Suomen Urheilutietäjien ensimmäinen jäsenlehti ilmestyi joulun alla 1991, joten lehti täyttää nyt kymmenen vuotta. Sen kunniaksi on paikallaan pieni katsaus lehden tekemisen vaiheisiin, sekä vuoden 2001 lukijoita että mahdollista myöhempää historiankirjoitusta varten. Samalla voidaan antaa hieman opastusta tätä lehteä vastaisuudessa toimittaville ynnä nykyisille ja tuleville avustajille.

Ainakin toimittajan mielestä tämä lehti pyrkii omalla alallaan samaan kuin Mercedes-Benz autojen puolella: olemaan tavallista parempi tuote, joka myös säilyttää käyttöarvonsa pidempään kuin useimmat muut. Emme siis noudata sitä mottoa, jonka mukaan kansan makua ei voi aliarvioida, vaan pyrimme tekemään lehteä, joka kiinnostaa nimenomaan keskimääräistä fiksumpia lukijoita.

Jäsenlehden aloittamisesta oli puhuttu jo jonkin aikaa lähinnä yhdistyksen vuosikokouksissa. Ajatuksen toteuttajana ja osin isänäkin voidaan pitää silloista puheenjohtajaamme Erik Relanderia. "Rellu" hoiti vuosina 1991-96 lehden kasaamisen sekä myös monistuksen työpaikallaan helsinkiläisessä Oulunkylän yhteiskoulussa. Sittemmin monistamisesta ja postittamisesta on vastannut Veikkaus, ja yhtiötä on syytä kiittää siitä, että se on tukenut myös tällaista liikuntakulttuurityötä.

Vuodesta 1997 toimittajana on ollut tämän jutun kirjoittaja. Laillisuuden takaamiseksi lehdissä on tänä aikana ilmoitettu myös vastaavan toimittajan nimi, millä ei toistaiseksi ole ollut varsinaista merkitystä, sillä lehden sisältö ei onneksi ole johtanut oikeushaasteisiin.

Olen kuitenkin ottanut toimittajan roolin sen verran vakavasti, että jopa Antti O. Arponen on joutunut kirjoittamaan jutuissaan yksityiskohtia uusiksi, jos korjaamista on löytynyt. Ajatus on siis ollut sama kuin Arto Terosella 1980-luvun viimeisessä Suomen Urheilulehden numerossa: "Tämän vuosikymmenen aikana ilmestyneissä Urheilulehdissä ei enää ole korjaamista. Sen sijaan tulevissa kyllä ja mieluummin etukäteen." Oikaisuja vaatineita erheitä lehtiin on silti jäänyt vähintään tarpeeksi - siitäkin huolimatta, että olen omissa kirjoitustöissäni pyrkinyt noudattamaan sitä linjaa, että jopa Lasse Virenin olympiavoittomäärän kaltaiset asiat on tarkistettava kirjoista.

Jari Hakalaxin urheilu 50 vuotta sitten -katsaukset ovat usein tulleet niin viime tingassa, etten ole ennättänyt kuin korkeintaan vilkaista niitä ennen lehtiaineiston postittamista Veikkaukselle. Toisinaan taas olen jättänyt aivan tarkoituksella lukematta ko. jutun sen saatuani - näin valmiissa lehdessä on ollut minullekin jotain sellaista, jonka lukemista olen jännityksellä odottanut.

Lehden tuleville toimittajille on silti aihetta antaa se neuvo, että juttujen julkaiseminen sellaisenaan ei ole välttämättä kovin viisasta. Aikanaan tästä lehdestä oli luettavissa vastaus "En saa selvää kysyjän käsialasta". Toimittajan velvollisuutena on karsia tuollaiset kohdat.

Jonkinlaisen kuvan lehden kehittymisestä antaa sivumäärän kehitys:

Vuodesta 1999 alkaen kesälehtiä on paisuttanut se, että Suomen Urheilulehden tietokilpailujen siirryttyä tammi-helmikuun vaihteesta kevääseen kilvan jälkipuinti ja pistetaulukot on julkaistu Urheilutietäjän Kesän numeroissa. Näihin lehtiin on sisällytetty myös kilvan kysymykset ja vastaukset, jotka ovat olleet tietokoneen muistissa, ja siten vastauksille varatut tyhjät rivit on voitu jättää pois lehdistä.

Lehtien paksuus ei kerro mitään sisällön laadusta, jota olen jäävi arvioimaan. Alkuajan lehdissä sivumäärää kuitenkin lihotettiin joskus hieman keinotekoisilla taittopaloilla - viime vuosina tähän ei enää ole ollut tarvetta, jos kohta yksittäisiä sivuja on täytetty vastaavilla keinoilla.

Lähitulevaisuudessa tuskin merkittävästi lisäämme lehden sivumäärää. Jos näet jokin numero on vaikkapa satasivuinen, niin lukijat kokevat pettymyksen, mikäli seuraavassa lehdessä onkin "vain" 70 sivua.

Kansissa näkyvät logot on piirtänyt Erik Relanderin työtoverina Oulunkylässä ollut kuvaamataidonopettaja Arja Holma. Poikkeus on ollut kesälehti 1997, johon hairahduin väsäämään logon itse.

Urheilutietäjien lehden linjaa ei ole koskaan virallisesti määritelty, mutta joitakin suuntaviivoja olen pyrkinyt noudattamaan ainakin omissa kirjoituksissani. Linja lienee onnistunut ainakin välttävästi, koska kummempia moitteita ei ole korviin kantautunut ja koska kesälehtien 1997 ja 1998 pyyntö palautteesta tuotti kummallakin kerralla vain neljä vastausta - palkintoarvonnasta huolimatta.

Tämän julkaisun lukijat varmasti seuraavat urheilua keskimääräistä tarkemmin, joten meidän ei kannata toistaa sellaisia tietoja, jotka on ehditty kertoa jo lukuisissa muissa tiedotusvälineissä. Sen sijaan uudet näkökulmat kaluttuihin asioihin ovat tervetulleita. Hyvä esimerkki tällaisesta oli kesällä 2001 julkaistu Mika Suikin kirjoitus, jossa hiihdon dopingtapauksia tarkasteltiin tilastotieteelliseltä kannalta.

Pyrkimyksenä on myös keskittyä kirjoituksiin, joilla on pidempiaikaista käyttöarvoa, vaikka jotkin yksityiskohdat teksteissä saattavatkin pian vanhentua. Oma elämänasenteeni on se, että sellaisiin juttuihin tai muihinkaan asioihin, joilla ei ole mitään arvoa kansakunnalle sen jälkeen, kun tekijän kuolemasta on kulunut kymmenen vuotta, ei missään nimessä pidä tuhlata lyhyttä elämäänsä.

Jonkinlaiseksi unelmaksi voi nostaa sen tilanteen, jossa urheilusta todella kiinnostuneen henkilön on suorastaan pakko lukea lehteämme sen johdosta, että tarjoamme hänen kannaltaan välttämättömiä tietoja, joita ei muualta ihan helpolla löydä.

Lehtemme on pyrkinyt jakamaan ensi sijassa tietoa, mutta urheiluaiheista huumoriakin olemme lähes joka numerossa tuoneet esiin - tosin kaikkein sisäänlämpiävintä huumoria, joka ei aukene edes jäsentemme enemmistölle, olemme pyrkineet välttämään. Varsinkin kehittämissäni ajatelmissa on aina yritetty myös kyseenalaistaa asioita ja osin jopa ärsyttää lukijoita ajattelemaan. Yhtenä johtolauseena tässä tavoitteessa on ollut Tekniikan Maailman edesmenneen päätoimittajan Rauno Toivosen joskus esittämä mietelmä: "Se, joka nykyisin ylipäätään ajattelee, on toisinajattelija."

Teoriaherrojen jutut olen suosiolla jättänyt Suomen Urheiluhistorialliselle Seuralle ja muille hienosteluun taipuvaisille yhteisöille, sillä mielestäni parhaat terveiset hienostelijoille on lähettänyt Irwin Goodman Härmäläinen perusjuntti -pitkäsoittonsa laulussa numero seitsemän. Itse en ainakaan jaksa innostua esimerkiksi urheilusosiologien tikusta asiaa -kirjoituksista, joissa ei uskota, että asiat voivat johtua suurelta osin sattumasta (esimerkiksi se, että jokin urheilulaji menestyy tietyllä paikkakunnalla, perustunee monesti yksittäiseen paikkakunnalla vaikuttavaan lajiniiloon, mitä sosiologit eivät tunnu uskovan).

Jari Hakalaxin katsaukset urheilutapahtumiin 50 vuotta sitten ovat olleet oleellinen osa lehtiämme kesästä 1997 alkaen. Nämä Helsingin Sanomiin perustuvat jutut eivät välttämättä ole kertoneet kaikkea tuon ajan urheilusta (esimerkiksi NHL:ää ja NBA:ta ei 1950-luvun Suomessa vielä suuremmin seurattu) mutta ainakin antaneet ajankuvaa siitä, millaisia asioita lehdissä uutisoitiin puoli vuosisataa sitten.

Vuodesta 1997 alkaen mukana on aina ollut myös toimittajalta-osuus, jossa on voitu kertoa yhtä ja toista mm. siitä, mitä jäsenemme ovat saaneet aikaan eri elämänalueilla. Tässä kohdin en ole noudattanut Tekniikan Maailmaan 35 vuotta pakinoineen Viki Vuoriston oppia, jonka mukaan tieto leviää kulovalkean lailla läpi kansan syvien ja keskimatalien rivien, kun tiedon julistaa salaiseksi.

Jos joku on tyytymätön lehtiemme sisältöön, tehokkain tapa korjata tilannetta on alkaa lähettää juttuja lehtiä varten. Tuntuu vähän omituiselta, että kun jäsenistämme ainakin viitisentoista on vähintään puoliammattilaisia urheilukirjoittamisen alalla ja hyviä kirjoittajia on varmasti vielä vähintään toinen mokoma, lehden avustajajoukko on hyvin suppea. Muualla ennestään julkaistut hyvät jutut kelpaavat myös julkaisuumme, joten aikaakaan urheilutietäjien lehden avustaminen ei välttämättä suuremmin vaadi.

Varsinkin jäsenlehden toimittajuuden aikana eli v:sta 1997 alkaen olen kirjoitellut lehtiimme melko runsaasti - monen mielestä varmaan liikaakin. Mottoni on, ettei ole uskottavaa vaatia muilta juttuja, jos ei viitsi tehdä niitä itsekään. Toisaalta monet kirjoitukset - esimerkiksi Moni juttu päältä kaunis -sarja - ovat syntyneet lähes itsestään urheilukirjojen lukemisen myötä.

Edellisestä huolimatta on todettava, että tilanne, jossa yksi henkilö on toisinaan vastannut lähes puolesta lehden sisältöä, on kaikkea muuta kuin ihanteellinen. Moinen on omiaan vähentämään lehden monipuolisuutta, ja jos tämän henkilön into hiipuu tms., saatetaan olla vaikeuksissa. Ihmiselämäkään ei ole kovin pitkä eikä ainakaan ikuinen; tämän todistaa se, että ainakin neljä kouluvuosien luokkatoveriani oli haudassa jo ennen 33-vuotispäivääni. Toisaalta jos elinpäiviä riittää, parhaat juttuni syntyvät vasta vuosikymmenien kuluttua, sillä ihminenhän ei opi käytännössä yhtään mitään alle 50 vuodessa.

Urheilutietäjien lehdissä on jo vuosien ajan julkaistu nimimerkki Rapa Kuntolan enemmän tai vähemmän hauskoja pakinayritelmiä. Nyt voidaan paljastaa, että nimimerkin taakse on kätkeytynyt tämänkin jutun kirjoittaja. Pakina-aihioita ja -aiheita on varastossa sen verran, että Rapa Kuntolan hengentuotteita saatetaan julkaista vielä ainakin muutaman vuoden ajan, elleivät lukijoiden moitteet tai jonkun muun paremmat pakinat aiheuta nimimerkin siirtämistä sivuun. Menneen kesän lehdessähän oli lisäksi nimimerkki Ansa Langan eli Mika Suikin laatima erilainen urheiluvisa, mutta katsoin silti, että samaan numeroon sopii myös Rapa Kuntolan pakina.

Pakinointi muuttuu kyllä koko ajan vaikeammaksi paitsi ideoiden hyytymisen takia myös siksi, että urheilun kustannuksella on jo hankalaa pilailla, koska urheilu alkaa olla oman itsensä parodiaa.

Rapa Kuntolan nimi syntyi samalla tavoin kuin Vexi Salmen nimimerkki Emil Retee, sittemmin Emil von Retee. Mietin nimimerkkiä, joka kuvaisi itseäni ja sopisi muutenkin aihepiiriin, ja tällöin mieleen juolahti vaihtoehto Rapa Kuntola. Erik Relander sanoi taannoin vahingossa jossain keskustelussa nimen muodossa Kunto Rapala, joka saattaisi olla parempikin salanimi, mutten ole nimeä muuttanut.

Ajatelmaosuuskin saattaa jossain vaiheessa kadota lehdestä, jos uusia mietteistä ei enää synny - olkoonkin, että varastossa on vielä sivukaupalla julkaisemattomia aforismeja.

Keväällä 2000 ilmestynyttä SVUL:n Lahden piirin historiateosta on käsitelty urheilutietäjien lehdessä aikaisemminkin ja on pakko käsitellä taas. Suostuessani Suomen Urheilutietäjien vuosikokouksen yhteydessä 1997 jäsenlehden toimittajaksi uskoin minulle annettuun lupaukseen siitä, että saan pikapuoliin palkkiona kirjahankkeeseen osallistumisesta piirin käytöstä poistaman tietokoneen.

Lupauksen toteutuminen kuitenkin siirtyi, ja lopulta minun oli heinäkuussa 1998 ostettava itselleni tietokone. Menkööt vaikka viimeisetkin siemenperunat -hengessä ostaa paukautin uuden koneen, jota olen sittemmin hyödyntänyt paitsi näiden lehtien teossa myös mm. knoppitietojen arkistoinnissa.

Vuoden 1997 numeroiden sekä kesälehden 1998 kirjoitukseni väsäsin parhaat päivänsä ohittaneella sähkökirjoituskoneella, jolla jälki oli himmeää hyvälläkin värinauhalla. Niinpä mainittujen lehtien ulkoasua ei voi muuta kuin pyytää anteeksi. Vuodesta 2000 alkaen olen tehnyt useimmat jutuistani kirjoitusohjelman koko tila -asetusta käyttäen - siis niin, että tekstirivit kappaleiden päätösrivejä lukuun ottamatta ovat ulottuneet samaan kohtaan sivun oikeassa reunassa. Tämän ja tavutuksen avulla on säästetty hieman tilaa ja saatu ulkonäkö lehtimäisemmäksi. Meikäläistä viisaammat hyödynsivät vastaavaa toimintoa jo aikaisemmin.

Ulkoasun paraneminen tietokoneen ja siihen liitetyn tulostimen ansiosta on kuitenkin pikkuasia verrattuna siihen, kuinka paljon tietokone on helpottanut kirjoitusten hiomista. Huonoja ilmaisuja ja vastaavia voi helposti korjata, ja jos jutun mitta lipsahtaa esimerkiksi muutaman rivin päälle viiden sivun, pienillä kieliasun muutoksilla voi ylimääräiset rivit karsia. Kirjoituskoneella moinen ei oikein onnistu.

Vaikka käytän oikoluku kirjoitettaessa -toimintoa, erilaisia lyönti- ja muita virheitä kertyy riittämiin - ainakin osin siksi, että tekstissä edestakaisin hypittäessä punaiset viivat virheellisten sanojen alta poistuvat jossain vaiheessa itsestään. Nuukaa yksilöä keljuttaa, jos paperilta löytyneiden muutamien mokien takia pitää tulostaa uudestaan koko sivu. Tämä on silti paljon helpompi tapa kuin leikkaa ja liimaa -menetelmä, johon kirjoituskonetta käytettäessä piti turvautua. Edellisen lehtemme toimittajalta-osiossa kerroin, etten nuukuuttani tulostanut enää uudestaan muutamia sivuja niihin jääneistä pikkuvirheistä huolimatta. Tähän voi lisätä, että pari kämmäyksiä sisältänyttä sivua jäi lehteen siksi, että huomasin töppäykseni vasta valmiista lehdestä.

Kesälehdestä 1999 lähtien kakkossivulle on sijoitettu lehden sisällysluettelo. Jostain syystä tällaisen luettelon tarpeellisuus pälkähti mieleen vasta neljä numeroa kasattuani - tarkemmin sanottuna pari päivää sen jälkeen, kun v:n 1998 joululehtiaineisto oli lähtenyt Veikkaukselle monistukseen. Luettelon olen tehnyt vasta, kun lehti on ollut muuten kasassa; ideana on ollut välttää se ainakin takavuosien Juoksija-lehdille tyypillinen piirre, että sisällysluettelo ei pidä yhtä todellisen sisällön kanssa.

Alkuajan lehdissä juttujen kirjoittajat mainittiin usein kahteen kertaan: jos kirjoittaja oli laittanut nimensä tekstin loppuun, toimittaja lisäsi sen myös alkuun. Oma linjani lehteä toimitettaessa on ollut se, että yksi kerta riittää. Useimmat kirjoittajistamme ovat sen verran vaatimattomia, että sijoittavat nimensä hengentuotteidensa loppuun. Tosin jos teksti sisältää minä-muodossa olevia kohtia, parempi paikka lienee jutun alku. Tätäkään asiaa en ole sisäistänyt aiempia lehtiä tehtäessä.

Valokuvia lehdissämme on ollut niukalti. Olen toki leikellyt talteen lehdistä pääasiassa pieniä kuvia ja sijoitellut niitä sopiviin kohtiin. Monistuskone heikentää kuvien laatua sen verran, että isot valokuvat vain veisivät lehdestä tilaa. Samasta syystä olen vieroksunut kertaalleen kopiokoneen läpi kulkeneita kuvia - toisen monistuksen jälkeen niistä ei ole juuri iloa lukijoille.

Kaikissa urheilutietäjien lehden numeroissa vuodesta 1991 alkaen on käytetty piirroskantta - valokuvasta poiketen piirros ei juuri kärsi monistuksessa. Erik Relander suosi Arvo "Tiikeri" Tigerstedtin piirroksia, joita on nähty neljän numeron etusivuilla. Oma suosikkini on ollut britti Russell Brockbank, jonka pilapiirroksia mm. Tekniikan Maailma julkaisi 1970-luvulla. Brockbankin tuotantoa on esitelty toistaiseksi kahden lehtemme kannessa, mutta lisääkin lienee tulossa. Muuten: mikäli Suomen Urheilutietäjien jäsenissä on hyviin piirroksiin kykenevä henkilö, joka suostuu antamaan tuotoksiaan käyttöömme ilman rahallista korvausta, olemme ehkä joskus omavaraisia myös kansissa.

Joulunumeron kannessa 1997 komeili motto "Lehti, joka ei uudistu". Vitsejähän ei pitäisi koskaan selittää, mutta iskulause oli irvailua tyypillisille lehtiuudistuksille, jotka lukija havaitsee lähinnä siitä, että eri osastot eivät löydykään sieltä mistä ennen.

Samaa linjaa jatkettiin kaksi vuotta myöhemmin teemalla "Kun toiset lehdet muuttuvat ja pysyvät samanlaisina, urheilutietäjien lehti pysyy samanlaisena ja kuitenkin muuttuu". Oivallus ei ollut oma vaan löydetty Volkswagen Kuplan mainoksista 1960-luvun lopulla.

Joululehteen 2000 iskin tunnuksen "Ehdottomasti paras 2000-luvulla ilmestynyt urheilutietäjien lehden joulunumero", koska kyseessä oli tuolloin ainoa 2000-luvun joululehtemme. Paras-sanan olisi siis voinut korvata myös huonoimmalla, mutta tämä vaihtoehto ei ymmärrettävistä syistä innostanut.

Kesällä 2001 kannessa luki: "Lehti, joka pyrkii tekemään vain keskinkertaisia numeroita: edellisiä parempia mutta tulevia huonompia". Motossa oli käännetty nurinpäin vanha Mauno Koivisto -vitsi, jossa Koivistolta kysyttiin, miten tämä vuosi menee Suomelta taloudellisesti. "Keskinkertaisesti", vastasi Koivisto, "viime vuotta huonommin, mutta ensi vuotta paremmin."