Alla oleva teksti pohjautuu artikkeliin, jolla kirjoittaja sai vuonna 1998 kunniamaininnan Kohtaamisia Paavo Nurmen kanssa -kirjoituskilpailussa.

Paavo Nurmi on monissa yhteyksissä nimetty Suomen kaikkien aikojen parhaaksi urheilijaksi, joten ei ole ihme, että erilaisia kunnianosoituksia on suotu hänelle varmastikin enemmän kuin kenellekään toiselle suomalaisurheilijalle.

Tyypillinen menestyneen urheilijan tuntomerkki on elämäkertakirja. Nurmesta sellaisia on julkaistu puolisen tusinaa, myös kautta aikain ensimmäinen suomalainen urheilijaelämäkerta.

Tuon ensimmäisen kirjan teki filosofian tohtori ja tilastotieteilijä Toivo T. Kaila 1920-luvun puolivälissä. Kirja ilmestyi ensin syyskuussa 1925 Ruotsissa nimellä Boken om Nurmi ja myöhemmin samana vuonna Suomessa.

Suomenkielisen version varsinainen nimi oli lyhyesti Paavo Nurmi (lisänä tosin sanat "elämä, tulokset ja harjoitusmenetelmät"), ja sama nimi annettiin myös Paavo Karikon ja Mauno Kosken 1965 tekemälle elämäkerralle. Tiedemiestaustaa oli tässäkin opuksessa, sillä Koski oli paitsi pikajuoksun Suomen mestari myös professorismies.

Kuvaavaa Nurmen asenteelle aktiivivuosien jälkeen oli, ettei hän suostunut yhteistyöhön Karikon ja Kosken kanssa, joten näiden oli tehtävä kirja ilman päähenkilön tukea. Vuonna 1975 kaksikko palasi aiheeseen teoksella Yksin aikaa vastaan, joka kertoi myös "Paavo Suuren" elämän loppuvaiheet ja oli vanhempienkin tapahtumien osalta kirjoittajien edellistä teosta perusteellisempi.

Nurmen kuoleman jälkeisenä vuonna 1974 tuli myyntiin Sulo Kolkan ja Helge Nygrénin kirja Lentävä suomalainen, joka oli ensi sijassa kuvateos. 14 vuotta tämän jälkeen ilmestynyt Antero Raevuoren tekemä Juoksijain kuningas oli taasen tekstipainotteinen samoin kuin kirjan v. 1997 julkaistu uudistettu laitos Juoksijoiden kuningas. Vuosien 1988 ja 1997 Nurmi-kirjat eroavat ulkoasultaan selvästi toisistaan, mutta tekstisisällöt ovat yli 90-prosenttisesti samoja jopa eräitä virheitä myöten.

Soulin olympiavuoden teos Paavo Nurmesta kuului WSOY:n Suuret suomalaiset -sarjaan, jonka muut kirjat kertoivat Aino Acktésta, C.G. Mannerheimista ja Paavo Ruotsalaisesta. Kunkin teoksen alkuperäinen myyntihinta oli noin 600 markkaa, ja toista näin hintavaa urheilijaelämäkertaa ei liene tässä maassa nähty.

Myös v. 1998 ilmestyi Paavo Nurmi -aiheinen kirja eli Nurmen satavuotisjuhlavuodesta kertova kuvateos, jonka kuvateksteistä vastasi Risto Taimi.

Teijo Pyykkösen ja Juha Kanervan 500 urheilukirjaa -kirjasessa todetaan, että elämäkerta on urheilijalle samantyyppinen kunnianosoitus kuin omakotitalo tai tontti. Nurmen aktiivivuosina ei jälkimmäisiä vielä urheilijoille jaettu, mutta Paavokin sai saavutuksistaan mm. henkilöauton. Jälkiviisaasti ajatellen talon lahjoittaminen miehelle, joka urheilu-uransa jälkeen rakennutti noin 40 kerrostaloa, olisikin ollut hölmöä.

Kirjoja Paavo Nurmesta on kuitenkin tehty enemmän kuin kenestäkään toisesta suomalaisesta urheiluansioiden perusteella - seitsemän, jos Raevuoren teokset lasketaan eri kirjoiksi. Seuraaviksi sijoittuvat Lasse Viren ja Keke Rosberg, joista on Suomessa julkaistu kolme kirjaa. Kahden teoksen päähenkilöksi on päässyt useampikin urheilija - mm. Nurmen kova kilpakumppani Ville Ritola.

Suomen urheilun hovirunoilijaksikin kutsuttu Palle eli Reino Hirviseppä (virallisesti Palmroth) teki vuonna 1924 Paavo Nurmi -aiheisen runon Hiilimurskan kuningas, jonka sittemmin sävelsi Harry Bergström. Hannes Kettunen ja Dallapé puolestaan levyttivät v. 1930 Valto Tynnilän ja Martti Jäppilän kirjoittaman foxtrotin Paavo Nurmi. Luonnollisesti Paavo on mainittu myös mm. Kalle Väänäsen ja Tatu Pekkarisen olympiarunoissa ja -kupleteissa.

Puolalainen Kazimierz Wierzynski taasen sai kultaa olympialaisissa taidekilpailuissa 1928 runokokoelmallaan Olympian laakerit, jossa käsitellään myös Nurmea. Kahdeksan vuotta myöhemmin Joel Laikka (oikealta nimeltään Olavi Lastikka) omisti Elämä, anna minulle ihanne -urheiluromaaninsa Nurmen saavutuksille.

Näytelmähahmoksi Nurmi pääsi jo 1924. Tosin Joel Rinteen esittämä henkilö Viipurin teatterissa oli juoksija Paavo Ruoho, mutta hahmon esikuvaa ei ole vaikeaa arvata. Kuluvalla vuosikymmenellä on Turussa esitetty Ilpo Tuomarilan kirjoittamaa Taulahäntä ja kivenhakkaaja -nimistä näytelmää, joka kertoo Nurmesta ja Wäinö Aaltosesta.

Paavo Nurmesta on olemassa myös tv-elokuva Maailman paras, josta Lasse Pöysti sai jopa Jussi-patsaan vuoden 1986 parhaasta miespääosasta. Pöysti esitti iäkästä Nurmea, nuoren Paavon roolin tässä Juha Vakkurin käsikirjoittamassa elokuvassa hoiti Carl-Kristian Rundman. Valitettavasti tv-elokuvassa oli sama heikkous kuin Raevuoren romaanin muotoon kirjoittamissa elämäkerroissa: puheosuuksia ei ollut huomattu "kääntää" Turun murteelle, jota Nurmi erityisesti nuoruusvuosinaan käytti.

Joitakin vuosia sitten uutisoitiin, että tunnettu urheiludokumenttien tekijä Bud Greenspan on puuhaamassa "Lentävästä suomalaisesta" Hollywood-elokuvaa. Hanke on ilmeisesti jäänyt kesken, sillä aiheesta ei liene sen koommin kerrottu.

Kotimaisia tv-dokumentteja Nurmesta ovat ainakin Paras kaikista (tekijät Tuomo Kaminen ja Juha-Pekka Ristmeri 1997) sekä Paavo Nurmi - mies ja aika (Peter von Bagh ja Markku Koski 1978). 40-50-lukujen taitteessa Nurmesta tuli tiettävästi ensimmäinen suomalainen, josta on tehty televisio-ohjelma; asialla olivat tuolloin yhdysvaltalaiset.

Harva henkilö on saanut nimikkopatsasta ennen 30-vuotispäiväänsä - ja vieläpä valtion kustannuksella. Suomen valtio kuitenkin tilasi Wäinö Aaltoselta Paavo Nurmi -veistoksen jo vuonna 1924, jolloin patsaan aihe oli vasta 27:n ikäinen.

Patsas valmistui syksyllä 1925, minkä jälkeen se on käynyt näytteillä mm. Tukholmassa, Pariisissa, Zürichissä ja Berliinissä sekä Kanadassa maailmannäyttelyssä, jossa patsas vaurioitui. Alkuperäiskappaletta on säilytetty Ateneumissa paitsi vuosina 1983-93, jolloin se oli Jyväskylässä.

Aaltosen patsaasta on nykyisin kolme muutakin valua: Helsingissä Olympiastadionin edustalla, Turussa sekä Lausannessa KOK:n olympiapuistossa.

Nurmi-patsas vietiin Lausanneen v. 1994. Ensimmäinen ulkomailta löytyvä Nurmi-veistos se ei ole, sillä Leipzigissa on Renée Sintenisin jo vuonna 1926 tekemä patsas. Paavo Nurmeen liittyy myös ruotsalaisen Carl Eldhin veistos Löpare vuodelta 1937, sillä innoitus siihen oli saatu Nurmen ja Edvin Widen kaksinkamppailuista.

Wäinö Aaltosen yhteydet Paavo Nurmeen eivät rajoitu em. patsaaseen, sillä vuonna 1949 Aaltonen teki "Haamusuomalaisesta" pääveistoksen ja kolme vuotta tämän jälkeen kaksikin Nurmi-mitalia. Mitalin aiheeksi Nurmi on päässyt Suomessa myös ainakin 1925 (tekijä Emil Wikström), 1957 (Tauno Torpo) ja 1974 (Raimo Heino).

Ainoana suomalaisurheilijana Nurmi on esiintynyt kotimaansa postimerkissä peräti kolmesti. Vuonna 1945 hän oli mukana urheiluaiheisessa merkkisarjassa, 1973 hänestä julkaistiin Suomen toistaiseksi ainoa urheilijalle omistettu surupostimerkki, ja 1997 hän pääsi taas merkkiin syntymänsä satavuotisjuhlan kunniaksi. Ensimmäisen merkin oli suunnitellut Aarne Karjalainen, toisen Paavo Huovinen ja kolmannen Juha Kettunen.

Muualla Paavo Nurmi -postimerkkejä on tehty ainakin Dominikaanisessa tasavallassa, Mongoliassa, St. Vincentissä, Paraguayssa, Puolassa sekä nykyisin Arabiemiirikuntiin kuuluvassa Umm al Qaiwanin sheikkikunnassa. Paraguayn ja Umm al Qaiwanin merkit esittävät tarkkaan ottaen Helsingin olympiajulistetta, jonka päähahmona Aaltosen Nurmi-patsas. Tuon julisteen, jota käytettiin 1952 mutta joka oli alkujaan tehty sodan peruuttamiin v:n 1940 kisoihin, oli suunnitellut laulaja Frederikin eli Ilkka Sysimetsän isä Ilmari.

Helsingin olympiakisoissa Nurmi oli esillä muutenkin kuin julisteessa, sillä hänhän toi avajaisissa kisatulen ja sytytti sen stadionin tulimaljaan. Valinta oli suomalaisittain luonteva muttei välttämättä ulkomaisten olympiaherrojen mieleen, koska nämä olivat 20 vuotta aiemmin julistaneet Nurmen ammattilaiseksi.

Keväällä 1997 laskettiin liikkeelle Erkki Salmelan suunnittelema Paavo Nurmen satavuotisjuhlaraha, josta löytyy kellon viisareiden avulla ilmaistuna Nurmen 1923 juoksema mailin ME-aika 4.10,4. Sama aika oli muuten kirjoitettu em. Emil Wikströmin mitaliin.

Vuonna 1986 Nurmi pääsi kymmenen markan setelin päähahmoksi. Vastaavaa kunniaa ei ole muille täkäläisille urheiluansioiden perusteella suotu - ja tuskin suodaankaan.

Menestynyt urheilija saa usein runsaastikin lempinimiä. Toki poikkeuksiakin on, suomalaisista esimerkiksi Lasse Viren ja Jari Kurri. Paavo Nurmen lisänimiä ovat edellä esiintyneiden "Paavo Suuren", "Lentävän suomalaisen" ja "Haamusuomalaisen" (englanniksi "Phantom Finn") ohella olleet ainakin "Juoksijain kuningas", "Suuri vaikenija", "Suomalainen juokseva ihme", "Suomalainen pikaposti", "Suomalainen peura", "Helsingin veturi", "4.10 Paavo", "Paavo verraton" sekä kilpahevosen mukaan annettu "Man of War".

Eräänlainen kunnianosoitus oli sekin, että Fazer valmisti 20-luvulla Paavo Nurmi -pastilleja. Kun Nurmea julistettiin ammattilaiseksi, ei pastilleihin ilmeisesti kiinnitetty huomiota, vaikka voi olettaa, että Nurmi korjasi provisionsa niistä(kin).

Loimaalla, josta Nurmen suvut juuret löytyvät, oli ainakin 50-luvulla Paavo Nurmen katu. Nykyisin Helsingissä on sekä Paavo Nurmen kuja että tie, Turussa Paavo Nurmen tie. Turun urheilupuiston yleisurheilustadion puolestaan nimettiin Paavo Nurmi -stadioniksi nimikkokisojen yhteydessä kesällä 1997.

Paavo Nurmen kisat pidettiin Turussa ensi kerran 1956 ja Paavo Nurmi -maraton 1992. USA:n Wisconsinissa on kuitenkin juostu Nurmen mukaan nimetty maraton jo 70-luvun alkupuolelta lähtien. Vuonna 1976 silloisessa Länsi-Saksassa alettiin jakaa kansainvälistä kestävyysjuoksupalkintoa, joka oli saanut nimensä Paavo Nurmesta.

Yhdysvaltalaisten ihailua Nurmea kohtaan kuvaa sekin, että hän pääsi kahdesti Valkoiseen taloon tapaamaan USA:n presidenttiä, 1925 audienssin antoi Calvin Coolidge ja 1964 Lyndon B. Johnson. Jo Suomessa vuonna 1963 Paavo Nurmi oli tavannut tuolloin varapresidenttinä toimineen Johnsonin. Kaksi vuotta myöhemmin maassamme piipahti Richard Nixon (varapresidentti 1953-61 ja presidentti 1969-74), joka niinikään sai tervehtiä Nurmea. Pr-kiertueella USA:ssa talvisodan aikana juoksijakuningas oli tavannut ex-presidentti Herbert Hooverin.

Kotimaisiin erityistunnustuksiin kuuluu se, että Nurmi sai Suomen urheilun suuren ansioristin heti ensimmäisessä jaossa alkuvuodesta 1947. Asiassa ei olisi muuten mitään erikoista, mutta suuren ansioristin saajien vähimmäisikä on 50 vuotta, jonka Nurmi saavutti vasta kesäkuussa 1947. Tosin ikävaatimuksesta on myöhemminkin poikettu pari kertaa, joten aivan ainutlaatuinen tapaus ei ole.

Kuten hyvin tiedetään, saksalainen Ludvig Stubbendorff vei kenttäratsastuksen olympiavoiton 1936 Nurmi-nimisellä hevosella. Vähemmän tunnettua - ja vähemmän tärkeää - on se, että maastojuoksun MM-kultaa 1980-81 saavuttanut yhdysvaltalainen Craig Virgin antoi koiristaan toiselle nimen Pre (Steve Prefontainen mukaan) ja toiselle nimen Paavo.

Paavo-niminen koira luultavasti liikkui lujaa muttei läheskään niin lujaa kuin Nurmen huomionositukset taivaassa. Finnair nimesi yhden DC-8-koneensa Paavo Nurmeksi (tällä koneella Ville Ritola tuli kesällä 1970 Suomeen ensi kertaa 42 vuoteen), ja pikkuplaneetta Paavo Nurmi kiertää yhä aurinkoa nopeudella 18,9 km/s. Tämä Yrjö Väisälän 1939 löytämä taivaankappale oli nimeltään Turku 221 vuoteen 1980, mutta sai tällöin uuden nimen.

Kaikesta edellä luetellusta havaitsee, että Paavo Nurmen saama arvostus on ollut todella monipuolista. Se ei ole rajoittunut urheilupireihin vaan huomiota on tullut myös esimerkiksi taiteilijoilta, tiedemiehiltä ja poliitikoilta.

Merkittävää on sekin, että Nurmi on nauttinut arvonantoa paitsi kotimaassaan myös esimerkiksi Keski-Euroopassa ja USA:ssa. Häntä ei myöskään ole unohdettu aktiiviuran mentyä ohi toisin kuin "tavallisia" olympiavoittajia; huomiota ja arvonantoa on riittänyt vielä vuosia kuolemankin jälkeen ja riittänee vastaisuudessakin. Eräs osoitus Nurmen arvon pysyvyydestä ja kansainvälisyydestä on se, että yhdysvaltalainen Time-lehti valitsi ennen Atlantan kisoja hänet kaikkien aikojen parhaaksi olympiaurheilijaksi.

Paavo Nurmi ei varmastikaan enää vuosikymmeniin ole ollut tunnetuin suomalainen ulkomailla, mutta jos otetaan huomioon hänen saamansa julkisuuden kesto ja laajuus, hän lienee ollut kansainvälisesti tunnetuin suomalainen. Ja melko vaikeaa Nurmea on ohittaa, sillä julkkiskierto tuntuu nykyisin nopeutuvan nopeutumistaan.

Kiintoisaa on havaita, että suuri osa kunnianosoituksista on taiteilijoiden tekemiä. Paavo Nurmi näet totesi uransa jälkeen, että taiteilija voi saada aikaan jotain pysyvää mutta urheilija ei. Nurmi-aiheisesta taiteesta voi sanoa ainakin sen, ettei sitä olisi syntynyt ilman urheilijan saavutuksia. Toisaalta urheilija voi vaikuttaa suunnilleen koko kansaan, kun taas ainakin ns. korkeakulttuurista kiinnostuneita on väestöstä vain murto-osa. Ja Nurmen tapauksessa on muistettava, että hänen urheilusaavutustensa arvo on säilynyt vuosikymmeniä.

Paavo Nurmi itse suhtautui saamaansa huomioon - luonteensa mukaan - nihkeästi, kuten esimerkiksi kieltäytyminen yhteistyöstä Karikon ja Kosken kanssa kertoo. Vaikka Nurmi joissakin asioissa avautui ikääntymisen myötä, tässä hän kulki toiseen suuntaan - 20-luvulla hän oli avustanut Toivo T. Kailaa elämäkerran tekemisessä.

Paavo Nurmi ei koskaan käynyt nimikkokisoissaan Turussa ja taisi myöhemmin harmitella suostumistaan Wäinö Aaltosen patsasmalliksi. Voisi silti olettaa, että hän tunsi jonkinlaista salaista tyytyväisyyttä saamistaan huomionosoituksista, vaikka Nurmen kaltaisen tähden ajatusten arviointi on keskivertokansalaiselle vaikeaa - suuret mestarit kun usein ovat luonteeltaankin poikkeuksellisia (ja usein hankaliakin) yksilöitä.