtšjan valmensi Moskovan Lokomotivia 1960–62. Vuonna 1961 Lokomotiv sijoittui hänen opeillaan Neuvostoliiton pääsarjassa kolmanneksi. Hän kuoli 14.2.2003 Moskovassa 78-vuotiaana.

Puolustaja Nikolái Miháilovitš Sologúbov (numero 3) syntyi 8.8.1924 Moskovassa. Sologubov osallistui toiseen maailmansotaan aluksi laivastossa, mutta ensimmäisen haavoittumisen jälkeen hän siirtyi tiedustelijaksi. Hän haavoittui sodan aikana vielä kahdesti käsivarteen ja alaraajoihin. Viimeisin haavoittuminen oli niin vakava, että lääkärit harkitsivat raajan amputoimista kuolion varalta. Sologubov tuomittiin sota-aikana varkaudesta rangaistuspataljoonaan valmentaja Nikolai Karpovin kertoman mukaan. Vankileirillä hänen lempinimekseen tuli ”Komar” eli ”Hyttynen”.

Sodan loputtua Sologubov jatkoi asepalvelustaan Neuvostoliiton Kaukoidässä ja alkoi pelata jääpalloa habarovskilaisten upseerien kanssa. Vuonna 1949 Sologubov aloitti jääkiekon Habarovskin SKA:ssa. Fyysisesti voimakkaana urheilijana Solobgubov erottui edukseen jäällä, ja niinpä TsDKA:n Habarovskissa vieraillut edustaja suositteli miestä Anatoli Tarasoville. Jo samana vuonna Sologubov siirtyikin Moskovaan TsDKA:han, jossa hän pelasi lähes koko uransa ajan – tosin seuran nimi vaihtui aikanaan TsSKA:ksi. Vuosina 1964–65 hän jäähdytteli SKA MVO:ssa, Kalininissa.

Sologubov oli ensimmäisiä neuvostopuolustajia, jotka lähtivät mukaan myös hyökkäykseen. Hänestä tuli yhä taitavampi mailankäsittelijä ja laukoja. Sologubov onkin neuvostokiekkoilun historian tehokkaimpia puolustajia. Sen lisäksi hän oli ensimmäisiä neuvostopelaajia, joka otti kovat otteet käyttöön jäällä. Cortinan kultajoukkueen lisäksi Sologubov oli mukana Squaw Valleyn pronssijoukkueessa. Maailmanmestaruuden hän voitti vuonna 1963 Tukholmassa, mutta sitä ennen hän oli hopeajoukkueissa 1955, 1957, 1958, 1959 ja pronssijoukkueessa 1961. Arvokisoissa hän pelasi 46 ottelua ja teki 15 maalia. Vuosina 1957–61 hän oli maajoukkueen kapteeni.

Sologubov oli yhdeksänkertainen Neuvostoliiton mestari (1950, 1955, 1956, 1958–61, 1963, 1964), nelinkertainen hopeamitalisti (vuosilta 1952–54 ja 1957) sekä pronssijoukkueen jäsen 1962. Urheilu-uransa jälkeen Sologubov toimi Penzan Dizelistin valmentajana 1966–67, Novokuznetskin Metallurgin valmentajana 1967–68 ja Metallurgin joukkueenjohtajana 1967–68. Hän julkaisi kirjan Moi drug hokkei (Ystäväni jääkiekko) vuonna 1967.

Moskovassa Sologubov asui kerrostalossa Barrikadnajan metroaseman lähellä. Elämänsä viimeiset vuodet hän vietti köyhyydessä ystäviensä avun varassa ja asui maanalaisessa autotallissa. Hän kuoli 30.12.1988 (saksankielisen Wikipedian mukaan). Sologubov on haudattu Moskovaan Vostrjakovon hautausmaalle. Haudalla on korkea harmaa pystykivi, jonka yläreunassa on peliasussa olevan Sologubovin rintakuva. Alempana on teksti ”Zasluženny master sporta (’ansioitunut urheilumestari’), Nikolai Sologubov, 1924–1988”.

Nikolai Sologubov pelasi yleensä maajoukkueen puolustuksessa Ivan Tregubovin parina. Iván Sergéjevitš Tregúbov (numero 4) syntyi 19.1.1930 Livadkan kylässä Dubjonkin alueella Mordvalaisten autonomisessa neuvostotasavallassa.

Tregubovkin aloitti jääkiekkoilijan uransa Neuvostoliiton Kaukoidässä. Hänen ensimmäinen seuransa oli ODO Habarovsk vuosina 1950–52. Itse asiassa juuri Sologubovin suosituksesta Tregubov kutsuttiin Moskovaan 1952. Sologubov totesi: ”En ole koskaan tavannut kestävämpää urheilijaa kuin ystäväni.”

Tregubov oli kuuluisa oveluudestaan: toisinaan hän oli laukovinaan, mutta muuttikin viime hetkellä laukauksen syötöksi. Tregubov ei juuri käyttänyt kovia otteita, mutta hänen sanotaan aina voittaneen kaksinkamppailut. Kanadassa Tregubov sai kuitenkin otteistaan lempinimen ”Iivana Julma”. Hän oli erityisen hyvä taaksepäin luistelussa.

Vuonna 1962 Tregubov siirtyi TsSKA:sta Viktor Zingerin ja muutaman muun nuoren pelaajan kanssa SKA Kuibyševiin, jota valmensi entinen tseskalainen Vinogradov. Tregubov oli kaksi kautta SKA:n joukkueen johtohahmo, mutta vaikean jalkavamman takia hän muutti takaisin Moskovaan. Siellä Voskresenskin Himikin valmentaja Nikolai Epštein houkutteli miehen jatkamaan uraansa vuonna 1964. Tregubov pelasi Himikissä vain yhden kauden, sillä kurinpidolliset ristiriidat aiheuttivat hänen erottamisensa seurasta.

Tregubov saavutti Neuvostoliiton mestaruusarjan kultaa kuudesti (1955, 1956, 1958–61), hopeaa neljästi (1952–54 ja 1957) sekä pronssia kerran (1962). MM-kisojen hopeajoukkueisiin hän kuului vuosina 1955 ja 1957–59, pronssijoukkueeseen 1961. Venäjänkielisen Wikipedian mukaan Tregubov pelasi arvokisoissa 44 ottelua ja teki niissä 14 maalia. Neuvostoliiton pääsarjassa luvut olivat saman lähteen nojalla 283 ottelua ja 60 maalia.

Tregubov> kuoli 1.9.1992 Moskovassa 62-vuotiaana. Hänet on haudattu vaimonsa Jevdokian kanssa samalle hautausmaalle kuin Sologubovkin. Punertavassa hautakivessä on ylinnä Tregubovin rintakuva, jossa hänellä on puku päällä ja solmio kaulassa. Sen alla on teksti ”Zasluženny master sporta, Tregubov Ivan Sergejevitš, 1930–1992” ja alla vaimon nimi sekä elinvuodet.

Puolustaja Dmítri Matvéjevitš Ukólov (numero 5) syntyi pienessä Anenki-nimisessä kylässä Tulan alueella 23.10.1929. Vahvarakenteisena hän erottui lapsesta alkaen muista.

Ukolovista tuli esimmäisiä johtavia neuvostopelaajia, ja hänen uransa alkoi Moskovan Spartakissa 1948. Ukolov kiekkoili Spartakissa vain yhden kauden ennen siirtymistään TsSKA:han, joka oli tuolloin nimeltään TsDKA. Uutta seuraansa Ukolov edusti uransa loppuun asti. TsDKA:ssa hän voitti heti ensimmäisellä kaudellaan Neuvostoliiton mestaruuden 20-vuotiaana. Ei ollutkaan mikään yllätys, että hänet valittiin vuonna 1954 maajoukkueeseen, jossa hän sai puolustajaparikseen Krylja Sovetovin Alfred Kutševskin. Ukolov oli hyökkäävä puolustaja, ja niinpä hän onnistui tekemään ensimmäisenä neuvostopuolustajana maajoukkueessa hattutempun MM-ottelussa Norjaa vastaan.

Vuoden 1954 maailmanmestaruuden lisäksi Ukolov oli kolmesti MM-hopeajoukkueessa (1955, 1958 ja 1959). Neuvostoliiton pääsarjan mestaruuden Ukolov voitti seitsemän kertaa (1950, 1955, 1956, 1958–61) ja jäi hopealle vain kerran urallaan, vuonna 1957. Pääsarjassa hän pelasi 250 ottelua ja teki 48 maalia. Hän piti aina suurimpana saavutuksenaan olympiakultaa.

Cortinan kisoissa Ukolov pelasi toisinaan myös Genrih Sidorenkovin ja Ivan Tregubovin parina. Sveitsiä vastaa hän teki yhden maalin. Maajoukkueessa Ukolov esiintyi 85 kertaa ja teki 15 maalia Wikipedian mukaan; arvokisoissa otteluja kertyi 32 (Hokkei entsiklopedijan mukaan) ja maaleja 8. Pelaajaura päättyi vuonna 1961. TsSKA on jäädyttänyt Ukolovin numeron 4.

Ukolov kuoli täysin unohdettuna Moskovassa 63-vuotiaana 25.11.1992. Hänellä ei ollut perhettä eikä ystäviä, minkä takia vainajaa ei voitu haudata kahteen viikkoon. Ukolovin ruumis on Vostrjakovon hautausmaalla suurten urheilutähtien alueella.

Ukolovin puolustajapari Álfred Iósifovitš Kutšévski (numero 2) syntyi Moskovassa juutalaiseen perheeseen 17.5.1931. Kutševski innostui pallopeleistä jo koululaisena, sillä koulu sijaitsi lähellä Krylja Sovetovin stadionia.

Vuonna 1949 tuolloin 18-vuotias Kutševski pääsi mukaan Krylja Sovetovin joukkueeseen, joka pelasi Neuvostoliiton jääkiekkohistorian toista pelikautta. Tulokas sijoitettiin kakkosketjuun. Parin vuoden kuluttua Kutševski siirrettiin puolustajaksi entisen ketjukaverinsa Anatoli Kostrjukovin pariksi. Kutševski oli rohkea ja vahva pelaaja, joka kehittyi erinomaiseksi puolustajaksi, vaikka oli Kryljan nuorin pelaaja. Hänen lempinimensä oli ”Alik”.

Kryljassa Kutševski pelasi yli 240 ottelua, joissa teki ainakin 37 maalia. Kaikki ottelupöytäkirjat eivät ole säilyneet, joten tarkkoja lukuja ei tiedetä. Kutševski oli kuuluisa terävistä vastahyökkäyksistään ja maalintekotaidoistaan.

Kutševski teki yhden maalin Neuvostoliiton ensimmäisessä maaottelussa Suomea vastaan Tampereella tammikuussa 1954. Viiden kauden aikana Kutševski pelasi 49 maaottelua (saksankielisen Wikipedian mukaan 51) ja onnistui maalinteossa 7 kertaa, vaikka vammat vaivasivat häntä usein. Hän piti parhaana ottelunaan MM-kisapeliä Kanadaa vastaan 1954. Silloinkin Kutševski teki yhden maalin 7–2-voitossa. Arvokisoissa hän pelasi 28 ottelua tehden 3 maalia. Hän oli mukana Squaw Valleyn olympiapronssijoukkueessa. Vuoden 1954 maailmanmestaruuden lisäksi hän kuului hopeajoukkueisiin 1955 ja 1958.

Kryljan paidassa Kutševski oli kolmesti Neuvostoliiton pääsarjassa hopealla – vuosina 1955, 1956 ja 1958 – sekä viidesti pronssilla – 1950, 1951, 1954, 1959 ja 1960. Ura päättyi vuonna 1961, ja sen jälkeen Kutševski valmensi Krylja Sovetovissa vuoteen 1972 saakka – aluksi kakkosvalmentajana, sitten nuorisovalmentajana. Hän toimi myös erotuomarina ja urheilutoimittajana sekä oli perustamassa Neuvostoliiton ensimäistä urheilulottoa.

Kutševski kuoli 15.5.2000 Moskovassa kaksi päivää ennen 69-vuotispäiväänsä, ja hänet on haudattu Trojekurovon hautausmaalle Moskovaan. Hautakivi on mustan ristin muotoinen, ja ristin palkkien reunat on pyöristetty. Hautakivessä lukee: ”Zasluženny master sporta, tšempion olimpiiskih igr (olympiavoittaja), tšempion mira jevropy SSSR (maailman-, Euroopan ja Neuvostoliiton mestari), KUTŠEVSKI, Alfred Iosifovitš, 1931–2000”. Ylinnä on kullanvärinen ortodoksinen risti ja sen alla suuret, kullanväriset olympiarenkaat. Vuosilukujen alla on Krylja Sovetovin logo.

Toisinaan Kutševskin ja Ukolovin parina pelasi Génrih Ivanóvitš Sidorénkov (numero 15). Hän syntyi 11.8.1931 Bedstvenkan kylässä Smolenskin alueella; siis vain kolmisen kuukautta myöhemmin kuin puolustajaparinsa Kutševski. Genrihiä kutsuttiin yleensä ”Genkaksi”.

Sidorenkovia pidettiin nopeana, terävänä, liikkuvana puolustajana, joka varmisti puolustusta parin noustessa hyökkäykseen. Nuoruudessaan hän vietti aikaansa monesti aamusta iltaan Nuorten pioneerien stadionilla, jolla pelattiin sekä jääkiekkoa että jalkapalloa.

Kiekkoilun Sidorenkov aloitti jo sota-aikana. Nuorten pioneerien joukkue oli mukana Moskovan kaupunkisarjassa, josta Krylja Sovetovin tarkkailijat hänet löysivät. Kryljassa Sidorenkov pelasi kaudet 1949–51 ennen kuin siirtyi TsDSA:han, mistä hänet keksittiin maajoukkueeseen. Hän pelasi lähinnä Dmitri Ukolovin parina, mutta kaksi kautta uransa loppupuolella Aleksandr Ragulinin kumppanina. Sidorenkov–Ragulin-paria pidettiin yhtä luotettavana kuin legendaarista Sologubov–Tregubov-kaksikkoa. Anatoli Tarasovin mukaan Sidorenkov oli rohkein hänen näkemänsä puolustaja kaksinkamppailuissa.

Sidorenkov voitti Neuvostoliiton mestaruuden kuudesti; vuosina 1955, 1956 ja 1958–61. Vuoteen 1962 asti Sidorenkov pelasi menestyksellisesti Moskovan suurseurassa, mutta keväällä 1962 ura ajautui laskuun, kun Spartak voitti yllättäen Neuvostoliiton mestaruuden. Neljän peräkkäisen ykkössijan jälkeen TsSKA sijoittui sarjassa ”vasta” kolmanneksi. Mitalinjakotilaisuudessa Sidorenkov oli joukkueen kapteenina, koska Sologubov oli riitaantunut joukkueen johdon kanssa. Tarasov ilmoitti uudistavansa joukkuetta seuraavaksi kaudeksi ja hankki kuusi uutta pelaajaa muista seuroista. Kaikki vähintään noin 30-vuotiaat pelaajat saivat lähteä. Niinpä Sidorenkov siirtyi Leningradin SKA:han, ja sen myötä ovi maajoukkueeseen sulkeutui, sillä syksyllä 1962 Tarasov siirtyi maajoukkueen valmentajaryhmään, jossa hän suosi TsSKA:n pelaajia, vähäisemmässä määrin myös Moskovan Dinamon miehiä. Samalla tavalla sivuun joutui maalivahti Putškov.

Sidorenkov edusti kaksi kautta SKA:ta ja siirtyi sitten kahdeksi vuodeksi heikompaan seuraan SKA MVO Kalininiin, jossa kiekkoilivat myös Sologubov ja Leonid Volkov (Innsbruckin olympiavoittaja). Sidorenkov pelasi Neuvostoliiton pääsarjassa 313 ottelua onnistuen maalinteossa 37 kertaa (ukrainankielisen Wikipedian mukaan). Maajoukkueeseen Sidorenkov pääsi ensimmmäisen kerran tammikuussa 1954 otteluun, jossa Neuvostoliitto voitti Ruotsin 8–2. Hänelle on tilastoitu 107 maaottelua ja niissä 15 maalia. Hokkei entsiklopedijan mukaan arvokisoissa otteluja kertyi 43 ja maaleja 7. Olympiakullan lisäksi Sidorenkov oli mukana pronssijoukkueessa Squaw Valleyn kisoissa. Vuoden 1954 maailmanmestaruuden lisäksi hän oli MM-hopealla kolmesti peräkkäin 1957–59 ja pronssijoukkueessa 1961.

Sidorenkov koki suuren pettymyksen elämässään, kun hänet erotettiin armeijan palveluksesta terveydellisistä syistä 9.3.1967. Hän olisi saanut armeijan eläkkeen kolme vuotta myöhemmin. Sidorenkov kärsi uransa loputtua lukuisista urheilussa saamistaan vammoista – murtuneesta nenästä, useiden aivotärähdysten jälkiseurauksista ja monista luunmurtumista. Vaimo oli kotiäiti, joka hoiti isoa poikaa ja vuonna 1965 syntynyttä tytärtä. Poika kuoli vuonna 1973 vain 20-vuotiaana. Sidorenkov joutui elättämään perheensä, vaikka säästöjä ei ollut lainkaan uran päätyttyä. Olympiakullan myötä saatu Volga jouduttiin myymään pojan lääkärimaksujen maksamiseksi.

Sidorenkovilla ei ollut mitään ammatillista koulutusta, ja valmentajan ura päättyi alkuunsa. Ystäviensä neuvosta Sidorenkov ryhtyi haudankaivajaksi Vagankovon hautausmaalla Moskovassa; työssä olivat hyödyksi hänen suuret kätensä. Lopulta hänestä tuli haudankaivajien päällikkö. Kuuluisimmat Sidorenkovin hautaamat henkilöt olivat Neuvostoliiton entinen sisäministeri Nikolai Štšolokov, joka surmasi itsensä metsästyskiväärillä vuonna 1984, ja hänen vaimonsa Svetlana, joka teki itsemurhan puolitoista vuotta ennen miestään. Sidorenkov kuoli 58-vuotiaana 5.1.1990 Moskovassa, ja hänet haudattiin entiselle työpaikalleen.

Neuvostoliiton hyökkäysketjut olivat Cortinassa Babitš–Šuvalov–Bobrov, Krylov–Uvarov–Kuzin ja Pantjuhov–Guryšev–Hlystov.

Jevgéni Makárovitš Bábitš (sukunimi ääntyy ’baabitsh’, numero 7) syntyi juutalaiseen perheeseen 7.1.1921 Moskovassa. Hänen äitinsä ja isänsä harrastivat hiihtoa ja pikaluistelua. Myös vuonna 1916 syntynyt isoveli Nikolai oli innokas jalkapalloilija ja jääpalloilija. Nadežda-sisko pelasi jalkapalloa Moskovan Burevestnikissa kuten Nikolaikin.

Armeijassa Jevgeni palveli vuodesta 1941 alkaen. Vuonna 1946 Boris Arkadjev näki Babitšin pelaavan jääpalloa ja nosti hänet TsDKA:n jääpallojoukkueeseen. Babitš sai ansiolistalleen edustusjoukkueessa 9 ottelua ja yhden maalin. Vuosina 1945 ja 1946 hän voitti jääpallossa Neuvostoliiton cupin.

Novaja Gazetan vuonna 2004 julkaiseman artikkelin mukaan Babitš pelasi sodan jälkeen TsDKA:n ja VVS:n riveissä 13 jalkapallo-ottelua, joissa teki yhden maalin (Tbilisin Dinamoa vastaan) komealla yksilösuorituksella. Babitš harhautti gruusialaisen vastustajansa, eteni nopeasti kohti rangaistusaluetta, jossa kaksi puolustajaa liimautui häneen kiinni. Pelikaverien ”Makariksi” kutsuma Babitš ampui estelyistä huolimatta pallon verkkoon, jonne hän itsekin syöksyi kahden puolustajan kanssa.

Jalkapallossa Babitšia ei pidetty huippupelaajana. Kun hän edusti VVS:ää, Vasili Stalin otti miehen silmätikukseen erään tappion jälkeen ja passitti hänet arestiin päävartioon. Siellä Babitš vietti vuorokauden, kunnes Stalin myönsi tehneensä virheen.

Jääkiekossa Babitš esiintyi laitahyökkääjänä. Hänellä oli tapana edetä laidan tuntumassa, vetää puolustaja lähelleen ja sitten syöttää vapaaseen paikkaan Vsevolod Bobroville. Babitš sijoitettiin Bobrovin ja Tarasovin ketjuun, ja tämä ketju iski peräti 97 maalia TsDKA:n 107 maalista vuonna 1948. Niistä 22 teki Babitš, mutta ei ole tiedossa, kuinka monta maalisyöttöä hän antoi. Tarasov muisteli Babitšia seuraavasti: ”Kukaan muu ei tuolloin osannut antaa yhtä tarkkoja syöttöjä; hän oli ylpeä siitä, että sai annettua kiekon hyvän ystävänsä Vsevolodin mailan lapaan.”

Vasili Stalin halusi Babitšin mukaan VVS-seuraansa. VVS:n jääkiekkojoukkue tuhoutui lähes täysin Sverdlovskin lento-onnettomuudessa tammikuussa 1950, mutta Babitš ei ollut mukana kohtalokkaalla lennolla, koska hänen siirtoonsa liittyneet asiakirjat eivät vielä olleet kunnossa. Vuonna 1953 VVS ja TsDKA yhdistyivät, mikä tuotti Babitšille vaikeuksia, sillä hän joutui entisenä VVS-pelaajana Tarasovin epäsuosioon. VVS:stä tulleet pelaajat kun olivat parempia, mikä kävi Tarasovin ylpeyden päälle. Babitš voitti Neuvostoliiton mestaruuden peräti 8 kertaa vuosina 1948–53, 1955 ja 1956. Pääsarjaotteluita hän pelasi 170, ja maaleja syntyi peräti 143.

MM-kisoissa 1954 Babitš syötti tasoitusosuman Ruotsi-ottelussa. Babitš ehti lumeen pysähtyneeseen kiekkoon ennen ruotsalaispuolustajaa, syötti aloituspisteen kohdalle Viktor Šuvalovin eteen, ja tämä iski kiekon maaliin 55. minuutilla. Ottelu päättyi lukemiin 1–1. Kanada-ottelussa varmistui Neuvostoliiton ensimmäinen maailmanmestaruus.

Babitš teki myös olympiakisoissa Neuvostoliiton ensimmäisen maalin Ruotsi-ottelussa. Neuvostoliitto oli tappiolla 0–1, mutta 15 minuutin kohdalla Babitš iski, ja teki 9 minuuttia myöhemmin vielä toisen osuman, joka jäi voittomaaliksi, sillä lopputulos oli 5–1 Neuvostoliitolle.

Vuoden 1957 MM-kisoissa Moskovassa Babitšin odotettiin kruunaavan uransa kotikentällä. Hän pelasikin hyvin ja teki yhden maalin Japani-pelissä. Tšekkoslovakiaa vastaan hän loukkaantui, ja vaikka hän oli mukana DDR-ottelussa, viimeisen Ruotsi-pelin Babitš joutui jättämään väliin. Ura maajoukkueessa päättyi näihin kisoihin. Vuosina 1955 ja 1957 hän oli mukana MM-hopeajoukkueessa. Arvokisoissa hän pelasi 27 ottelua ja teki niissä 6 maalia. Koko uran luvut olivat 228 peliä ja 160 maalia; Neuvostoliiton pääsarjassa otteluita kertyi noin 170 ja maaleja 143.

Babitš nimitettiin TsSKA:n jääpallojoukkueen valmentajaksi, mutta kahden kauden aikana menestystä ei tullut. TsSKA:n johtoporras kelpuutti Babitšin vielä puoleksi vuodeksi jääkiekkojoukkueen luotsaajaksi kaudella 1961–62, mutta erään murskatappion jälkeen hän sai potkut. Hän valmensi vielä Leningradin SKA:ssa (1962–63), DDR:n Vorwärts Crimmitschaussa (1964–68) ja Omskin Kautšukissa (1969–70) ilman mainittavaa menestystä. Kerrotaan, että jo tuolloin Babitš oli tyytymätön saavutuksiinsa valmentajana ja alkoi kärsiä masennuksesta.

Novaja Gazetan mukaan Babitš omisti asunnon ja auton, ja hänellä oli kohtalainen eläke, mutta ne eivät korvanneet menneitä sankaruuden päiviä. Entiset pelikaverit eivät tuntuneet ymmärtävän hänen ongelmiaan eivätkä yrittäneet erityisemmin häntä auttaakaan. Masennus paheni, eivätkä läheiset uskoneet Babitšin itsemurhauhkauksia.

Peliuran aikana Babitšin pelikaverit kutsuivat häntä lempinimellä ”Nužda” (välttämättömyys, tarve), koska hän oli aina valmis auttamaan toista ja uhrautumaan toisen puolesta. Babitš jäi kuitenkin itse ilman apua silloin, kun olisi sitä kipeästi tarvinnut. Kesäkuun 11. päivänä 1972 hän oli ystäviensä kanssa kahvilassa istumassa. Käveltyään kahvilasta kotiin Babitš hirttäytyi kylpyhuoneessaan. Hänet on haudattu Golovinon hautausmaalle Moskovassa. Harmaassa hautakivessä on ylinnä soikiossa pieni kuva Babitšista. Hänet on kuvattu puku päällä, solmio kaulassa. Kuvan alla on teksti ”BABITŠ, Jevgeni Makarovitš, 7.I 1921 – 11.VI 1972, ot ženy i syna” (vaimolta ja pojalta).

Kirjoitushetkellä ainoa elossa oleva kultajoukkueen pelaaja on hyökkääjä Víktor Grigórjevitš Šuválov (numero 8). Hän syntyi Nabornyje Syresi -nimisessä kylässä Mordvalaisten autonomisessa neuvostotasavallassa 15.12.1923 ja on siten 92-vuotias.

Pojan lapsuudessa perhe muutti Etelä-Uralille. Sota-aikana Šuválov työskenteli Tšeljabinskin traktoritehtaassa ja teki pitkiä 12-tuntisia työpäiviä. Monen alueen nuoren tavoin Šuvalov alkoi harrastaa jääpalloa. Laji oli tullut Tšeljabinskiin sodan aikana leningradilaisen Kirovin tehtaan itään siirrettyjen työläisten mukana.

Koska traktoritehtaan jääpallojoukkue Dzeržinets pärjäsi melko hyvin lajissaan, seura päätti aloittaa jääkiekonkin. Ensimmäisissä harjoituksissa pelaajat rikkoivat melkein kaikki mailat, monet saivat vammoja ja halusivat lopettaa siihen paikkaan. Šuvalov ei aikonut luovuttaa. Hänellä oli hyvä kunto ja tekniikka, ja hän oli myös nopea ja kestävä. Lisäksi hän pelasi hyvin jalkapalloa. Kerran VVS:n Sergei Rudnjov saapui Tšeljabinskiin ja houkutteli Šuvalovin muuttamaan Moskovaan. Niin Šuvalov liittyi Vasili Stalinin joukkueeseen.

Jo ensimmäisellä kaudellaan edustusjoukkueessa Šuvalov oli seuransa paras maalintekijä 16 täysosumallaan. Hän kuului myös maan 33 parhaan jalkapalloilijan joukkoon. Šuvalov voitti Neuvostoliiton mestaruuden jääkiekossa kolmesti peräkkäin 1951–53. Tuolloin hän pelasi keskushyökkääjänä Babitšin ja Bobrovin kanssa samassa ketjussa. Vuonna 1953 Šuvalov oli sarjan maalikuningas tehtyään 44 maalia. Vuoden 1950 kohtalokkaalla lennolla hän ei ollut mukana. Tšempionat-sivuston haastattelussa Šuvalov muisteli tapahtumia. Moskovassa saavutetun vakuuttavan voiton jälkeen Šuvalov istui pukuhuoneessa, kun Vasili Stalin tuli paikalle. Tämä onnitteli Šuvalovia voitosta ja kielsi samalla häntä matkustamasta Tšeljabinskin ja Sverdlovskin otteluihin, koska Dzeržinetsin kannattajat eivät katsoisi hyvällä Šuvalovin esiintymistä VVS:n paidassa. Šuvalov pyysi Stalinia päästämään hänet matkalle, koska hän halusi tavata vanhempiaan Tšeljabinskissa. Stalin ei pyörtänyt päätöstään, ja näin hän tuli pelastaneeksi Šuvalovin kuolemalta.

Vuonna 1953 VVS lakkautettiin ja Šuvalovista tuli TsDSA:n pelaaja. Seuran paidassa hän voitti Neuvostoliiton mestaruuden vielä kahdesti (1955 ja 1956), ja tänä aikana hän pääsi mukaan maajoukkueeseen.

Šuvalovilla oli kyky tehdä ratkaisevia maaleja silloin, kun niitä eniten tarvittiin. Tukholman MM-kisoissa 1954 hän teki tasoituksen Ruotsin verkkoon kolmannessa erässä. Turnauksen viimeisessä ottelussa Kanadaa vastaan Šuvalov iski kaksi osumaa. Šuvalovin viimeinen pelikausi oli 1957–58, jolloin hän toimi SKA MVO Kalininin pelaajavalmentajana. Neuvostoliiton pääsarjassa hän teki yhteensä 222 maalia.

Sittemmin Šuvalov valmensi Kalininin lisäksi Elektrostalin joukkuetta. Moskovan Spartak voitti hänen opeillaan Neuvostoliiton mestaruuden 1969 ja oli hopealla 1970. Myöhemmin hän oli valmentajana myös Romaniassa.

Vladimir Putin ilmoitti vuoden 2014 maailmanmestarien palkintotilaisuudessa, että Šuvalovin kadoksissa ollut Cortinan kultamitali on löytynyt. Šuvalov oli hukannut sen 1990-luvulla, ja mitali löytyi USA:sta. ”Mesenaattien” rahoittamana mitali saatiin takaisin ja Putin luovutti sen tilaisuudessa Viktor Grigorjevitšille.

Vsévolod Miháilovitš Bobróv (numero 9) lienee kultajoukkueen tunnetuin pelaaja Suomessa. Hän on yhtä kuuluisa jalkapalloilijana, mutta tässä yhteydessä keskityn Bobrovin jääkiekkouraan.

Bobrov syntyi 1.12.1922 Moršanskissa Tambovin alueella. Bobrovin perhe asui vuodesta 1925 vuoteen 1941 Siestarjoella (nykyisin Sestroretsk) Suomen vanhan rajan tuntumassa. Vuonna 1938 Bobrov esiintyi ensimmäistä kertaa Leningradin Dinamon jalkapallojoukkueessa. Peruskoulun päätettyään hän hankki viilarin ammattikoulutuksen. Sota-aikana Bobrov työskenteli Omskissa, Siperiassa, jonne Voskovin tehdas oli Siestarjoelta evakuoitu. Bobrovin osastolla koottiin kenttätykistön käyttämiä perävaunuja.

Jääkiekkoilijan ura alkoi Moskovan TsDKA:ssa, jossa Bobrov pelasi 1946–49. Vuosiksi 1949–53 hän siirtyi VVS:ään ja vuonna 1953 TsSK MO:hon, jossa pelasi uransa loppuun, vuoteen 1957 asti. Bobrov on seitsenkertainen Neuvostoliiton jääkiekkomestari – vuosilta 1948–52, 1955 ja 1956. Hopeajoukkueessa hän pelasi 1947, 1954 ja 1957. Bobrov teki 130 pääsarjaottelussa käsittämättömät 254 maalia. Maajoukkueessa jälki oli myös tuhoisaa: 94 maalia vain 59 ottelussa. MM-kaukaloissa Bobrov oli vuoden 1954 kultajoukkueen lisäksi hopealla 1955 ja 1957.

Bobrovin piti lentää kohtalokkaalla lennolla itään vuonna 1950, mutta omien sanojensa mukaan hän nukkui pommiin, koska viallinen herätyskello ei soinut neljältä aamulla. Hän joutui matkustamaan junalla perässä, mikä pelasti hänen henkensä. Bobrov kuuli onnettomuudesta kesken junamatkansa, kun hänet määrättiin Kuibyševissa komendantin puheille.

Bobrov oli naimisissa kahdesti. Ensimmäinen vaimo oli operettiteatterin solisti Tatjana Sanina, jonka Bobrov tapasi ensimmäistä kertaa sairaalassa ollessaan hoidossa urheiluvamman vuoksi. Avioliitto päättyi pian eroon. Saninan mukaan eron syynä oli perhe-elämän puute. Vuonna 1963 Bobrov meni naimisiin Jekaterina Nikolajevnan kanssa, joka oli jo naimisissa ja kolmevuotiaan tyttären äiti parin tavatessa vuotta aiemmin. Jekaterina jätti miehensä ja lopetti opintonsa. Vuonna 1969 heille syntyi poika Mihail. Tämä kuoli vuonna 1997 törmättyään moottoripyörällä henkilöautoon. Tyttärenpojan nimi on Vsevolod. Nykyään Jekaterina asuu toisen jääkiekkoilijan Stanislav Petuhovin kanssa. Tämä voitti olympiakultaa Innsbruckissa 1964.

Vuonna 1979 perustettiin ”Klub Vsevoloda Bobrova” (Vsevolod Bobrovin kerho). Kerhon vaatimuksena on ollut yhteensä vähintään 250 tehtyä maalia maaotteluissa, Euroopan cupissa, Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän mestaruussarjassa ja cupissa sekä mannertenvälisisissä otteluissa.

Bobrov kuoli keuhkoveritulppaan 1.6.1979 vain 56-vuotiaana. Bobrovin jalkapalloaiheinen patsas on sekä Moršanskissa että Siestarjoella. Jevgeni Jevtušenko on tehnyt Bobrovista runon, jossa todetaan: ”Venäjän jalkapallon Šaljapin, Venäjän jääkiekon Gagarin”. Hauta on Kuntsevon hautausmaalla Moskovassa. Hautakivi on harmaa vaakakivi, jossa on vasemmassa reunassa Bobrovin pään sivuprofiili. Katse suuntautuu oikeaan reunaan, jossa on Miša-pojan kuva; tämä katsoo kohti isäänsä. Kuvien keskellä on teksti ”Vsevolod Bobrov i Miša”, alla pieni teksti ”Mama i” (jälkimmäisestä sanasta ei saa kunnolla selvää tarjolla olevasta kuvasta, mutta kyseessä lienee Bobrovin tytärpuolen Svetlanan nimi). Kiven oikean reunan edessä on erillinen ruskehtava jääkiekkomailan varsi noin 45 asteen kulmassa. Kiven edessä oikealla on ruskea jalkapallo.

Júri Nikolájevitš Krylóv (numero 6) syntyi pienessä Oktjabrskaja fabrika- eli Lokakuun tehdas -nimisessä kylässä Krasnogorskin taajamassa, Moskovan alueella 11.3.1930. Hän oli lahjakas urheilija jo nuorena ja valitsi lajikseen jääkiekon, jossa edusti koko uransa Moskovan Dinamoa.

Krylov esiintyi ensimmäistä kertaa Dinamon edustusjoukkueessa kaudella 1951–52, ja aluksi 21-vuotiaalla tulokkaalla oli vaikeuksia kokeneempien vastustajien kanssa. Kahden vuoden kuluttua hän oli jo vakiinnuttanut paikkansa seurassa. Valmentaja Arkadi Tšernišov sijoitti Krylovin samaan ketjuun kokeneempien Valentin Kuzinin ja Aleksandr Uvarovin kanssa. Kaudella 1953–54 ketju Krylov–Uvarov–Kuzin teki 16 ottelussa 53 maalia, joista nuoren Krylovin nimiin kirjattiin 14. Ketjun ansiosta Dinamo voitti Neuvostoliiton mestaruuden.

Koko Dinamon ketju kutsuttiin MM-kisajoukkueeseen vuonna 1954. Krylov teki turnauksessa kolme maalia, yhden Suomea ja kaksi Länsi-Saksaa vastaan. Seuraavien neljän vuoden ajan Krylov oli Dinamon hyökkäyksen johtohahmo, mutta seura jäi aina kolmanneksi TsSKA:n ja Krylja Sovetovin jälkeen. Siitä huolimatta ketjun asema maajoukkueessa ei ollut uhattuna, vaikka vuoden 1955 MM-kisoissa tuli vain hopeaa. Niinpä ketju valittiin myös Cortinaan. Ratkaisuottelussa Kanadaa vastaan ketju teki molemmat Neuvostoliiton maalit, maalintekijöinä ensin Krylov ja sitten Kuzin. Ottelu päättyi 2–0.

Olympiakisojen jälkeen Krylov oli vuoden poissa maajoukkueesta, joten Moskovan MM-kisoihin häntä ei valittu. Ketjutoverit putosivat myös maajoukkueesta. Krylovin uusiksi ketjukavereiksi tulivat TsSKA:n Juri Kopylov ja Vladimir Jelizarov. Krylov oli yhtä tehokas kuin ennenkin: 15 maalia 7 ottelussa. Oslon MM-kisoista tuli kuitenkin vain hopeaa. Samoin kävi vuoden 1959 MM-kisoissa Tšekkoslovakiassa.

Uransa loppuvaiheissa Krylov siirtyi puolustajaksi. Krylov teki Dinamolle uransa aikana 144 pääsarjamaalia 352 ottelussa. Hän pelasi seurajoukkueessa numerolla 10. Arvokisoissa hänelle tilastoitiin 37 ottelua ja 15 maalia. Uran päättymisen jälkeen Krylov opiskeli valmentajaksi, ja vuosina 1966–75 hän valmensi Dinamon juniorijoukkueita.

Juri Krylov kuoli 4.11.1979 Moskovassa vain 49-vuotiaana. Lähteet eivät kerro kuolinsyytä.

Aleksándr Nikolájevitš Uvárov (numero 11) syntyi 7.3.1922 Odojevin kylässä Tulan alueella. Nuorena Uvarov harrasti muiden ikäistensä tavoin jalkapalloa ja jääpalloa. Palattuaan sodasta hän jatkoi urheilemista, ja lajiksi tuli jääkiekko.

Hän esiintyi ensimmäistä kertaa Moskovan Dinamon paidassa vuonna 1948, kun Neuvostoliiton mestaruudesta pelattiin kolmannen kerran. Pian hänestä kehittyi erinomainen hyökkääjä. Heti ensimmäisellä kaudellaan Uvarov teki 16 maalia, ja oli näin joukkueensa toiseksi tehokkain pelaaja. Dinamo jäi kuitenkin sarjassa kolmanneksi. Maajoukkueeseen otettiin koko Dinamon ykkösketju, kuten aiemmin on mainittu. Uvarov pelasi Tampereella Suomea vastaan vuonna 1954 ensimmäisessä maiden välisessä maaottelussa. Kahdessa seuraavassa kotimaaottelussa DDR:ää vastaan Uvarov teki yhteensä viisi maalia, jälkimmäisessä pelissä hattutempun. Neuvostoliiton MM-kisahistorian ensimmäisessä ottelussa Uvarov heilutti Suomen verkkoa kahdesti, ja turnauksen lopussa hänestä tuli maailmanmestari.

Seuraavalla kaudella Uvarov teki 27 maalia Dinamolle, mutta tuloksena oli taas sarjan kolmas sija. Vuoden 1955 MM-kisat olivat Uvaroville pettymys: hopeaa ja vain kolme maalia kahdeksassa ottelussa. Cortinan kisoissa jo 34-vuotias Uvarov teki hattutempun Italian verkkoon 10–2-voitossa. Hän pelasi vielä muutaman vuoden Dinamossa ja oli mukana MM-hopeajoukkueessa kotikisoissa Moskovassa 1957. Tällä kertaa Dinamosta tutut ketjukaverit puuttuivat, ja Uvarov ehti pelata samassa ketjussa Bobrovin ja Babitšin, Aleksei Guryševin ja Nikolai Hlystovin sekä Vladimir Grebennikovin ja Vitali Kostarevin kanssa. MM-kisojen pettymyksen jälkeen Uvarovia ei enää maajoukkueessa nähty.

Dinamossakin johtaviin rooleihin nousivat nuoret Stanislav Petuhov ja Vladimir Jurzinov. Vuonna 1960 Uvarov päätti uransa kapteenina Dinamossa, jota hän edusti koko uransa ajan. Neuvostoliiton mestaruuden Uvarov voitti 1954. Hän pelasi pääsarjassa 259 ottelua ja teki 202 maalia. Ukrainankielinen Wikipedia ilmoittaa arvokisasaldoksi 27 ottelua ja 8 maalia.

Uran jälkeen Uvarov valmensi jonkin aikaa Gorkin Torpedoa ilman suurta menestystä. Hänellä on yhä Dinamon ennätys: uran aikana 21 hattutemppua. Uvarov kuoli 24.11.1994 Moskovassa 72-vuotiaana.

Valentín Jegórovitš Kúzin (numero 10) syntyi 23.9.1926 Novosibirskissa. Lapsuudesta lähtien hän oli innostunut jalkapallosta sekä jääpallosta, ja ensimmäiset ottelunsa hän pelasi 15-vuotiaana. Jääpalloilu kehitti Kuzinin poikkeuksellista luistelunopeutta. Juuri nopeutensa ja syöttötarkkuutensa ansiosta Kuzin pääsi aikanaan maajoukkueeseen.

Vuosina 1948–50 Kuzin pelasi Novosibirskin Dinamossa, josta Arkadi Tšernišov kutsui hänet Moskovan Dinamoon. Kesäisin Kuzin jalkapalloili Dinamon juniorijoukkueissa, toisinaan yhdessä Lev Jašinin kanssa. Tšernišov sai houkuteltua Kuzinin yksinomaan jääkiekon pariin, vaikka vuonna 1950 tämä pelasi yhden jalkapallo-ottelun Neuvostoliiton pääsarjassa. Kuzin edusti jatkossa vain Dinamoa, jossa hän käytti numeroa 8. Vuonna 1954 Dinamo vei Neuvostoliiton mestaruuden Kuzinin ja hänen ketjunsa johdolla. Kuzin pelasi 16 ottelusta 14 ja teki 15 maalia. Hän pyrki aina täydellisyyteen ja vaati paljon itseltään ja pelikavereiltaan. Vsevolod Bobrovin mukaan Kuzin oli vuosikymmeniä edellä aikaansa nimenomaan luistelunopeudessa.

Vuoden 1954 MM-kisoissa Kuzin teki kaksi maalia, toisen Suomea ja toisen Kanadaa vastaan. Hän pelasi Dinamon Krylovin ja Uvarovin kanssa ketjussa, joka onnistui kisoissa maalinteossa 7 kertaa. Vuonna 1955 Kuzin oli mukana MM-hopeajoukkueessa ja teki kahdeksassa ottelussa neljä maalia; niistä kolme tuli hattutempusta Länsi-Saksaa vastaan.

Olympiakisoissa Kuzin kiekkoili jälleen tuttujen dinamolaisten kanssa ja onnistui ratkaisevilla hetkillä tekemällä maalin sekä USA:n että Kanadan verkkoon turnauksen viimeisissä otteluissa. Kanada-pelissä Kuzin teki ottelun ratkaisseen toisen maalin.

Uransa aikana Kuzin pelasi Neuvostoliiton pääsarjassa 255 ottelua ja teki 154 maalia. Vuoden 1954 mestaruuden lisäksi hän oli mukana hopeajoukkueessa 1951, 1959 ja 1960. Pronssijoukkueessa hän oli kuudesti – vuosina 1952, 1953 ja 1955–58. Arvokisoista Kuzin sai tilastomerkinnöikseen 21 ottelua ja 10 maalia. Hän oli myös kätevä käsistään; hänen kerrotaan teroittaneen ja huoltaneen koko joukkueen luistimet. Peliuransa jälkeen Kuzin toimi viilaajana ja asentajana sekä ansaitsi kommunistisen työn iskurityöläisen arvonimen.

Kuzin kuoli 13.8.1994 Moskovassa. Championat.com-sivuston kolumnisti Marija Rogovskaja kertoo, että Kuzin unohdettiin kuoleman jälkeen. Rogovskajan mukaan haudalla Miusskojen hautausmaalla Moskovassa ei ole kukaan käynyt pitkään aikaan, eikä siellä ole edes Kuzinin kuvaa.

Laitahyökkääjä Júri Borísovitš Pantjuhóv (numero 13) syntyi Kolomnassa, Moskovan alueella 15.3.1931. Hänen jääkiekkoilijan uransa alkoi Nuorten pioneerien stadionilta Moskovassa, sillä hän asui aivan stadionin lähellä. Pantjuhov pelasi stadionilla aamusta iltaan aina, kun se oli mahdollista. Aluksi pojat harrastivat jalkapalloa ja jääpalloa, myöhemmin jääkiekkoa.

Kun Pantjuhov oli 14-vuotias, hänet otettiin mukaan Dinamon jääpallojoukkueeseen, jossa hän pelasi kolme vuotta. Pantjuhovin kaverit yrittivät koko ajan houkutella hänta takaisin Nuorten pioneerien joukkueeseen. Seura vaihtui, kun kaikki lähikatujen pojat siirtyivät pelaamaan jääkiekkoa Krylja Sovetoviin. Tosin naapurissa sijaitsevan lentokonetehtaan joukkueella Kryljalla ei ollut omaa junioritoimintaa, vaan seura kasvatti nuoria pelaajia Nuorissa pioneereissa, jonne Pantjuhov siis palasi 17-vuotiaana.

Krylja Sovetovin kuuluisa valmentaja Vladimir Jegorov löysi Pantjuhovin nuorten joukkueesta ja kutsui hänet Kryljaan pelaamaan. Jegorov tarkkaili säännöllisesti moskovalaisnuoria eikä niinkään etsinyt uusia lahjakkuuksia Uralin takaa. Kokenut pelaaja Anatoli Kostrjukov saattoi antaa tarkempaa tietoa naapurissaan asuneesta Pantjuhovista. Kostrjukovin mukaan Pantjuhovin hyviä puolia olivat määrätietoisuus ja rohkeus; tämä ei pelännyt vahvojakaan vastustajan puolustajia eikä karttanut kaksintaisteluita.

Avoin, ystävällinen luonne teki Pantjuhovista suositun pelikaverin. Hän sopeutui moneen eri ketjuun. Pelikaverit kutsuivat Pantjuhovia ”Džoniksi”, mutta ei tiedetä miksi. Ilmeisesti Pantjuhov sai lempinimensä jo nuorena ollessaan kokin opissa. Pantjuhovia kuten toisessa laidassa pelannutta Nikolai Hlystoviakin pidettiin usein ketjun keskushyökkääjän Aleksei Guryševin aseenkantajana. Kauden 1958–59 alussa Pantjuhov siirrettiin oikeasta laidasta vasempaan laitaan Venjamin Aleksandrovin ketjuun. Vasempaan laitaan sijoitettiin Konstantin Loktev.

Pantjuhov pelasi Krylja Sovetovissa 1949–51 ja siirtyi sitten vuosiksi 1951–53 VVS:ään, kun Vasili Stalin alkoi rakentaa uutta joukkuetta lento-onnettomuudessa tuhoutuneen tilalle. VVS:ssä Pantjuhov saavutti Neuvostoliiton mestaruudet 1952 ja 1953. Suurimman osan urastaan hän pelasi TsDSA:ssa, joka muuttui ensin TsSKA MO:ksi ja sitten TsSKA:ksi. Moskovan suurseurassa kuluivat vuodet 1953–61. Hän jäähdytteli Leningradin SKA:ssa kaudella 1961–62 ja lopetti uransa 31-vuotiaana.

Neuvostoliiton mestaruuden Pantjuhov voitti peräti 8 kertaa (vuosien 1952 ja 1953 lisäksi 1955, 1956 ja 1958–61) sekä oli kahdesti niin hopealla (1954 ja 1957) kuin pronssillakin (1950 ja 1951). Pääsarjassa hän pelasi yhteensä 250 ottelua ja teki 122 maalia.

Cortinassa Pantjuhovin ketju iski 10 maalia, joista Pantjuhov teki kaksi – otteluissa Tšekkoslovakiaa ja USA:ta vastaan. Hän oli 24-vuotiaana joukkueensa nuorimpia pelaajia. MM-kisoista hän saalisti vielä kolme hopeamitalia. Vuoden 1957 kotikisoissa Pantjuhov teki kuudessa ottelussa seitsemän maalia. Arvokisoissa Pantjuhov kiekkoili 28 pelissä, joissa syntyi 13 maalia.

Urheilu-uran päätyttyä Pantjuhov valmensi Moskovan alueen SKA:ta ja toimi Neuvostoliiton loton johtotehtävissä. Pantjuhov kuoli 50-vuotiaana 22.10.1981. Venäjänkielinen Wikipedia väittää, että Pantjuhov kuoli vuotta myöhemmin, mutta Hokkei entsiklopedijan mukaan kuolinvuosi on 1981.

Keskushyökkääjä Alekséi Miháilovitš Gúryšev (numero 14) syntyi 14.3.1925 Moskovassa. Teoksessa Huippu-urheilun maailma hänen nimensä on kirjoitettu väärin muotoon Vladimir Gyrushev. Hän osallistui toiseen maailmansotaan ja sai sodassa mitalit ”Moskovan puolustuksesta” sekä ”erinomaisesta työstä Suuressa isänmaallisessa sodassa”. Hän työskenteli vuodesta 1941 lähtien Dinamon tehtaassa sorvarina. Guryšev pelasikin aluksi juuri tehtaan joukkueessa jalkapalloa ja jääpalloa ennen siirtymistään jääkiekkoilijaksi Krylja Sovetoviin.

Pitkän, lihaksikkaan Guryševin luistelunopeus ja kovat, nopeasti lähtevät lyöntilaukaukset olivat hänen vahvuuksiaan. Hän oli uskollinen Krylja Sovetoville koko kiekkouransa (vuodet 1947–61) ja oli seuran johtava hyökkääjä. Ykkösketjussa pelasivat yleensä Mihail Bytškov, Guryšev ja Nikolai Hlystov. Guryšev oli ensimmäinen neuvostokiekkoilija, joka teki urallaan aikuisten otteluissa 500 maalia. Niinpä hän on yhdeksännellä sijalla Vsevolod Bobrovin kerhossa.

Guryšev voitti Neuvostoliiton pääsarjan maalipörssin peräti neljästi; kausina 1948–49 (29 maalia), 1954–55 (41 maalia), 1956–57 (32 maalia) ja 1957–58 (40 maalia). Hänen lisäkseen vain Bobrov pystyi samaan Neuvostoliiton aikana. Guryševin maalimäärän ylitti vasta 11 vuotta myöhemmin Vjatšeslav Staršinov. Yhteensä Guryšev pelasi noin 300 ottelua pääsarjassa ja teki 379 maalia.

Kryljassa hän ylsi Neuvostoliiton mestaruuteen 1957 sekä oli mukana hopeajoukkueissa 1955, 1956 ja 1958. Pronssijoukkueissa hän oli vuosina 1950, 1951, 1954, 1959 ja 1960.

Olympiakisoissa Guryšev pelasi 7 ottelua ja teki 7 maalia. Hän oli mukana voittamassa MM-kultaa 1954 ja oli neljästi MM-hopealla – 1955, 1957, 1958 ja 1959. Arvokisoista hänelle on kirjattu 34 ottelua ja 28 maalia (toisten lähteiden mukaan 41 ottelua ja 35 maalia).

Vuonna 1961 Guryšev päätti seurakaverinsa Alfred Kutševskin kanssa ryhtyä erotuomariksi. Ensimmäinen Guryševin tuomitsema ottelu oli SKA (Leningrad)–Metallurg (Novokuznetsk) Sovetski Sport -lehden turnauksessa. Tehtävä tuli ilmeisen yllättäen, sillä Guryševille ei ehditty löytää erotuomarin asua; niinpä hän tuomitsi ottelun maajoukkueen harjoitusasuun pukeutuneena. Peräti seitsemän kertaa hänet valittiin Neuvostoliiton kymmenen parhaimman erotuomarin joukkoon, ja hän sai yleensä tuomita pääsarjan ratkaisuottelut. Kerrotaan, että edes Anatoli Tarasov ei koskaan kritisoinut Guryševia, vaikka muuten kärkkäästi arvostelikin huonoa tuomaritoimintaa.

Tuomaroinnin ohessa Guryšev valmensi Krasny Oktjabr -seuraa ja myös juniorijoukkueita. Hänen oppilaitaan olivat mm. Vladimir Petrov ja Vladimir Orlov. Täytettyään 50 vuotta Guryšev ei enää saanut tuomita otteluita. Samalla hän lopetti myös valmennustyöt, ja sittemmin hän työskenteli moskovalaisen asetehtaan hankintaosastolla. Guryšev näytteli erotuomaria Rafail Goldinin ohjaamassa elokuvassa Hokkeisty (Jääkiekkoilijat). Vaikka rooli lienee sopinut Guryševille hyvin, elokuva-arvostelijat pitivät filmiä floppina, ja se on hautautunut arkistojen kätköihin.

1970-luvulla Guryševia alkoivat vaivata sydänongelmat. Hän kuoli 16.11.1983 Moskovassa.

Laitahyökkääjä Nikolái Pávlovitš Hlystóv (numero 12) syntyi pienessä Vjažnevkan kylässä Rjazanin alueella 10.11.1932. Hlystov oli siis kultajoukkueen nuorin pelaaja. Hän harrasti urheilua lapsesta asti.

Vladimir Jegorov kutsui Hlystovin Moskovaan Krylja Sovetoviin, jossa tämä pelasi koko uransa, vuodet 1950–61. Debyyttiottelu koitti, kun Hlystov oli 18-vuotias. Tuohon aikaan Kryljan ykkösketjussa pelasi Guryševin ja Bytškovin rinnalla Pjotr Kotov, jonka paikan Hlystov ennen pitkää otti. Kaudella 1952–53 Hlystov teki 22 maalia, mikä oli vain kolme vähemmän kuin ykköstähdellä Guryševilla. Seuraavalla kaudella 1953–54 Hlystov jo kelpasi ykkösketjuun, joka teki Kryljan 93 maalista peräti 63. Tämä ketju oli 1950-luvulla kuusi kertaa Neuvostoliiton pääsarjan tehokkain. Ei siis ollutkaan yllättävää, että vuonna 1954 koko kolmikko otettiin mukaan sirpin ja vasaran maan ensimmäiseen MM-kiekkojoukkueeseen. Tukholman turnauksessa Hlystov ei tehnyt maaleja, vaan syötteli niitä ketjukavereilleen.

Maailmanmestaruuden jälkeen Hlystov oli mukana vuoden 1955 MM-kisoissa, joissa teki kaksi maalia Länsi-Saksaa vastaan. Cortinassa Hlystov pelasi Guryševin kanssa samassa ketjussa, jonka kolmas lenkki vaihteli, mutta usein toisessa laidassa nähtiin Juri Pantjuhov, joka oli myös Kryljan pelaajia. Ketju onnistui maalinteossa lähes kaikissa otteluissa; vain Kanadan kohtaamisessa tehot jäivät nollaan. Vuonna 1957 Krylja Sovetov voitti ensimmäisen kerran Neuvostoliiton mestaruuden.

Hlystov oli tavallinen, vaatimaton, suorapuheinen ihminen. Hän sai pelikavereiltaan lempinimen ”Kazbek”, koska poltti mielellään sennimisiä savukkeita. Hlystovin tehtävänä oli yleensä kuljettaa kiekko vastustajan maalille ja syöttää se sitten Guryševille, joka iski kiekon maaliin. Vapaa-ajallaan Hlystov pelasi biljardia, ja häntä pidettiinkin Moskovan biljardinpelaajien parhaimmistoon kuuluvana.

Hlystov lopetti uransa 31-vuotiaana 1961. Neuvostoliiton pääsarjan hopeajoukkueessa hän oli 1955, 1956 ja 1958; pronssijoukkueessa 1951, 1954, 1959 ja 1960. Hänen pelinumeronsa Kryljassa oli 12. MM-hopeaa Hlystov saavutti 1955, 1957 ja 1958. Maajoukkueessa hän pelasi 79 ottelua 1954–58 ja teki 22 maalia.

Uransa jälkeen Hlystov valmensi Krasny Oktjabria 1961–64. Hän kävi myöhempinä vuosinaan usein Kryljan peleissä, ja istui vakiopaikallaan entisen pelikaverinsa Kutševskin vieressä. Loppuvuosinaan Hlystov kärsi sydänongelmista ja jalkakivuista. Moskovassa 14.2.1999 kuollut Hlystov on haudattu Moskovaan Vagankovon hautausmaalle.

Víktor Vasíljevitš Nikíforov (sukunimi ääntyy nikiifaraf, numero 16) syntyi Moskovassa 4.12.1931, joten hän oli Cortinan joukkueen toiseksi nuorin. Hän lienee suomalaiselle tuntemattomin kultajoukkueen jäsen.

Nikiforov harrasti urheilua jo nuorena, ja hän debytoikin jo 18-vuotiaana Spartakin joukkueessa kaudella 1949–50. Spartakista hän siirtyi TsDKA:han kaudeksi 1950–51 ja heti perään Novosibirskin Dom Ofitseroviin, josta hänet kutsuttiin Novosibirskin Dinamoon 1953.

Nikiforovista kehittyi Novosibirskin jääkiekon suurin tähti 1950-luvulla. Hän oli rohkea, pitkä ja voimakas kiekkoilija, jolla oli erittäin kova ja tarkka laukaus. Kaudella 1953–54 Novosibirskin Dinamo voitti B-sarjan ja nousi pääsarjaan. Nikiforov teki seuraavalla kaudella pääsarjassa 10 maalia ja oli seuransa paras maaliseppo. Nikiforov saikin kutsun Moskovan Dinamoon, jossa hän pelasi 1955–57. Vuonna 1956 Dinamo sijoittui sarjassa pronssille ja Nikiforov teki 7 maalia.

Kutsun olympiajoukkueeseen Nikiforov sai 24-vuotiaana Arkadi Tšernišovilta. Nikiforov pelasi kisoissa 2 ottelua. Vuonna 1957 hän siirtyi takaisin Spartakiin pariksi kaudeksi, mutta ura kääntyi laskuun kurinpidollisten ongelmien takia ja loppui ennen aikojaan. Kaudella 1958–59 Nikiforov teki vain kolme maalia. Vuonna 1959 hän siirtyi Stalinskin (vuodesta 1961 lähtien Novokuznetsk) Metallurgiin, ja lopetti uransa 29-vuotiaana 1960. Nikiforov toimi valmentajana Novokuznetskissa peliuran päätyttyä.

Cortinan kisat jäivät Nikiforovin ainoiksi arvokisoiksi. Hän pelasi pääsarjassa 121 ottelua ja teki niissä 75 maalia. Nikiforov kuuluu niiden kolmen olympiavoiton saavuttaneen neuvostokiekkoilijan joukkoon, jotka eivät ole saaneet ansioituneen urheilumestarin arvonimeä. Kaksi muuta ovat Boris Aleksandrov ja Jevgeni Belošeikin.

Nikiforov kuoli 57-vuotiaana Moskovassa 4.3.1989.

Lähteet: Hokkei entsiklopedija; novayagazeta.ru; Marija Rogovskajan kolumnit sivustolla championat.com (vuodelta 2010); venäjän-, ukrainan-, saksan- ja tšekinkieliset Wikipediat.