Heinäkuussa 1982 Keke Rosberg lausui: "Suomella ei ole mahdollisuutta tuottaa toista F1-kuskia pitkään aikaan. Ei ehkä koskaan." Tämä ennuste osoittautui täysin vääräksi: Keken jälkeenkin F1-autoilun MM-osakilpailuissa on nähty neljä suomalaista: Jyrki Järvilehto taitelijanimellä JJ Lehto, Mikat Häkkinen ja Salo sekä Kimi Räikkönen. Menestyskin on ollut sen verran hyvää, että suomalaiset ovat ohittaneet useimmissa tilastoissa ruotsalaiset.

Suomalaissaavutukset ykkösissä on käsitelty moneen kertaan, joten nyt keskitymme lähinnä naapurimaiden kuskien vaiheisiin. Keke Rosberg on kuitenkin laskettu suomalaiseksi, vaikka ruotsalaiset aikanaan yrittivät omia Tukholman kupeessa Solnassa syntynyttä Kekeä itselleen. Syntymäpaikan taustahan on se, että Keken isä opiskeli eläinlääkäriksi Ruotsissa, koska tuon alan koulutusta ei vielä 1940-luvun lopulla ollut Suomessa aloitettu.

Sinivalkoisesta F1-historiasta on silti syytä mainita se, että Harri Toivonen allekirjoitti v. 1995 Pacific-tallin kanssa ajosopimuksen, jonka sponsorin vetäytyminen kuitenkin kaatoi. Pacific puolestaan vetäytyi MM-sarjasta kahden pisteettömän vuoden jälkeen juuri kauden 1995 päätteeksi. Jonkinlaista hyvitystä tapaukselle Harri Toivonen on saanut kuluvana vuonna - hänhän kilpailee vanhojen F1:sten sarjassa vuoden 1997 Benettonilla.

Ensimmäinen pohjoismaalainen formula ykkösten MM-sarjan osanottaja oli ruotsalainen Joakim Bonnier, joka avasi uransa keskeytyksellä Italian GP:ssä Monzassa 1956. Marokon Casablancassa 1958 hän sijoittui neljänneksi avaten näin pohjoismaalaisten MM-pistetilin. Palkintopallilla Pohjolan kuski nähtiin ensi kerran, kun Bonnier otti BRM-tallin ensimmäisen voiton - tämä tapahtui Hollannin Zandvoortissa 1959 samassa kilvassa, jonka aika-ajoissa Bonnier vei Pohjoismaat myös paalupaikkatilastoon.

Muita paalupaikkoja ja voittoja Bonnier ei F1-urallaan saavuttanutkaan. Kilpailun nopeinta kierrosta hän ei ajanut kertaakaan, ja tähän saavutukseen ylsi ensimmäisenä Pohjolan kuskina ruotsalainen Ronnie Peterson, jonka yhdeksästä tämän tilaston merkinnästä ensimmäinen irtosi Espanjan Montjuich Parkissa 1973. Monacossa 1970 alkaneen F1-uran myötä Petersonista oli tullut kautta aikain toinen pohjoismaalainen kuski rata-autoilun kuninkuusluokan MM-sarjassa.

Pohjoismaiden ensimmäinen MM-mitalisti oli samainen Ronnie Peterson, joka ajoi hopeaa 1971 ja 1978 sekä pronssia 1973. Ensimmäinen maailmanmestari olikin v. 1982 Keke Rosberg, joka ylsi MM-taulukossa myös kolmanneksi 1985. Pohjolan kolmas ja toistaiseksi viimeinen MM-mitalisti on Mika Häkkinen: mestaruudet 1998 ja 1999, kakkossija 2000.

MM-osakilpailuissa on ajanut kuusi suomalaista ja yhdeksän ruotsalaista. Osakilpailujen yhteismäärässä suomalaiset johtavat ennen kesäkuuta 2002 luvuin 463-373. Pisteitä oman maamme kasvateille on kertynyt 635,5, länsinaapureille 378.

MM-mitaleissa Suomi siis johtaa Ruotsia ja samalla muuta Pohjolaa 5-3, mitaliajajissa 2-1. GP-voittoja on kahdella suomalaisella yhteensä 25. Ruotsalaisilla on voittajia kolme ja näillä 12 ykköstilaa.

Joku saattaa huomauttaa, että Mika Salo menetti tallimääräyksellä Saksan GP:n voiton 1999. Samalla tavoin oli kuitenkin käynyt myös Stefan Johanssonille Montrealissa 1985, kun Ferrari halusi voiton maailmanmestaruutta tavoitelleelle silloiselle ykköskuskilleen Michele Alboretolle.

Paalupaikkoja suomalaisilla on yhteensä 31 ja kilpailun nopeimpia kierroksia 28 - paalulle ovat kurvailleet Mika Häkkinen ja Keke Rosberg, jälkimmäiseen tilastoon em. kaksikon lisäksi kertaalleen Kimi Räikkönen. Länsinaapureiden tilillä on paaluja 15 ja nopeimpia kierroksia 10 - molemmista tilastoista löytyy kaksi ruotsalaista ajajaa.

Osakilpailujen palkintopallille on päässyt yhteensä viisi ruotsalaista (Bonnier, Peterson, Gunnar Nilsson, Stefan Johansson ja Reine Wisell) ja yhtä monta suomalaista (Rosberg, Jyrki Järvilehto, Häkkinen, Mika Salo ja Räikkönen). Voidaan siis sanoa, että jos Pohjolasta ylipäätään pääsee ykkösiin, menestysmahdollisuudet ovat hyvät. Selityksenä ilmiölle voi pitää sitä, että pieni ja hieman syrjäinen markkina-alue ei hillittömästi kiinnosta suuria sponsoreita, joten pohjoismaalaisten ajajien pitää yleensä olla vaik-kapa keskieurooppalaisia parempia tallipaikan saadakseen.

Mielenkiintoinen havainto on se, että yhtä kautta (1979) lukuun ottamatta ajanjaksolla 1956-91 oli vähintään yksi ruotsalainen ainakin MM-osakilpailujen karsinnoissa.

Osaselitys ruotsalaisten määrään on MM-sarjaan 1973-78 kuulunut Ruotsin GP Anderstorpissa. Bertil Roos ja Gunnar Palm saivat ainoan GP-starttimerkintänsä juuri kotimaassaan, jos kohta Palmin tilille kertyi myös yksi karsiutuminen muualla. Ruotsissa koettiin myös suomalaisen ajajan ensiesiintyminen MM-sarjassa: Leo Kinnunen yritti mukaan kaikkiaan kuuteen kilpaan 1974 mutta selvitti karsinnat vain Anderstorpissa.

Kinnusen virallinen keskeytyssyy Ruotsissa oli sähkövika, mutta vuosia myöhemmin "Leksa" kertoi ajaneensa tarkoituksella vain vajaat kymmenen kierrosta, koska oli saanut mekaanikolta kuulla, ettei Surtees-auton viimeisiään vetänyt Ford Cosworth -moottori sietäisi juuri enempää.

Tanskan F1-historia on vaatimaton. Tom Belso piipahti yrittämässä 1970-luvulla, ja jatkoa seurasi v. 1995, kun Jan Magnussen tuurasi yhdessä kisassa umpisuolileikkauksessa ollutta Mika Häkkistä. Vuosina 1997-98 Magnussen ajoi Stewart-tallissa ja sai vaatimattoman menestyksen takia potkut kesken jälkimmäisen vuoden - juuri, kun oli ensi kertaa yltänyt pistesijalle. F1-uransa jälkeen hän on ajanut samoja sarjoja kuin monet muutkin ykkösistä pudonneet: urheiluautokisoja ja CART-sarjaa.

Magnussen oli v. 1994 rikkonut Britannian F3-sarjassa Ayrton Sennan yhden kauden voittoennätyksen, mutta autourheilussa pätee sama oppi kuin muissakin lajeissa: junnusarjojen menestykset eivät vielä takaa mitään. Jyrki Järvilehto määritteli Magnussenin heikkoudeksi elämäntavat: "Liikaa alkoholia ja tupakkaa."

Magnussen oli Stefan Johanssonin ja suomalaisten ohella ainoa pohjoismaalainen MM-sarjassa 1990-luvulla. "Lill-Löwis" (Pieni lehti) Johansson ajoi urallaan yhteensä kymmenessä F1-tallissa, joiden joukossa olivat jopa Ferrari (1985-86) ja McLaren (F1-uransa päättäneen Keke Rosbergin paikalla 1987), mutta aivan terävimmälle huipulle hän ei noussut.

Islannin ja Norjan kuljettajia ei F1-luokassa ole nähty. Norjan kohdalla asiaa voi selittää sillä, että maassa kiellettiin lähes koko autourheilu Le Mansissa 1955 tapahtuneen noin 80 katsojan hengen vaatineen onnettomuuden jälkeen. Toisaalta vastaava kielto astui voimaan myös Sveitsissä, joka on silti pystynyt tuottamaan F1-pilotteja, ja rallicrossissa norjalaiset ovat menestyneet erinomaisesti.

Yhteistä länsinaapurimme osakilpailuvoittajille on se, että kaikki kokivat ennenaikaisen kuoleman, joita ilman ruotsalainen F1-historia saattaisi olla toteutunutta menestyksekkäämpi. Bonnier - vuoden 1996 maailmanmestarin Damon Hillin kummisetä ja Eläintarhanajojen luokkavoittaja 1955 - menehtyi uransa jäähdyttelyvaiheessa Le Mansin 24 tunnin ajossa 1972, Peterson Monzan osakilpailun lähtökolarin seurauksiin 1978 ja Belgian Zolderissa 1977 voittanut Gunnar Nilsson kivessyöpään syksyllä 1978.

Petersonin ja Nilssonin urat leikkasivat toisensa kiintoisalla tavalla. Paitsi, että miehet kuolivat reilun kuukauden välein (Peterson 11.9. ja Nilsson 20.10.1978), he vaihtoivat tallipaikkoja keskenään pariinkin kertaan. Peterson lähti Lotukselta kauden 1976 avauskilvan jälkeen Marchille, jonka kanssa sopimuksen tehnyt Nilsson otti vapautuneen Lotus-paikan. Kun Lotus oli jälleen kiivennyt huipulle, Peterson palasi talliin kaudelle 1978. Sivuun joutunut Nilsson ehti solmia sopimuksen Arrowsin kanssa muttei enää kyennyt kilpailemaan.

Peterson kuuluu länsisaksalaisen Wolfgang von Tripsin (hopeaa 1961) ja Itävaltaa edustaneen Jochen Rindtin (mestaruus 1970) kera niihin ajajiin, jotka ovat yltäneet F1:sten MM-mitalille kuolemansa jälkeen. Kaikkien kolmen uran päätepisteeksi muodostui Monzan rata ja Petersonin kohtaloksi myös italialaislääkärien taitamattomuus. Peterson joutui soittamaan Lotuksella 1978 toista viulua eikä olisi luultavasti voinut voittaa tallitoveriaan Mario Andrettia mestaruustaistelussa, vaikka olisi saanut elää kauden loppuun saakka.

Ruotsista Suomeen muuttaneen kilpa-autoilijan Curt Lincolnin Nina-tyttären kanssa avioitunut Jochen Rindt liittyy Pohjolan F1-historiaan toistakin kautta. Rindtin menehdyttyä hänen tallitoverinsa, britti John Miles, siirtyi sivuun Lotukselta, ja tilalle tuli ruotsalainen Reine Wisell, joka avasi F1-uransa kolmostilalla Watkins Glenin kilvassa USA:ssa 1970. Tämä jäikin Wisellin parhaaksi sijaksi ykkösissä.

Mielenkiintoinen kuljettaja on myös F1-uransa jälkeen kuorma-autojen ratakilpailuissa menestynyt Tommy "Slim" Borgudd, joka oli ennen F1-uraansa ehtinyt soittaa rumpuja jopa ABBA-nelikon taustalla. Hän aloitti ykkösuransa v. 1981 ATS-autolla, jonka kylkiä koristivat isot ABBA-mainokset.

*Oheisissa luvuissa Häkkisen on katsottu olleen mukana Ranskan GP:ssä 2001, vaikka "Häkän" auto sammui lähtöruudukkoon jo lämmittelykierroksen alkaessa. Samoin Räikkösen luku sisältää v:n 2001 Belgian GP:n, jonka uusintalähtöön Räikkönen ei päässyt keskeytettyään jo ennen tätä. Kansainvälisen autoliiton virallisissa tilastoissa tällaisista tapauksista ei nykyisin synny osanottomerkintää.
**Vuosiin on otettu mukaan vain ne kaudet, jolloin ajaja on päässyt mukaan kilpailuihin. Karsiutumisia tms. on lisäksi Stefan Johanssonilla vuosilta 1980 ja 1990, Conny Anderssonilla v:lta 1977 ja Tom Belsolla v:lta 1973.

Pohjoismaalaiset ajajat, jotka ovat olleet karsimassa F1-kilpailuihin pääsemättä mukaan GP-kisoihin:

• Mikko Kozarowitzky, Suomi: 1 putoaminen karsinnassa ja 1 esikarsinnassa 1977.
• Jac Nelleman, Tanska: 1 putoaminen karsinnassa 1976.
• Karl Oppitzhauser, Tanska: 1 yritys 1976 - ei saanut osallistua harjoituksiin F1-kokemuksen puutteen takia!